Saarnattu 21.4.2019, Joonas Laajanen

Tänä Herran päivänä tahdon avata Jumalan totuutta jakeista, jotka ovat olleet minulle ja lukemattomille muille erityisen lohdun ja toivon lähde. Avatkaa siis Raamattunne Paavalin toiseen kirjeeseen Timoteukselle ja lukuun neljä, jossa luemme seuraavasti:

”Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat. Koeta päästä pian tulemaan luokseni. Sillä tähän nykyiseen maailmaan rakastuneena jätti minut Deemas ja matkusti Tessalonikaan, Kreskes meni Galatiaan ja Tiitus Dalmatiaan. Luukas yksin on minun kanssani. Ota Markus mukaasi ja tuo hänet tänne, sillä hän on minulle hyvin tarpeellinen palvelukseen. Mutta Tykikuksen minä olen lähettänyt Efesoon. Tuo tullessasi päällysvaippa, jonka jätin Trooaaseen Karupuksen luo, ja kirjat, ennen kaikkea pergamentit. Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa; Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan. Kavahda sinäkin häntä, sillä hän on kovin vastustanut meidän sanojamme. Ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako. Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta. Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen.” (2. Tim. 4:6-18).

Jos minun kuuluu antaa otsikko tälle saarnalle on se tämä: Autuaat ovat ne, jotka kuolevat Herrassa.

Nämä jakeet ovat Apostoli Paavalin viimeiset sanat, jotka Pyhä Henki on meille häneltä jättänyt. Nämä sanat ovat kirjoitetut Timoteukselle, rakkaalle pojalle uskossa, Paavalin toisen vankeuden aikana, joka päättyi hänen teloitukseensa. Ja mitkä viimeiset sanat hän kirjoittaakaan! Nämä jakeet ovat rikkaat opillisesti, koskettavat paatuneelle, lohduttavat murheelliselle ja rohkaisevat heikolle. Tahdon siis avata näissä jakeissa olevia oppeja ja soveltaa nämä sopivalla tavalla.

Jae 6
”Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut.”

Oppi: Jokaiselle on asetettu lähdön aika.

Pyhinkään mies ei voi välttyä kuolemalta. Ihmisen ruumiin lunastus odottaa aikaansa ja tämä tosiasia muistuttaa meitä synnin todellisuudesta. Monet aikanamme välttelevät tätä totuutta, sillä he pelkäävät kuolemaa. He eivät tahdo antaa aikaa kuoleman miettimiselle, vaan elävät niin kuin kuolemaa ei olisikaan. Näin Paavali ei itsellensä uskotellut, vaan hän oli hyvin tietoinen tämän päivän koittamisesta. Paavali tunsi Kirjoitukset, jotka julistavat:

”Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.” (Job 14:5).

”ihmiselle on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tuomio.” (Hep. 9:27).

Näemme siis, että lähdön aika on asetettu ja emme voi paeta tätä. Mutta miten ja minne ihmiset lähtevät?

On monta tapaa miten ihmiset siirtyvät iankaikkisuuteen. Toiset kuolevat vanhana ja rauhassa, toiset nuorina ja sairaina, toiset oikeudenmukaisesti ja toiset syyttömästi tuomittuina. Paavalin elämä päättyi teloitukseen ja täten ymmärrämme, että uskovalle ei ole luvattu kunniaa ja rakkautta maailmalta. Meidän ei myöskään kuuluu ajatella, että kärsimyksissä kuolevat ovat automaattisesti Jumalan epäsuosiossa kun taas rauhassa kuolevat ovat hänen suosiossaan, sillä kysymys ei ole ratkaisevasti se missä ulkoisissa olosuhteissa me kuolemme, vaan kenessä me kuolemme. Paavalin elämä oli kätketty Kristuksessa ja vaikka maailma näkisi hänen elämänsä hukkaan heitettynä, on totuus päinvastainen kuten myöhemmin näemme.

