Page 8 of 9

Yksin Jumala voi muuttaa sydämen (Jes. 1:1-9)

Saarnattu 2.12.2018, Joonas Laajanen

”Jesajan, Aamoksen pojan, näky, jonka hän näki Juudasta ja Jerusalemista Ussian, Jootamin, Aahaan ja Hiskian, Juudan kuningasten, päivinä. Kuulkaa, taivaat, ota korviisi, maa, sillä Herra puhuu: Minä kasvatin lapsia, sain heidät suuriksi, mutta he luopuivat minusta. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä. Voi syntistä sukua, raskaasti rikkonutta kansaa, pahantekijäin siementä, kelvottomia lapsia! He ovat hyljänneet Herran, pitäneet Israelin Pyhää pilkkanansa, he ovat kääntyneet pois. Mihin pitäisi teitä vielä lyödä, kun yhä jatkatte luopumustanne? Koko pää on kipeä, koko sydän sairas. Kantapäästä kiireeseen asti ei ole tervettä paikkaa, ainoastaan haavoja, mustelmia ja vereksiä lyömiä, joita ei ole puserrettu, ei sidottu eikä öljyllä pehmitetty. Teidän maanne on autiona, teidän kaupunkinne ovat tulella poltetut; teidän peltojanne syövät muukalaiset silmäinne edessä; ne ovat autioina niin kuin ainakin muukalaisten hävittämät. Jäljellä on tytär Siion yksinänsä niin kuin maja viinitarhassa, niin kuin lehvämaja kurkkumaassa, niin kuin saarrettu kaupunki. Ellei Herra Sebaot olisi jättänyt meistä jäännöstä, olisi meidän käynyt pian kuin Sodoman, olisimme tulleet Gomorran kaltaisiksi.” (Jes. 1:1-9).

Johdanto Jesajan kirjaan
Jos pitäisi valita yksi kirja Vanhasta Testamentista, jonka ymmärtäminen ja sisäistäminen olisi kaikkein hyödyllisintä kristitylle, on se mielestäni kiistatta Jesajan kirja. Tämä kirja on täynnä lupauksia Kristuksesta. Jesaja osoittaa selkeimmin Jumalan pyhyyden ja hallintavallan, tuomion varmuuden syntisille sekä pelastuksen ihanuuden ja varmuuden Jumalan jäännökselle.

Kirja kantaa sen kirjoittajan, Jesajan nimeä. Tämä nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa” tai ”pelastus on Herralta”. Jesaja kirjoittaa aikana jolloin valtakunta oli jakaantunut kahtia Salomonin tottelemattomuuden tähden: ”Ja kun Salomo vanheni, taivuttivat hänen vaimonsa hänen sydämensä seuraamaan muita jumalia, niin ettei hän antautunut ehyin sydämin Herralle, Jumalallensa, niin kuin hänen isänsä Daavidin sydän oli ollut… Sentähden Herra sanoi Salomolle: ”Koska sinun on käynyt näin, ja koska et ole pitänyt minun liittoani etkä noudattanut minun käskyjäni, jotka minä sinulle annoin, niin minä repäisen valtakunnan sinulta ja annan sen sinun palvelijallesi.” (1 Kun. 11:4, 11). Tämä palvelija oli Jerobeam. Salomonin poika Rehabeam toimi kuninkaaksi tullessaan pian typerästi ja niin suuri osa valtakunnasta hylkäsi Daavidin suvun ja valtakunta jakaantui Israeliin ja Juudaan: ”Kun koko Israel huomasi, ettei kuningas heitä kuulut, vastasi kansa kuninkaalle näin: ”Mitä osaa meillä on Daavidiin? Ei meillä ole perintöosaa Iisain poikaan. Majoillesi, Israel! Valvo nyt huonettasi, Daavid!” Ja Israel meni majoillensa. Niin Rehabeam tuli ainoastaan niiden israelilaisten kuninkaaksi, jotka asuivat Juudan kaupungeissa.” (1 Kun. 12:16-17).

