Saarnattu 30.6.2019, Mikko Rötkö

“Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija, lähettää tervehdyksen kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (Jaak 1:1).

Näillä sanoilla Jaakob, kirjeen kirjoittaja, aloittaa Raamattumme lopulta löytyvän kirjeensä. Kirjoittaja ei ole Jaakob Sebedeuksen poika, jonka Herodes mestautti (Apt 12:2), sillä hän kuoli liian varhain että olisi voinut kirjoittaa kirjeen. Näin jäljelle jää Jaakob, Jeesuksen velipuoli (Mark 6:3), ja Juudaan veli (Matt 13:55). Tätä puoltaa myös se, kun verrataan Jaakobin kirjeen tekstiä Apostolien tekojen viidennentoista luvun Jaakobin puheeseen, niin nähdään yhteneväisyyksiä. 

Ensi alkuun Jaakob ei ollut uskonut Jeesukseen (Joh 7:5), mutta myöhemmin hän uskoi. Jaakobista tuli johtavassa asemassa oleva veli Jerusalemin seurakunnassa, ja yhdessä Pietarin ja Johanneksen kanssa heitä kutsuttiin seurakunnan pylväiksi. Ylösnousemisensa jälkeen Jeesus “näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille” (1Kor 15:7). Jaakob siis oli nähnyt ylösnousseen Jeesuksen omin silmin. Hän oli apostolien työ kumppani ja Jerusalemin seurakunnassa johtava veli. Kuitenkin hän kirjeensä alussa, itseänsä esitellessään, ei ota itsellensä muuta nimeä kuin “palvelija.” Tämä kaikki kertoo erinomaisesta nöyryydestä ja Kristuksen kaltaisuudesta. Historioitsija Josefuksen mukaan  Jaakob koki marttyyrikuoleman vuonna 62, joten kirje on kirjoitettu sitä ennen. 

Tyylilajiltaan Jaakobin kirje on pareneettinen. Tämä kirjallisuuden tyylilaji kukoisti niin juutalaisessa, kuin kreikkalais-roomalaisessakin kulttuurissa, ja sille ominaista oli eettiset ohjeet ja säännöt, jotka useasti esitettiin melko irrallisina toisistaan. “Pareneesi on luonteen omaisesti yleistä eettistä opetusta ja kehotusta. Niin kuin Paavalin kirjeiden kehottavissa jaksoissa, tässäkin opillinen perustus on taustalla itsestään selvänä rivien välissä. Jaakob ei ryhdy keskustelemaan kristinuskon opillisista peruskysymyksistä, joista hän olettaa kirjeen kristittyjen lukijoiden olevan yleisesti yhtä mieltä. Hänen tehtävänsä on vaikuttaa kristillisyyden leviämiseen käytännön elämään. “ – Novum

Kirjeensä Jaakob kohdistaa “kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle.“ Kaksitoista sukukuntaa viittaa Israelin kahteentoista heimoon ja hajalla asuminen, joka tulee kreikan sanasta diaspora, tarkoittaa omalta maaltansa pois joutumista vastentahtoisesti. Kirjeen vastaanottajat olivat siis juutalaiskristittyjä. Osa heistä oli kenties niitä, jotka asuivat kaukana, mutta helluntaipäivänä olivat olleet Jerusalemissa ja tulleet Pietarin saarnan vaikutuksesta uskoon ja uskovina palanneet sinne, missä asuivat. Mutta mitä ilmeisimmin, osa niistä, joille kirje oli osoitettu, olivat vainojen tähden joutuneet hajaantumaan ja lähtemään pois kodeistaan. Tämmöinen suuri vaino nousi esimerkiksi Stefanoksen surmaamisen jälkeen. “Ja sinä päivänä nousi suuri vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan, ja kaikki hajaantuivat ympäri Juudean ja Samarian paikkakuntia, paitsi apostolit. Ja muutamat jumalaapelkääväiset miehet hautasivat Stefanoksen ja pitivät hänelle suuret valittajaiset. Mutta Saulus raateli seurakuntaa, kulki talosta taloon ja raastoi ulos miehiä ja naisia ja panetti heidät vankeuteen” (Apt 8:1-3). Toisesta, noin kymmenen vuotta myöhemmin (v. 44) tapahtuneesta vainosta luemme seuraavaa: “Siihen aikaan kuningas Herodes otatti muutamia seurakunnan jäseniä kiinni kiduttaaksensa heitä. Ja hän mestautti miekalla Jaakobin, Johanneksen veljen” (Apt 12:1-2). Tätä kontekstia vasten ja juuri tällaista kokeneille Jaakob kirjoitti:

“Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin” (Jaak 1:2).