Esimerkkien ollessa niille olosuhteille joissa ihmiset kuolevat moninaiset, on lähdön kohde yksi kahdesta. Ne joiden ruumiit kuolevat, siirtyvät joko Kristuksen luokse tai kadotuksen tuskaan. Autuaat ovat yksin ne, jotka kuolevat Kristuksessa. Heidän ilonsa on sanoinkuvaamaton, sillä on paljon parempi olla Kristuksen luona kuin maan päällä. Jumalan omille on paljon parempi erota lunastamattomasta ruumiista Jeesuksen tykö, sillä niin kuin Richard Baxter kirjoittaa kirjassaan Dying Thoughts:

”Jos meillä ei olisi ruumiillisia mielenkiintoja ja kiusauksia, kuinka paljon viattomammin ja pyhemmin minä voisin elää! Minulla ei olisi mitään huolehdittavaa, paitsi Jumalan miellyttäminen ja hänessä mieltyneenä oleminen jos minulla ei olisi tämän ruumiillisen elämän huolta. Mikä tehtävä minun tahdollani ja rakkaudellani olisi kuin nauttia Jumalassa ja rakastaa häntä ja hänen tarkoituksiaan, ellei rakkautta ruumiiseen ja sen haluihin olisi? Tämän toimesta mielemme on pimentynyt, ajatuksemme eksyneet, tahtomme korruptoituneet, sydämemme ja aikamme erossa Jumalasta, syyllisyytemme kasvaneet, taivaalliset halumme ja toivomme tuhoutuneet; elämä on tehty epäpyhäksi ja epämukavaksi ja kuolema kammottavaksi.”[1]

Ruumiimme, eli lihamme ei ole paha Jumalan luomana, vaan synnin seurauksena. Ihminen on luonnostaan paha kokonaisuudessaan, mutta Jumalan omat ovat luodut uudeksi ja sen tähden heidän suurin taakkansa, kiusaukset ja synnin houkutukset saapuvat heille heidän lunastamattoman ruumiinsa kautta.

Mutta voi niitä, jotka kuolevat synneissään ja eroavat ruumiistaan ilman Kristusta! He siirtyvät tuskaan, odottamaan, että heidän ruumiinsa palautetaan heille viimeisellä tuomiolla valmistettuna niin, että he kärsivät siinä iankaikkisesti.

Ystäväni, sinun lähtösi aika on asetettu. Tutki itseäsi äläkä suo itsellesi lepoa ennen kuin tiedät elämäsi olevan kätkettynä maailman ainoassa Pelastajassa. Paavali tiesi tämän.

Jae 7
”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt.”

Oppi: Kristityn vaellus on kestävyyttä vaativa.

Apostoli antaa todistuksen vaelluksestaan Kristuksen seuraajana. Hän on kilvoitellut hyvän kilvoituksen tai pikemminkin taistellut hyvän taistelun, tarkoittaen, että hän on seurannut Jeesusta vilpittömästi, ei lihallisella halulla tai tekopyhänä, vaan sydämen rakkaudesta. Hän ei taistellut omien mieltymystensä mukaan, vaan Jumalan käskyjen mukaan. Hän ei ollut sooloilija vaan Kristukselle alamainen. Kuinka meidän kuuluisikaan pysähtyä näiden sanojen edessä ja miettiä onko meillä parannuksen paikka? Oletko kilvoitellut Jumalan käskyjen mukaisesti? Välitätkö hänen Sanastansa ja sitooko tämä omatuntosi?

Yksittäiset taistelut ovat lyhytaikaisia ja Paavali voi sen tähden sanoa seuraavaksi, että hän on juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tämä viittaa pitkään maraton-juoksuun. Tiedämme Kristuksen kylväjä vertauksesta (Matt. 13), että monet näyttävät aloittavan hyvin, mutta lankeavat pian pois. Kristityn vaellus ei ole pikainen sprintti, vaan Jeesusta loppuun asti seuraamista. Ne, jotka seuraavat häntä maallisen voiton tähden, eivät voi kestä loppuun asti, vaan ainoastaan ne, joissa on Henki, vaeltavat eivätkä väsy (Jes. 40:31).

Voimme oppia Paavalilta vaelluksen suuren motiivin, vaelluksen suuren voimavaran, sekä vaelluksen suuren aarteen.

  1. Vaelluksen suuri motiivi: Jumalan kunnia evankeliumissa.

”Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1. Kor. 10:31). Meidän omat etumme eivät ole riittävän tärkeitä ollakseen Jeesuksen seuraamisen arvoisia motiiveja. Vain Jumala itse on riittävän suuri motiivi, sillä hän itsekin tekee kaiken omaksi kunniakseen:

”Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.” (Ps. 23:3).

”Kuitenkin hän pelasti heidät nimensä tähden, tehdäkseen voimansa tiettäväksi.” (Ps. 106:8).

”Jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan sanoja; jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” (1. Piet. 4:11a).

Me voimme taistella hyvän taistelun ja päästä juoksussa perille vain jos taistelemme ja juoksemme oikean syyn tähden. Jos motiivimme on väärä, huomaamme ikäväksemme juosseemme toista juoksua, jonka palkintona on synnin palkka: kuolema.