Jesaja toimi Jumalan instrumenttina neljän kuninkaan: Ussian, Jootamin, Aahaan ja Hiskian aikana. Ussian kuninkuuden aikana Juuda sai elää rauhassa ulkoisilta uhkilta, mutta kuningas, vaikka hän aloitti hyvin, tuli ylpeäksi sydämessään ja oli uskotton Jumalalle. Jumala löi häntä pitalilla ja hän kuoli. Hänen poikansa Jootam vaelsi vakaasti Herran edessä, voittaen vihollisensa mutta samaan aikaan Israelin kuningas Pekah liittoutui yhteen Aramin (Syyrian) kuninkaan, Resin kanssa, valloittaakseen Juudan. Heidän hyökkäykset tapahtuivat Juudan kuninkaan, Aahasin aikaan, joka teki kelvottomasti Jumalan edessä luottamalla ja turvaamalla mieluummin Assurin kuninkaan kuin Herran apuun. Jumala vihastui tähän ja lähettikin Assurin kuninkaan tuhoamaan Juudan, mutta toisin kuin Aahas, tämän poika Hiskia luotti Jumalaan ja Herra pelasti hänet. Kansan uskottomuuden tähden tämä pelastus oli kuitenkin vain väliaikainen ja myöhemmin Juuda joutuisi pakkosiirtolaisuuteen niin kuin muu Israel. Jumalalla kuitenkin oli kaikkina näinä hetkinä jäännös armonvalinnan mukaan, uskollinen seurakunta, joka vaelsi Jumalan edessä, luottaen hänen lupaamaansa Messiaaseen. Tästä Jesajan sanoma koostuukin: Jumalan varmasta tuomiosta syntisille, jotka ylenkatsovat Jumalan ja hänen Sanansa rakastaen syntiä, sekä Jumalan varmasta armosta ja pelastuksesta Jumalan valituille, jotka hän on säästänyt omaksi kunniakseen. Tämä pelastus on oikeudenmukaista sekä armollista Jumalan uskollisen palvelijan, tulevan Messiaan, Jeesuksen Kristuksen sijaiselämän ja sijaiskuoleman perusteella. Jesaja profetoi ja kirjoitti tämän kirjan välillä 740-700 eKr.

Jesajan kirjan ensimmäinen luku tiivistää hyvin tämän kaiken. Itseasiassa ensimmäiset yhdeksän jaetta antavat meille läpi kirjan kulkevan viestin: 1) suuret ulkoiset siunaukset eivät muuta sydäntä. 2) suuret rangaistukset eivät muuta sydäntä. 3) ainoastaan Jumalan Hengen luoma uusiluomus saa aikaan sydämen, joka rakastaa Jumalaa. Huomatkaa siis ensin: suuret ulkoiset siunaukset eivät muuta sydäntä.

Jakeet 2-4
”Kuulkaa, taivaat, ota korviisi, maa, sillä Herra puhuu: Minä kasvatin lapsia, sain heidät suuriksi, mutta he luopuivat minusta. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä. Voi syntistä sukua, raskaasti rikkonutta kansaa, pahantekijäin siementä, kelvottomia lapsia! He ovat hyljänneet Herran, pitäneet Israelin Pyhää pilkkanansa, he ovat kääntyneet pois.”.

Jesaja oli Jumalan todellinen profeetta. Hän ei ilmoita ihmisille miltä hänestä tuntuu, mitä hän ”kokee”, vaan ainoastaan sen, minkä hän varmasti tietää Herran Sanaksi. Se, että Jumala antaa Sanan kuulua luomakunnalle on suurta armoa ja sen tähden se vaatii nöyrää vastaanottamista: ”Kuulkaa taivaat, ota korviisi, maa, sillä Herra puhuu”. Tämä voi tarkoittaa, että enkelit taivaissa ja ihmiset maanpäällä ovat velvollisia kuulemaan ja tunnustamaan mitä Jumala aikoo sanoa. Nämä ovat Herran suun sanoja. Hänen suustaan ei ikinä kuulu valhetta, eikä pahuutta. Hänen suunsa sanat ovat oikeat ja pyhät riippumatta siitä mitä me ajattelemme niin kuin hän itse on sanonut: ”Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi, eikä ihmislapsi, että hän katuisi. Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?” (4 Moos. 23:19).

Mikä on siis Jumalan sana Israelille? Se on surun sana. Ei niin, että Jumala olisi onneton tai hänen määräämä tahto ei olisi toteutunut, vaan niin kuin Jumala sanoo muualla, että hänen korvansa kuulevat ja hänen silmänsä näkevät, vaikka hänellä ei ole ruumista; puhuu hän näin ihmiselle, että tämä voisi ymmärtää rajallisella mielellään hänen asiansa. Hän ilmoittaa kansalle suruviestin ihmisen toivottomasta tilasta. Niin toivoton on luonnollisen ihmisen tila, että vaikka Jumala kuinka siunaisi heitä, eivät heidän sydämensä häntä ylistäisi. Tämä todella on tragedia langenneen ihmisen sielulle, vaikka se palvelee Jumalan suunnitelmaa. Katso kuinka hukassa ihminen onkaan.