Tämä jae pitää sisällään niin paljon, etten tiedä, osaanko sanoa kaikkea johdonmukaisesti. Mutta minkä takia tietyt tilanteet ja olosuhteet ovat kiusauksia? Jaakob selittää myöhemmin, ettei Jumala ketään kiusaa, “vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee” (Jaak 1:14). Kiusaukset ovat hankaluuksia tai jotakin sellaista, mikä rikkoo elämästämme rauhan ja miellyttävyyden. Kiusaukset on olosuhteita ja tilanteita, joissa koen vetoa reagoida synnillisesti. Sana voi tarkoittaa myös jonkin tai jonkun laittamista testiin sen laadun selvittämiseksi. Vainot ovat tästä taatusti äärimmäinen esimerkki.

Elämän hymyillessä ja kaiken sujuessa kuin rasvattuna–kummallinen sanonta–ei käy ilmi, millaista tekoa me todella olemme. Mutta on tilanteita, jotka meille paljastavat, millaista tekoa olemme. Jos joutuisimme lähtemään pakoon kodeistamme ja näkemään nälkää vierasssa paikassa, olisiko uskomme Jumalaan yhä yhtä luja? Rakastaisimmeko edelleen lähimmäistämme, vai kääntäisimmekö katseemme ainoastaan itseemme ja omaan selviytymiseemme? Tai jos joku toimii väsyneenä ikävästi toisia kohtaan ja sanoo sitten, ettei ollut oma itsensä, niin silloin hän juuri oli oma itsensä. Kylläisenä olemme tyytyväisiä, mutta eikö nälkäisyys ja sitä seuraava kiukkuisuuskin jo jotakin paljasta kärsimättömyydestämme? 

Jaakobin kehotus pitää pelkkänä ilona moninaisiin kiusauksiin, –tai, kuten sen voisi myös kääntää–koettelemuksiin joutumista ei varmasti pidä sisällään meille täysin samaa syvyyttä kuin niille, joiden henki on ollut vainojen tähden vaarassa, tai niille, jotka ovat joutuneet kärsimään paljon uskonsa tähden. Mutta enempi vertailu ei ole tarpeen. Jae puhuu meillekin paljon, ja menee täysin vastaan sitä, miten maailma yleensä ajattelee ja elämään suhtautuu. Jos Jaakobin kehotusta koettaisi sanoa hieman monisanaisemmin, voisi se kuulostaa tältä: suhtautukaa ilolla, arvottakaa se iloiseksi asiaksi, laskelmoikaa, että se on iloinen asia ja Jumalan vaikutuksesta koituu vielä suuremmaksi iloksi, kun joudutte koettelemuksiin. Tällä kehotuksella Jaakob ei tarkoita, että meidän tulisi kyetä iloitsemaan kiusauksista tai koettelemuksista itsestään, vaan että meidän tulisi suhtautua niihin ilolla, ottaa ne ilolla vastaan, iloita Herrassa niiden keskellä. 

Luonnostamme suhtautuisimme koettelemuksiin harmin ja murheen tuntein, ja jos näitä koemme keskellä vaikeuksia, ei niitä tule pyrkiä kieltämään, vaan viemään ne Herralle ja kertomaan, että tällainen minä olen. Mutta kaiken keskellä tässä on kyse tietoisesta valinnasta suhtautua ilolla vaikeuksiin ja samanaikaisesti valinnasta luottaa Jumalaan, joka ei “ketään kiusaa” (Jaak 1:13), vaan paljastaa meille, millaista tekoa olemme, jotta pysyisimme nöyryydessä ja ymmärtäisimme kuinka riippuvaisia Hänestä olemme. Jumala koettelee uskoamme sitä vahvistaaksensa. Onhan hyvä, että kultakin puhdistetaan tulessa? Onhan hyvä, jos Jumala meitä niin kasvattaa, ettei ilomme enää olekaan niin sidottu ajallisiin.. 