Jumala pelastaa oman nimensä kunniaksi. Mutta eikö hän pelasta meitä koska hän rakastaa meitä? Kyllä. Nämä kaksi asiaa eivät ole toisiensa kanssa ristiriidassa, sillä Jumalan rakkaus syntistä kohtaan on selitettävissä vain sillä, että hän tekee kaiken omaksi kunniakseen. Miksi? Sillä meissä hän ei löydä mitään, joka ansaitsisi hänen rakkautensa, päinvastoin! Tämän tähden hänen armonsa ja rakkautensa meitä kohtaan täytyy löytää syynsä meidän ulkopuoleltamme ja tämä syy on siinä rakkaudessa, joka hänellä on Poikaansa Jeesukseen: ”Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa.” (Room. 8:29).

Jos me siis olemme oikealla radalla juoksemassa, me juoksemme Jumalan kunnian leviämisen tähden: ”Korota itsesi yli taivasten, Jumala, ja levitköön sinun kunniasi yli kaiken maan. Että sinun rakkaasi pelastetuiksi tulisivat.” (Ps. 108:6-7).

  1. Vaelluksen suuri voimavara: Kolmiyhteinen Jumala.

Ymmärrämme, että Paavali ei tarkoita viestiä: ”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt omassa voimassani.” Raamatun sanoma on selkeä siinä, että me emme voi tuoda Jumalalle mitään hyvää, mitä hän ei ole meissä vaikuttanut. Kaikki hyvä, mitä teemme hänen armostansa on myös kaukana täydellisestä, tahrattuna monella vialla meidän vajavaisuutemme tähden, mutta Jumala hyväksyy sen, mikä on vilpitöntä, sillä hän puhdistaa ja on antanut anteeksi kaiken pahan Kristuksen työn tähden. Ilman Kolmiyhteisen Jumalan työtä meissä me tuhoutuisimme hetkessä.

”Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme.” (2. Kor. 1:21-22).

Paavalilaisen kestävyysopin keskiössä on Kolmiyhteinen Jumala, joka on suunnitellut, toteuttanut ja varmistanut pelastuksen omillensa. Lainatuissa jakeissa Korinttolaisille hän ilmoittaa, että Isä on lujittanut meidät Kristukseen, toisinsanottuna liittänyt meidät häneen niin, että me olemme hänessä ja jos olemme hänessä, me olemme turvassa (Joh. 10:27-30), sillä kaikki mikä on hänen on myös meidän. Hän on myös painanut meihin sinettinsä, antaen Hengen vakuudeksi sydämiimme. Tämä tarkoittaa, että me olemme Jumalan omaisuutta erityisellä tavalla, pidettyjä tiettyä tarkoitusta varten, joka on Kristuksen ylistys kirkastuksessamme. Jumalan Henki asuu meissä myös antaakseen meille kaiken tarvittavan voiman, lohdun ja tahdon, joiden tähden me kestämme loppuun saakka.

Isä suunnitteli pelastuksen, Poika saavutti sen, Henki on lähetetty meille Kristuksen työn perusteella suojelemaan meidät. Vain Kolmiyhteisen Jumalan työn tähden Paavali ja jokainen pyhä voi sanoa taistelleensa hyvän taistelun ja päättäneen juoksun kunniallisesti. Jumalan kunnia on motiivimme ja hän on voimavaramme.

  1. Vaelluksen suuri aarre: evankeliumi.

Paavali sanoo säilyttäneensä uskon. Usko voi viitata yleisesti uskollisuuteen, siihen, että Paavali on ollut lojaali Jeesukselle, mutta tässä tekstissä se viittaa sen yksinkertaisimpaan merkitykseen Kirjoituksissa, evankeliumiin. Paavali tarkoittaa sanoa, että hän ei ole väistynyt puhtaasta ja yksinkertaisesta evankeliumista, vaan on pysynyt lujassa luottamuksessa Kristukseen[2].

Evankeliumi on suuri aarre, ihmisen ainut toivo. Evankeliumi on Jeesus Kristus ja mitä hän on tehnyt meidän edestämme. Ilman häntä me hukkuisimme, hän on ainut Pelastaja maailmalle. Kuinka kukaan siis voisi unhottaa tai heittää pois näin suuren aarteen? Ainoastaan jumalattomat, joiden sydän ei rakasta Jumalaa ja jotka etsivät omaa kunniaansa. He luopuvat evankeliumista, niin kuin Rooma luopui, sillä he eivät voi iloita evankeliumista. Se ei anna ihmiselle valtaa toisten ylitse. Se ei lupaa rahaa ja maallista voimaa. Se tarjoaa armahdusta ja pelastusta yksin armosta jokaiselle, joka vain uskoo.