”Minä kasvatin lapsia, sain heidät suuriksi, mutta he luopuivat minusta.”. Tämä viittaa siihen hetkeen, kun Jumala lunasti Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja astui liittoon tämän kanssa: ”Sano näin Jaakobin heimolle ja ilmoita israelilaisille: ’Te olette nähneet mitä minä olen tehnyt egyptiläisille ja kuinka minä olen kantanut teitä kotkan siivillä ja tuonut teidät luokseni. Jos te nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun.” (2 Moos 19:4-5). Jumala osoittaa olevansa maan ja taivaan hallitsija. Hän kertoi mitä hän on tehnyt ja sen perusteella vaati Israelilta mitä hän tahtoo. Hän astui liittoon ehtojen latelijana ja näin teki heidät vastuullisiksi kunnioittamaan tätä liittoa. Tämä ei ollut pelastava liitto kuten näemme: ”he luopuivat minusta.”. Vaikka Jumala vapautti syntisen kansan ulkoisesta orjuudesta, olivat he silti synnin orjia. Vaikka Jumala antoi heille maan ja soi heille jälkeläisiä niin, että he kasvoivat suureksi kansaksi eivät he tahtoneet siirtyä isänsä perkeleen talosta Jumalan perheeseen: ”te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa.” (Joh. 8:44). Jumala oli antanut heille lakinsa, joka on hyvä ja kaunis, täynnä käskyjä, jotka ovat ihmisen parhaaksi, mutta sen sijaan he luopuivat Jumalasta. Tämä tarkoittaa, että he tiesivät Jumalan olevan Yksi, joka johdatti heidät pois Egyptistä. He tiesivät hänen tekonsa ja kuulivat hänen Sanansa Moosekselta ja profeetoilta, mutta silti he kieltäytyivät tästä eivätkä tahtoneet Jumalan olevan heidän hallitsijansa: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä.”. Luonnollisen ihmisen tila on ymmärtämättömyyden tila. Miksi muuten kukaan valitsisi kuolleen epäjumalan ja sieluntuhoavan tien ainoan elävän, hyvän ja armollisen Jumalan sijaan, ellei siksi, että he ovat ymmärtämättömiä (vailla mitään viisautta ja kykyä tehdä sitä, mikä olisi heidän sielulle hyväksi)? ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.” (Room. 8:8-9).

”Voi syntistä sukua, raskaasti rikkonutta kansaa, pahantekijäin siementä, kelvottomia lapsia! He ovat hyljänneet Herran, pitäneet Israelin pyhää pilkkanansa, he ovat kääntyneet pois.”. Israel oli raskaasti rikkonut kansa, sillä he olivat saaneet valtavat siunaukset. Sinulle myös on suotu valtavat siunaukset. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joille Jumala ei ole antanut kristittyjä vanhempia, jotka olisivat näyttäneet lapsilleen totuuden tien. Moni heistä ei koskaan kuule sanomaa Kristuksesta. Mutta sinä olet kuullut. Sinulla on ollut lukemattomia mahdollisuuksia hankkia itsellesi Raamattu, Jumalan Sana ja lukea, mikä hänen tahtonsa on. Mikä on ollut vastauksesi? Oletko katsonut tämän kaiken yli? Ymmärrä, että nämä siunaukset eivät riitä pelastamaan sinua. Vaikka Israel oli saanut siunaukset: lain, lupaukset, Jumalan ajallisen suojeluksen… olivat he silti kelvottomia lapsia. He olivat äpäriä. He asuivat Jumalan talossa, söivät hänen ruokansa, mutta tämän jälkeen halveksivat, tuhosivat ja pilkkasivat Jumalaa. He pitivät pyhää pilkkanansa.

Oi, synnistä ei tarvitsisi huolehtia, jos Jumala olisi epäoikeudenmukainen tuomari, mutta hän ei ole! Vaikka kuinka uskottelisit itsellesi, että Jumala päästää sinut ilman rangaistusta synneistäsi vailla sovitusta, ei asia ole näin. Syntinen ihminen on vaarassa kaiken aikaa: ”Herra tutkii vanhurskaat, mutta jumalattomia ja niitä, jotka vääryyttä rakastavat, hänen sielunsa vihaa. Hän antaa sataa jumalattomien päälle pauloja, tulta ja tulikiveä; polttava tuuli on heidän maljansa osa. Sillä Herra on vanhurskas ja rakastaa vanhurskautta; oikeamieliset saavat katsella hänen kasvojansa.” (Ps. 11:5-7).

Suuret siunaukset eivät siis muuta sydäntä. Huomaa nyt, että suuret rangaistuksetkaan eivät muuta sydäntä parannukseen.

Jakeet 5-8
”Mihin pitäisi teitä vielä lyödä, kun yhä jatkatte luopumustanne? Koko pää on kipeä, koko sydän sairas. Kantapäästä kiireeseen asti ei ole tervettä paikkaa, ainoastaan haavoja, mustelmia ja vereksiä lyömiä, joita ei ole puserrettu, ei sidottu eikä öljyllä pehmitetty. Teidän manne on autiona, teidän kaupunkinne ovat tulella poltetut; teidän peltojanne syövät muukalaiset silmäinne edessä; ne ovat autioina niin kuin ainakin muukalaisten hävittämät. Jäljellä on tytär Siion yksinänsä niin kuin maja viinitarhassa, niin kuin lehvämaja kurkkumaassa, niin kuin saarrettu kaupunki.”. Usein ajattelemme, että jos jokin katastrofi tapahtuisi ihmisille he kääntyisivät Jumalan puoleen tämän tähden. Ajattelemme, että ehkä ihmiset jossakin kohtaa tulevat näkemään elämän merkityksettömyyden ja typeryyden vailla Jumalaa, kun he riittävän monta kertaa lyövät päänsä seinään. Asia ei ole näin. Jumala kysyy: ”Mihin pitäisi teitä vielä lyödä?” Tämä tarkoittaa, että inhimillisellä tasolla ei ole oikeastaan enää mitään onnettomuutta ja surua, mitä Jumala voisi tuottaa tässä ajassa, joka johtaisi ihmisen tekemään parannuksen.