Kuten jo osittain todettu, tässä Raamattu asettuu vastaan sitä, mitä tämä maailma pitää ilona ja hyvänä. Raamattu korostaa lopputulosta ja päämäärää. Maailma taas ei niitä halua ajatella, vaan painottaa tunteita ja miellyttävyyttä nykyhetkessä. Maailma opettaa, että päämäärällä ei ole väliä, kunhan tie on kaunis ja miellyttävä kulkea. Raamattu taas opettaa, että ei väliä tiellä koettavien vaivojen määrällä tai pimeillä laaksoilla, joiden lävitse voimme joutua kulkemaan, kun päämäärämme on niin ihana ja kaunis. Ja sitä se todella on! Me kristityt arvioimme asioiden hyvyyttä siinä, että palvelevatko ne päämäärää, jota kohti olemme kulkemassa, kun taas maailma vasta kohtaisesti arvioi asioiden hyvyyttä sillä, tuntuvatko ne nyt hyvältä. Tälle maailmalle ihminen itse on kaiken mitta, mutta meille ei! Mutta puhumalla maailmasta, ulkoistin asiaa ehkä hieman liikaa, sillä jokainen uskovakin on toki taipuvainen luonnostaan toimimaan kuvaamallani tavalla. 

Siis, “pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä” (Jaak 1:2-3).

Tärkeintä on siis oikein tietää, että voisi myös oikein suhtautua. Ehkä tärkein kysymys, jonka tässä mielessä voimme kysyä, on se, mitä nämä jakeet kertovat meille Jumalasta? Millainen on Jumala? Ja toiseksi: mitkä ovat Jumalan motiivit, kun Hän sallii kiusauksia ja koettelemuksia omilleen, eikä päästä heitä helpolla? Kun osaan näihin kysymyksiin vastata oikein, voin tietää, että uskoni kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Tietäminen puhuu varmuudesta eikä jae sisällä jossia. Jos suhtautumiseni olisi se, että “jos kestän koetuksissa” niin saatan kasvaa, en voisi kokea mitään iloa vaikeuksien minua kohdatessa. Katseeni olisi tällöin nimittäin minussa itsessäni, ja mitä muuta itsessäni voin nähdä kuin häilyvyyttä ja epävarmuutta. Mutta usko katsookin aina itsestä pois päin, kohti Jumalaa. Usko tarttuu aika kiinni Jumalaan. Perusta ilolle on luottavainen varmuus ja usko, 

Entä mitkä olisivat vääriä vastauksia siihen, mitkä ovat Jumalan motiivit kun Hän meille sallii kiusauksia ja koetuksia? Seuraavat neljä ainakin ryöstäisivät meiltä ilon vaikeuksissa: 

 

1.Ne on rangaistuksia. – – Mutta tämä ei voi olla totta koska Kristus jo kärsi kaiken rangaistuksen omiensa edestä.

2.Ne kertoo että Jumala ei rakasta tai että ne on merkki siitä, että Jumala rakastaa minua toisia uskovia vähemmin. – – Tässä Jumalan rakkauden mittariksi on tehty jokin ajallinen, mikä on vakava virhe. Jos epäilee Jumalan rakkautta, tulee katsoa ristille. 

3.Vaikeudet tai kiusaukset kohtasivat minut jotenkin Jumalan tietämättä tai olematta kontrollissa. – – Mutta Jeesus opetti, ettei hiuskarvakaan päästämme eikä varpunen taivaalta putoa Jumalan sitä sallimatta. 

4.Ne ovat vain vastustusta. – – Huolimatta henkimaailman todellisuudesta, ei ole terveellistä ylihengellistää arkeaan tai “maalailla piruja seinille.” 

Mitä siis voimme tietää koetuksista ja koettelemuksien keskellä Jumalasta?

 

  1. Jumala on rakastava ja hyvä, eivätkä meidän kokemuksemme voi Hänen rakkauttansa tai hyvyyttänsä muuttaa. 
  2. Jumala vaikuttaa kaiken omiensa tosi parhaaksi. 
  3. Mitään ei tapahdu sattumalta, vaan Jumalan tarkoituksesta. 
  4. Jumala koettelee, mutta valmistaa aina myös ulospääsyn koetuksesta. Jumalan motiivina ei ole tuhota vaan pyhittää, kasvattaa Kristuksen kaltaisuuteen. 

 

Oikea vastaus koetuksiin, jotka meitä kohtaavat on siis ilo ja kärsivällisyys, josta voisi sanoa, että se on rauhassa kärsimistä ja siihen suostumista, että Jumala minua koettelee. “Moninaisiin kiusauksiin” voi suhtautua mahdollisuutena kasvaa. 

“Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset” (Jaak 1:4).

Myös Paavali kirjoittaa samansuuntaisesti: “Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room 5:3-5).