Tästä pyhät lopulta tunnetaan: he lepäävät Kristuksen työssä loppuun saakka, eivätkä turvaudu omiin tekoihinsa tai käänny tästä sanomasta väärään evankeliumiin. Tämä sanoma on hyvä uutinen ja luottaessamme siihen meillä voi olla kokonainen varmuus pelastuksestamme niin kuin luemme seuraavassa jakeessa.

Jae 8
”Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.”

Oppi: Jokaiselle Jumalan omalle on talletettu vanhurskauden seppele.

Kun tulemme vaelluksemme loppuun, me voimme olla Paavalin kanssa varmoja siitä, että Jumala ottaa meidät ilolla vastaan. Toisin kuin maailman kilpailuissa, ainoastaan muutamat ensimmäisistä voittavat seppeleen, mutta Jumala palkitsee jokaisen meistä riippumatta siitä olemmeko tulleet maaliin ensimmäisenä vai viimeisenä. Heikoinkin pyhä saa kerran kuulla nämä sanat Kristuksen tähden: ”Mene lepoosi, minun uskollinen palvelijani.”

Luja luottamus tähän tosiasiaan on se, mikä saa meidät kestämään monenlaisia koettelemuksia. Maailman silmissä Paavali oli hyvin säälittävä tapaus, sillä hänellä oli kaikki mahdollisuudet elää menestyksekästä elämää. Hän oli arvostettu lainoppinut, jonka tulevaisuus näytti monen silmässä kunnioitettavalta. Mikä tragedia olikaan, että hän jätti tämän kaiken tullessaan Jeesuksen seuraajaksi. Hän päätyi monesti köyhyyteen, nälkään, vankilaan ja lopulta teloitettavaksi rikollisena. ”Mikä hukkaan heitetty elämä”, moni sanoisi. Mutta totuus on päinvastainen. Kalvin sanoo:

”Tästä huolimatta apostoli halveksii kaikkien ihmisten mielipiteitä. Miksi? Sillä hänellä on Tuomari taivaassa ja hän on tyytyväinen saamaan vapautuksen häneltä, vaikka koko maailma tuomitsisi hänet. Rangaistus ja kuolema ovat yleisiä rikollisille ja marttyyreille. Ainoa asia mikä erottaa heidät on motiivi. Siten, kun kuulet marttyyrista, joka on poltettu, sekä rosvosta, joka kärsii saman tuomion, heidän kuolemansa ei näytä erilaiselta. Kuitenkin kun mietimme heidän motiivia, näemme, että rosvo kärsii omista rikoksistaan ja synneistään, kun taas marttyyrilla on hänen sisäinen todistuksensa, ollen kykenevä osoittamaan, että hän on vaeltanut vanhurskaasti ja kärsii Jumalan asian tähden. Tämän tähden Paavali halveksii uskottomien tuomioita. Hän ei välitä miten maailma herjaa häntä, niin kauan kuin hänellä on taivaassa olevan Tuomarin hyväksyntä.”[3]

On tärkeää, että meillä on tulevan kirkkauden varmuus. Toisin kuin maailman viihdykkeissä kilpailevat, joilla ei ole mitään varmuutta voittopalkinnosta, meille se on luvattu ja sen tähden ymmärtäkäämme epäuskon vakavuus.

Mistä Paavali tietää, että hänelle on valmistettu vanhurskauden seppele? Siitä, että Jumala, joka ei voi valehdella, on luvannut tämän. Jumala suuressa hyvyydessään on astunut iankaikkiseen liittoon kanssamme, miksi siis pelkäisimme? Mitä tekosyitä voimme tarjota, jos epäonnistumme luottamaan häneen? Kuinka surullista onkaan nähdä monen epäilevän kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen Sanaansa! Kalvin sanoo, että me epäonnistumme osoittamaan kunnioitusta Jumalalle uskoessamme, että Jumala ei ole uskollinen ja luotettava. Kukaan tuskin sanoo tätä ääneen, mutta kuinka usein tekomme ja ajatuksemme osoittavat, että emme todella luota häneen Jumalana, joka ei voi tuottaa pettymystä.

Miten voimme siis kasvaa varmuudessamme? Vastaus on yksinkertainen: meidän täytyy muistuttaa itseämme jatkuvasti Jumalan luonnosta ja lupauksista.