Opimme kuitenkin tästä, että Jumala totisesti on se, joka luo ihmisen onnettomuuden: ”Minä olen Herra, eikä toista ole, paitsi minua ei ole yhtään jumalaa. Minä vyötän sinut, vaikka sinä et minua tunne, jotta tiedettäisiin auringon noususta sen laskemille asti, että paitsi minua ei ole yhtäkään: minä olen Herra, eikä tosita ole, minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden.” (Jes. 45:4-7). Onko Jumala siis epäoikeudenmukainen? Ei! Monet ateistit tänä päivänä syyttävät kristittyjä siitä, että heidän Jumala on moraaliton ja paha. Kuinka hulluja nämä syytökset ovatkaan. He syyttävät Jumalaa pahasta, näin olettaen objektiivisen, absoluuttisen hyvyyden ja pahuuden olemassaolon. He elävät niin kuin olisi olemassa universaali moraalinen laki (tietysti, sillä heidät on luotu jumalankuvaksi), vaikka heidän uskossaan kaikki on tullut tyhjästä ja palaa tyhjään ja me olemme vain kemiallisten prosessien tuotosta vailla mitään objektiivista arvoa itsessämme! Ja silti he raivoavat Jumalaa vastaan. Miksi? Sillä Jumala joka on, ja jonka he tietävät olevan tosi, häntä he vihaavat. He ovat ylpeitä. He eivät ymmärrä omaa syntisyyttään ja Jumalan täydellisyyttä. Jumala on pyhä ja itsessään hyvyys. Sen tähden kaikki mitä Jumala tekee, käskee tai vaatii on hyvää. Hyvyyden mittari ei ole Jumalan ulkopuolella, vaan Jumala itse on hyvyys. Jumala kertoo oikean ja väärän: ”Minä Herra puhun vanhurskautta, ilmoitan, mikä oikein on.” (Jes. 45:19b)

Ihmiset ovat syntisiä ja ne jotka kuolevat synneissään Jumala tuomitsee iankaikkiseen kadotukseen sanoinkuvaamattomaan tuskaan. Ja tämä on hyvä, sillä oikeus tapahtuu. Jos ihmiset eivät myönnä tätä, he eivät ymmärrä synnin pahuutta. Kun siis Jumala tuomitsee ihmisen kadotukseen iankaikkisesti, kuinka olisi väärin, että hän antaa onnettomuuden kohdata ihmistä tässä ajassa? Älä ikinä pyydä anteeksi Jumalan tuomioita: ”Puhalletaanko pasunaan kaupungissa, niin ettei kansa peljästy? Tahi tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta, jota ei Herra ole tuottanut?” (Aam. 3:6). Jotkut filosofit, jotka yrittävät pelastaa Jumalan maineen jumalattomien silmien edessä pyrkivät poistamaan Jumalan osuuden onnettomuuksissa: ”Jumala ei tiennyt. Ihmisellä on vapaatahto. Saatana voi turhauttaa Jumalan tahdon.” Jumala ei tahdo poistaa omaa osuuttaan. Hänen tekonsa eivät ole ihmisen tuomittavissa.

On totta, että me koemme vääryyttä ja pahuutta ihmisten käsistä, mutta vaikka me emme ansaitse pahuutta toisten ihmisten käsistä (sillä he ovat myös langenneita), me ansaitsemme vielä pahempaa Jumalan kädestä. Jumala pitää ihmisen vastuullisena tämän pahuuksista, sillä ihmisen motiivit ovat syntiset. Jumalan tarkoitukset sen sijaan ihmisen omassa pahuudessa ovat täysin vanhurskaat ja pyhät ja siten hän on täysin vanhurskas: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” (Room. 8:28). Saatana tulee rangaistuksi siitä mitä tämä teki Jobille, mutta Jumala, joka tämän tahtoi oli täysin vanhurskas omissa tarkoitusperissään.