Mutta täydellisyys, josta Jaakob kirjoittaa ei toki tarkota synnitöntä täydellisyyttä, sillä sen saavutamme vasta perillä kirkkaudessa, kun saamme jättää vanhan tomumajamme, jossa synti nyt vielä kiinni riippuu. Kyse on pikemminkin täydellistymisestä, ja tässä siinä mielessä, että kestäväisyys ja kärsivällisyys voisi ikäänkuin ulottautua leimaamaan kaikkea olemistamme ja toimintaamme. ESV toteaakin, että “let steadfastness have its full effect.” Ruokaakin pitää kypsentää ensin, ja vasta sitten siitä leviää hyvä tuoksu koko huoneeseen. Tässä kärsivällisyydessä kasvaminen on yhtä kuin tuo kypseneminen, joka saa aikaan hyvän tuoksun. Tai jos ajattelemme kukkaa, joka on vielä nupullaan. Kyse on kukasta, ei kukaan voisi muuta väittää, mutta miten paljon ihanammaksi kukka muuttuukaan, kun se etenee nuppu vaiheestaan siihen, että terälehdet avautuvat ja värit ja tuoksut tulevat esiin. Kyse on kasvusta, jonka päämääränä on se, että olisimme kaikessa Herramme kaltaisia, joka oli hiljainen ja nöyrä, eikä ääntänsä korottanut vaan suostui kärsimään, suostui siihen osaan, minkä Isä Hänelle oli antanut. 

Vielä on sanottava, että se kärsivällisyydestä kasvaminen ja täydellistyminen, josta Jaakob kirjoittaa, ei ole silkkaa omie  toiveiden tai tahdon kuomettamista. Kyse ei ole jonkinlaisesta itsensä tyhjentämisen tilasta, joka johtaisi vapautumiseen kärsivällisyydestä. Raamatullinen kärsivällisyys ei ole sama asia, kuin mitä mindfullnessissa esimerkiksi opetetaan; että kaikkeen tulee suhtautua neutraalisti ja hyväksyvästi, ja itse olla ikäänkuin passiivisen tarkkailijan ja havainnoijan roolissa. Raamatullinen kärsivällisyys ei myöskään ole apaattinen välinpitämättömyyden tila. Sana apatia tulee kreikan sanasta apatheia, jota stoalaiset filosofit käyttivät tavoitellusta tilasta, jossa ihminen on välinpitämätön niiden asioiden suhteen, jotka eivät ole hänen omassa vallassaan. Raamatullinen kärsivällisyys on aina Jumalaan luottamista ja Hänessä kiinni riippumista, Psalmin sanoin: “Minun sieluni riippuu Sinussa kiinni, Sinun oikea kätesi tukee minua” (Ps 63:9). 

Meitä ei kehoteta neutraaliuteen, itsemme tyhjentämiseen, passiivisuuteen tai välinpitämättömyyteen tai tunteittemme kieltämiseen vaikeuksissa, koetuksissa ja kiusauksissa; jossakin mikä rikkoo tutun ja turvallisen omasta elämästämme. Meitä kehotetaan iloitsemaan, kerskaamaan ahdistuksista, ei jäämään paikallemme, vaan kuten Pietari kirjoittaa: “niin pyrkikää juuri sen tähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja (hyve, rohkeus, moraalinen energia), avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta. Sillä jos teillä on nämä ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa” (2Piet 1:5-7). 

Luonnostamme reagoisimme koettelemuksiin nurkumalla ja valittamalla kuten israelilaiset erämaassa, kuten tämä maailma tekee. Siksi tarvitsemme sitä, että “Herra ohjatkoon teidän sydämenne Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen” (2Tess 3:5). Valittaminen ja nurkuminen kertoo siitä, että ei enää katselekaan asioita uskon silmin. Ne kertovat siitä, että katse ei enää olekaan Jumalassa; siinä millainen Hän on ja mitä Hän on luvannut. Olosuhteet ovat voineet saada sinutkin valtaansa, kuten aallot saivat Pietarin, mutta katso takaisin Kristukseen. Muistele Häntä! Lue evankeliumeista Hänestä! Katso Hänen kärsivällisyyttänsä, “joka Häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee, joka ‘itse kantoi meidän syntimme’ ruumiissaan ristin puuhun, että me synneistä pois kuolleina eläisimme vanhurskaudelle; ja Hänen ‘haavainsa kautta te olette paratut’” (1Piet 2:23-24). Eikö se olisikin meidän ilomme saada vaeltaa, kuten meidän Herramme vaelsi? 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s