Jumala on olemukseltaan totuus eikä siten voi valhetella: ”Sillä kun Jumala oli antanut lupauksen Aabrahamille, vannoi hän itse kauttansa, koska hänellä ei ollut ketään suurempaa, kenen kautta vannoa… Sillä ihmiset vannovat suurempansa kautta, ja vala on heille asian vahvistus ja tekee lopun kaikista vastaväitteistä. Sentähden, kun Jumala lupauksen perillisille vielä tehokkaammin tahtoi osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, vakuutti hän sen valalla, että me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valhetella, saisimme voimallisen kehoituksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta. Se toivo meille on ikään kuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti.” (Hep. 6:13, 16-20).

Meidän toivomme on varma ja luja, sillä sielumme ankkuri ei ole haudattu ”vain” monen kilometrin syvyyteen, vaan taivaaseen asti Jeesuksen toimesta! Niin vakavasti Jumala ottaa lupauksensa, että hän on asettanut itsensä vakuudeksi. Hän vannoi itsensä kautta tarkoittaen, että jos hänen lupauksensa ei toteutuisi, hän tuhoutuisi. Yhtä mahdotonta kuin Jumalan tuhoutuminen on, niin mahdotonta on myös hänen lupauksiensa tuhoutuminen. Jos emme siis voi luottaa hänen sanaansa, että pelastuksemme on varma, sanomme Jumalan olevan valehtelija.

”Riippumatta siitä kuinka kohtaamamme vaikeudet estävät meitä tulemasta hänen luokseen, piiloutumasta hänen siipiensä varjon alla ja kutsumasta häntä Isäksemme, meidän täytyy olla täysin varmoja, että vanhurskauden seppele on valmistettu meille… Odottakaamme hänen siis antavan meille voiton ja älkäämme peljätkö, että sitä ei ole valmistettu meille: se on niin kuin pitäisimme sitä jo käsissämme. Jumala tahtoo meidän kunnioittavan häntä toivomalla siihen mitä emme näe.” – John Calvin

Tämä on Paavalin sanojen ”eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.” merkitys: apostoli tahtoo meidän kunnioittavan Jumalaa olemalla rohkeita varmuudessamme.

Mietitkö usein ”sitä päivää” jolloin Kristus palaa takaisin? Kun hän tulee tuomitsemaan ja lopettaa kaiken pahuuden ja viimein Kristus loistaa täydellisenä jokaisesta, joka vaeltaa maata? Rakastatko tätä päivää? Oi, pidä tämä päivä mielessäsi kaikkien murheittesi keskellä, sillä Paavali teki näin ja ei joutunut epätoivoon. Viimeisissä sanoissaan Timoteukselle hän kertoo, kuinka monet olivat jättäneet hänet, kuinka eräät tekivät hänelle pahaa ja kuinka kukaan ihminen ei auttanut häntä oikeuden edessä. Oliko Jumala siis hylännyt hänet? Ei, sillä hän kirjoittaa:

”Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta. Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen.” (jakeet 17-18). Jumala ei ollut Paavalille vain jokin kiva ajatus kerran viikossa. Hän tunsi Jumalan ja piti hänet mielessään kaiken aikaa. Hän tiesi parhaimman olevan edessä. Vaikka kaikki ulkoiset olosuhteet kävivät pahaksi, eivät ne voineet horjuttaa Jumalan lupausten varmuutta. Kaikki luottavat Jumalaan valkeudessa, mutta vain Jumalan omat luottavat häneen pimeydessä.

Miten Paavali näki hänen tulevan teloituksensa? Näkikö hän sen suurena epäoikeudenmukaisuutena jota ei pitäisi tapahtua? Ei. Hän näki sen välikappaleena, jonka kautta Herra vapahtaisi hänet kaikesta ilkivallasta ja pelastaisi hänet taivaalliseen valtakuntaansa! Oi ystävä, paras on sinulle vielä edessä. Oppikaamme Paavalilta, että jos me olemme Jumalan omat, olemme autuaat elämässä sekä kuolemassa. Me emme kuole synneissämme, vaan Kristuksessa. Taistele hyvin. Juokse loppuun. Säilytä evankeliumi. Lepää Jumalan lupauksessa ja minä olen näkevä sinut taivaan valtakunnassa.

Jumalalle ylistys Jeesuksesta Kristuksesta, Aamen.

 

 

 

 

 

 

 

[1] Richard Baxter – Dying Thoughts s. (Banner of Truth Trust, Edinburgh)

[2] John Calvin – Sermons on 2 Timothy s. 407 (Banner of truth Trust, Edinburgh).

[3] Sama kuin edellinen alaviite, s. 404

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s