Luemme Ilmestyskirjassa, kuinka Jumala hallitsee hengellisiä sekä fyysisiä onnettomuuksia: ”Voi, voi, voi maan päällä asuvaisia niiden jäljellä olevain pasunain äänten tähden, joihin kolmen enkelin vielä on määrä puhaltaa! Ja viides enkeli puhalsi pasunaan; niin minä näin tähden taivaasta maan päälle pudonneen ja sille annettiin syvyyden kaivon avain; ja se avasi syvyyden kaivon ja kaivosta nousi savu, niin kuin savu suuresta pätsistä ja kaivon savu pimitti auringon ja ilman.” (Ilm. 8:13-9:2). Näitä jakeita seuraa kuvaus uuden liiton aikana tapahtuvista hengellisistä eksytyksistä, jotka saavat aikaan erilaisten valheiden uskomisen. Nämä eivät kuitenkaan tyydytä ihmisiä ja niin valheiden uskominen johtaa sotiin. Mikä on tämän kaiken seuraus? Ihmiset tunnustaisivat syntisyytensä ja sen, että he ansaitsevat vain lisää eksytystä, onnettomuutta sekä lopulta kadotuksen ja sen tähden lankeaisivat polvilleen kerjäten armoa Jumalalta? Ei. ”Ja jäljelle jääneet ihmiset, ne, joita ei tapettu näillä vitsauksilla, eivät tehneet parannusta kättensä teoista, niin että olisivat lakanneet kumartamasta riivaajia ja kultaisia ja hopeaisia ja vaskiasia ja kivisiä ja puisia epäjumalankuvia, jotka eivät voi nähdä eikä kuulla eikä kävellä. He eivät tehneet parannusta murhistaan eikä velhouksistaan eikä haureudestaan eikä varkauksistaan.” (Ilm. 9:20-21). Mitä tahansa ihmiselle tapahtuu; ellei hänen sydämensä ole muutettu, ei hän katso Jumalaan parantajana: ”Kansassa sortaa kukin toistaan, jokainen lähimmäistään; nuorukainen rehentelee vanhusta vastaan, halpa-arvoinen arvollista vastaan. Kun veli tarttuu veljeensä isänsä talossa sanoen: ”Sinulla on vielä vaatteet, rupea ruhtinaaksemme ja ota huostaasi tämä raunioläjä”, niin tämä sinä päivänä korottaa äänensä sanoen: ”Ei minusta ole haavoja sitomaan; ei ole minun talossani leipää, ei vaatetta, älkää panko minua kansan ruhtinaaksi.” (Jes. 3:5-8). On yksi, joka voi sitoa haavat. On yksi, jolla on antaa elämän leipää ja vanhurskauden vaatteet. On yksi, joka pysyy ruhtinaana iankaikkisesti. Mutta langenneet ihmiset eivät katso häneen ja niin he jälleen tuhoutuvat.

”Jäljellä on tytär Siion yksinänsä niin kuin maja viinitarhassa, niin kuin lehvämaja kurkkumaassa, niin kuin saarrettu kaupunki.”. Tytär Siion tarkoittaa tässä Jerusalemia. Se on niin kuin ”maja viinitarhassa” tarkoittaen, että se oli hylätty ja paljastettu, josta kukaan ei välitä. Kukaan ei halua tulla sisään eikä kukaan uskalla tulla ulos, sillä se on niin kuin ”saarrettu kaupunki”.

Suuret siunaukset ja suuren onnettomuudet eivät siis muuta ihmisen sydäntä parannukseen. Onko tämä kaiken loppu? Ei! Sillä Jumala voi muuttaa ihmisen sydämen. Huomaa siis: Jumalan pelastava armo muuttaa sydämen.

Jae 9
”Ellei Herra Sebaot olisi jättänyt meistä jäännöstä, olisi meidän käynyt pian kuin Sodoman, olisimme tulleet Gomorran kaltaisiksi.”. Jumalan pelastava armo muuttaa sydämen. ”Ellei Herra olisi jättänyt…”, huomaa, että Jumala on tarkoituksella ilmoittanut, kuinka ihminen on täysin kykenemätön muuttamaan omaa tilaansa. Hän on tehnyt tämän, ettei kukaan voisi sanoa: ”Kyllä, Herra on jättänyt jäännöksen, mutta hän teki tämän, sillä tämä jäännös ensin uskoi tai he ensin pyysivät apua Jumalalta.” Asia ei ole näin. Jumala ei anna mitään kunniaa ihmiselle. ”Mutta eikö meidän pidä uskoa?”, kyllä. ”Emmekö me ole vastuullisia tekemään parannusta?”, kyllä. Mutta sinä et voi uskoa. Jumala käskee, mutta sinä et voi. Sinä et voi, koska sinä et tahdo: ”Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.” (Room. 8:8); ”Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki.” (Joh. 3:6). Sinä tahdot pysyä synnissä ja tästä Jumala oikeudenmukaisesti rankaisee ihmistä. Ihmisen täytyy syntyä uudesti ja eihän hän voi tehdä tätä niin kuin Nikodeemus totesi: ”Kuinka voi ihminen vanhana syntyä? Eihän hän voi jälleen mennä äitinsä kohtuun ja syntyä?” (Joh. 3:4). Tämän täytyy tapahtua Jumalan toimesta: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan… Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” (Joh. 3:5, 8). Jumala ei ole velvoitettu luomaan sinua kykeneväksi tekemään oikein. Sinä olet syntinen. Mutta ilouutinen on, että Jumala on armollinen! Hän tekee jotkut kykeneviksi puhtaasta vapaasta armostansa ja hyvyydestänsä. Ja sen tähden voimmekin sanoa, että ”Ellei Herra Sebaot olisi jättänyt meistä jäännöstä, olisi meidän käynyt pian kuin Sodoman, olisimme tulleet Gomorran kaltaisiksi.”.

Paavalin kirjeessä roomalaisille luemme: ”ennen kuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennen kuin olivat tehneet mitään, hyvää tai pahaa, niin – että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden – sanottiin hänelle: ”Vanhempi on palveleva nuorempaa”, niin kuin kirjoitettu on: ”Jaakobia minä rakastin, muuta Eesauta minä vihasin.” Mitä siis sanomme? Ei kaiketi Jumalassa ole vääryyttä? Pois se! Sillä Moosekselle hän sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan ketä armahdan.” Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen… Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa kenet tahtoo.” (Room. 9:11-16, 18).

Voitko sinä siis vain odotella, että Jumala tekee jotakin? Sanot: ”En siis usko nyt ja pyydä armoa nyt, sillä Jumala tekee armahtaa kenet tahtoo.” Ei onnistu. Jumala käskee kaikkia ihmisiä joka paikassa uskomaan ja tekemään parannuksen, myös sinua, tänään. Usko siis ja luota häneen. Tämä on sinun vastuusi. Jumala huolehtii kaikkivaltiudestaan. Sinun kuuluu uskoa ja se että koitat oikeuttaa synnissä pysymistäsi Jumalan kaikkivaltiudella lisää vain tuomiotasi. ”Mutta eihän hän voi rangaista minua siitä, jos hänen täytyy itse antaa minulle kyky ja tahto tehdä nämä asiat!” Olet jälleen väärässä. Jumalan ei täydy antaa sinulle mitään. Hän ei rankaise sinua siitä, ettet voi tehdä hyvää, vaan siitä, että teet pahaa ja nautit tästä. Pyhän Hengen armosta jotkut kuitenkin tässä vaiheessa kokevat piston sydämessä ja ahdistuksen, sillä he tiedostavat oman syntisyytensä ja toivottomuutensa sekä tarpeensa Jumalan armolle. He kokevat nousevaa halua itkeä Jumalan puoleen ja huutaa: ”Herra pelasta minut!” Näissä Pyhä Henki on tehnyt ihmeensä ja he tulevat uskomaan ja kääntymään synneistään syleillen Jeesusta Kristusta Herrana ja pelastajana. Mikä Jumalan vastaus heille on? ”Menkää pois, ette ole valittujani”? Ei. Jokainen, joka luottaa Kristukseen ja tahtoo hänet, on Jumalan valittu ja hänen vastauksensa joka ikiselle ihmiselle, joka hänen tykönsä tulee on: ”Minä rakastan sinua. Sinä olit kadoksissa, mutta nyt sinä olet kotona. Minä en ikinä hylkää sinua enkä jätä sinua. Vaikka sinun syntisi olisivat veriruskeat, tulet sinä lumivalkoiseksi, vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, tulet villanvalkoiseksi. Minun luonani on anteeksiantamus, runsas lunastus ja armo. Minä lunastan sinut kaikista synneistäsi.”. Mutta pysytkö sinä vielä vihassasi Jumalaa vastaan? Syytätkö häntä vielä, vaikka itse olet väärintekijä, etkä käänny hänen puoleen, vaikka hän lupaa sinulle armon, jos näin teet?

”Sinä kaiketi sanot minulle: ”Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?” Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiket tehty sano tekijälleen: ”Miksi minusta tällaisen teit?” Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön… Mutta Esaias huudahtaa Israelista: ”Vaikka Israelin lapset olisivat luvultaan kuin meren hiekka, niin pelastuu heistä vain jäännös. Sillä sanansa on Herra toteuttava maan päällä lopullisesti ja rutosti.” Niin kuin Esaias myös on ennustanut: ”Ellei Herra Sebaot olisi jättänyt meille siementä, niin meidän olisi käynyt niin kuin Sodoman, ja me olisimme tulleet Gomorran kaltaisiksi.” (Room. 9:19-22, 27-29).

Sodoma ja Gomorra tuhottiin, sillä siellä ei ollut vanhurskaita. Ainoa syy, minkä takia lopullinen tuomio ei ole vielä kohdannut jumalattomia on, että Jumalan valittujen täytyy ensin tulla pelastukseen tänä ja tulevina aikoina, sillä seurakunnan pitää laulaman: ”Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi.” (Ilm. 5:8-9).

Muistakaamme siis: 1) suuret siunaukset eivät muuta sydäntä. 2) suuret rangaistukset eivät muuta sydäntä. 3) ainoastaan Jumalan pelastava armo muuttaa sydämen.

 

 

 

 

 

Yhteisen rukouksen tärkeys (1 Tim. 2:1-8)

Saarnattu 25.11.2018, Joonas Laajanen

”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa, ja sitä varten minä olen saarnaajaksi ja apostoliksi asetettu, minä puhun totta, en valhettele – pakanain opettajaksi uskossa ja totuudessa. Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä.” (1 Tim. 2:1-8).

Teemamme tänään on yhteisen rukouksen tärkeys Jumalan seurakunnissa. Viime viikolla päätimme ensimmäisen luvun saarnaan hengellisestä sodankäynnistä, ja opimme millaiset käskyt Jumala on antanut jokaiselle yksilölle koskien tätä sotaa. Tässä luvussa kuitenkin saamme seurakuntaruumiilliset käskyt, jotka koskevat kristittyjä yhteisönä paikallisseurakunnassa. Tämä on tärkeää muistaa. Henkilöä, joka vaeltelee yksinänsä ympäriinsä vailla sitoutuneisuutta toisiin uskoviin tarjolla olevassa paikallisseurakunnassa on mahdotonta tunnustaa kristityksi. Yksi niistä merkeistä, jotka Johannes sanoo löytyvän jokaisesta uudestisyntyneestä on, että he rakastavat veljiä: ”Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta.” (1 Joh. 3:10). Voiko Raamatun valossa mies sanoa rakastavansa naista, jos tämä ei ole halukas sitoutumaan ja kasvamaan tämän kanssa avioliitossa? Ei. Samoin Raamattu antaa kaiken oikeuden kyseenalaista henkilön uudestisyntyminen, joka ei tahdo sitoutua paikallisseurakuntaan. Tämä henkilö ei tahdo olla paimenuuden alla ja siten hänestä ei voida lausua todistusta. Tämä henkilö ei tahdo sitoutua ihmisiin eri taustoista, sillä se on liian epämukavaa hänelle. Tässä henkilössä ei ole rakkautta veljiä kohtaan. Mutta meidän, jotka tahdomme sitoutua Jumalan pelastamiin veljiin ja sisariin pätevien paimenten alaisuudessa on tärkeä tietää mitkä ovat meidän vastuumme seurakuntaruumiina? Jos tiedämme mitä Jumala meiltä odottaa, voimme valvoa, että seurakuntamme toiminta ja jumalanpalvelukset menevät Jumalan tahdon mukaan. Tänään tutkimme yhtä velvollisuuksista ja tämä on: rukous.

Jae 1
”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta.”. Timoteuksen kuuluu huolehtia sen perusteella mitä Paavali on edellä sanonut, että seurakunnassa tullaan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta. Huomaamme siis heti, että tämä velvollisuus on kytketty sielujen pelastumiseen ja täten ymmärrämme miksi Paavali sanoo: ”ennen kaikkea”. Tämä on seurakunnan ensisijainen tehtävä: olla Jumalan instrumenttina ihmisten pelastuksessa ja elintärkeä osa tätä on rukous. Vaikka meillä olisi tässä seurakunnassa kymmenen Paul Washeria, mutta emme rukoilisi, ei meillä olisi mitään toivoa ihmisten pelastumisesta. Miksi? Eikö Jumala voi pelastaa ilman rukousta? Tietysti voi. Hän ei tarvitse meiltä mitään, mutta hän on kaikessa viisaudessaan asettanut, että missä hän omansa pelastaa, seurakunta on tämän puolesta rukoillut! Toiseksi, rukous on yhtä luonnollista kristitylle kuin hengittäminen ja sentähden ei olisi mahdollista, ettemmekö rukoilisi ja kun Jumala tämän vaikuttaa omissaan, eikö hän myös vastaisi? Puhdas rukous on siis Jumalan oman välttämätön tunnusmerkki. Muistatko mitä Jumala sanoi Ananiakselle, tehdäkseen tälle selväksi, että Paavali on todellisesti kääntynyt kristityksi? ”Nouse ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saulus nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee.” (Apt. 9:11). Uudestisyntymättömät eivät rukoile elävää Jumalaa. On täysin luonnotonta jumalattomalle rukoilla elävää Jumalaa. Miksi? Sillä heissä ei ole Henkeä. Mutta uskovissa on Henki, joka huutaa: ”Abba! Isä!” (Gal. 4:6). Rukous ei ole vain kristityn viimeinen apu, vaan ensimmäinen ja tämä on erityisesti totta, kun kyseessä on sielujen pelastuminen.

Miksi rukoilemme?
Jos olemme ymmärtäneet evankeliumin oikein tiedämme, että luonnollinen ihminen on kuollut synneissä, Jumalan vihaaja, synnin rakastaja ja jos tämän eteen laitetaan mahdollisuus valita Jeesus Kristus Herrana ja Pelastajana tai hänen syntinsä, valitsee hän syntinsä. Tämä on hänen luontonsa, hän ei voi tehdä sitä, mikä on otollista Jumalalle: ”lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.” (Room. 8:7-8); ”Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat… ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka.” (1 Moos. 6:5; 8:21). Miksi me siis rukoilemme? Me rukoilemme, koska tiedostamme, että pelastus ei ole ihmisen kädessä. Voima ei ole meissä. Me rukoilemme Jumalaa pelastamaan sieluja, sillä vain hänellä on siihen voima ja valta. Hän antaa parannuksen, uskon ja iankaikkisen elämän tahtonsa mukaan. Luemme Raamatussa, että Jumala suo uskon (Fil. 1:29), antaa parannuksen (2 Tim. 2:25), uudestisynnyttää oman tahtonsa mukaan (Joh. 3:3-8), antaa hengellisen elämän kenelle tahtoo (Joh. 5:21), antaa joidenkin tulla hänen tykönsä, jotka muuten eivät voisi tulla (Joh. 6:65), vapauttaa synnin orjuudesta (Joh. 8:36) ja ilmoittaa itsensä kenelle tahtoo (Matt. 11:25-27). Vain Jumala pystyy tähän. Rukous on tämän uskon tunnustus. Jokainen kristitty lakkaa olemasta arminiolainen vapaaseen tahtoon uskova, kun he lankeavat polvilleen ja itkevät Jumalan puoleen kadotettujen sielujen puolesta. On tärkeää kuitenkin rukoilla Jumalan pelastavan tahdon mukaisesti niin kuin Paavali sanoo: ”Siitä syystä minä kärsin kaikki valittujen tähden, että hekin saavuttaisivat pelastuksen, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, ynnä iankaikkisen kirkkauden.” (2 Tim. 2:10). Niin kuin Jeesus itsekin rukoili ainoastaan Isän valittujen pelastumisen puolesta: ”Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska he ovat sinun – ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun – ja minä olen kirkastettu heissä.” (Joh. 17:9-10). Me siis rukoilemme, että Jumala pelastaisi kadonneita sieluja kaikista kansoista ja kielistä, hänen kadonneet lampaansa, jotka hän on luvannut etsiä. Me anomme, sillä anominen tiedostaa, että me emme voi vaatia Jumalaa pelastamaan. Me emme voi käskeä häntä ikään kuin hänen olisi jotenkin pakko pelastaa syntisiä ikään kuin he ansaitsisivat pelastuksen. Meidän täytyy olla nöyriä muistaen, että: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan ketä armahdan. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:15-16). Jumala ei ole ihmisen armoilla odottaen mahdollisuutta pelastaa heidät. Ihminen on Jumalan armoilla ja täten ihmisen kuuluu langeta polvilleen ja vedota yksin Jumalan armollisuuteen eikä mihinkään itsessään.

Meitä käsketään pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta. Seurakuntana meidän kuuluu esirukoilla veljien ja sisarten puolesta sekä kadonneiden puolesta. Ennen kuin me tulimme Jumalan valtakuntaan, joku rukoili meidän pelastuksemme puolesta. Apostolin käskiessä meitä kiittämään, tarkoittaa hän sitä yhtenä rukouksen elementtinä, niin kuin filippiläiskirjeessä: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” (Fil. 4:6). Kun rukoilemme sielujen puolesta me voimme kiittää Jumalaa, sillä tiedämme, että maan ja taivaan Luoja tekee oikein. Me kiitämme hänen tahtonsa tapahtumisesta maan päällä, niin kuin myös taivaissa.

Tämän tähden me siis rukoilemme. Osoittaaksemme Jumalalle oman voimattomuutemme, mutta myös luottamuksemme hänen voimaansa vastata. Rukoilemme siis kaikkien ihmisten puolesta, kuten…

Jakeet 2-3
”…kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhalista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme.”. Monen on hankalaa rukoilla niiden puolesta, jotka tekevät heidän elämän vaikeammaksi. Monet hallitsijat ja johtajat eivät olleet lämpimiä kristinuskolle ja siten monet kristityt saattoivat kokea monenlaista vainoa. Mitä Paavali siis kehottaa kristittyjä tekemään? Tarttumaan miekkaan niin kuin ne ihmiset, jotka eivät välitä muusta kuin tästä ajasta ja siten etsivät apua itsestään? Ei. ”Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää. Hän tomusta nostaa halvan, hän loasta korottaa köyhän, pannaksensa heidät ruhtinasten rinnalle ja antaaksensa heidän periä kunniasijat. Sillä maan tukipylväät ovat Herran, hän on asettanut niiden päälle maanpiirin. Hän varjelee hurskastensa jalat, mutta jumalattomat hukkuvat pimeyteen; sillä mies ei omalla voimallaan mitään voi.” (1 Sam. 2:7-9). Kristinusko on luonnolliselle ihmiselle hulluutta. Me uskomme voiman olevan Jumalassa, jota emme näe. Luonnollinen ihminen nauraisi, jos hänelle sanottaisiin, että maailman suurinkaan armeija ei voisi vahingoittaa yhtä ihmistä, jos Jumala näin päättäisi. Kuningas Nebukadnessar luuli Sadrakin, Meesakin ja Abednegon sanoja pelkäksi uhoksi, kun he lausuivat: ”meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas.” (Dan. 3:17). Heidät heitettiin tuliseen pätsiin, mutta he eivät vahingoittuneet. Tätä ei selitetä tieteellä, vaan Jumalan Sanalla, joka ilmoittaa, että Jumala voi tehdä ja tekee kaiken sen mitä hän tahtoo taivaissa ja maan päällä. Sen tähden kristityt eivät turvaa miekkaan, vaan Jumalan voimaan. Hän on kykenevä muuttamaan kuningasten sydämet: ”Kuninkaan sydän on Herran kädessä kuin vesiojat: hän taivuttaa sen, kunne tahtoo.” (San. 21:1). Luottakaamme Jumalaan, että Hän saavuttaa kaiken hyvän tarkoituksensa hallitsijoiden kautta, jotka hän on asettanut. Meillä on taipumus olla rukoilematta niiden puolesta, joita kohtaan meillä ei ole lämpimiä tunteita, mutta anteeksisaaneina meillä on velvollisuus rukoilla vihamiestemmekin puolesta. Palaamme tähän myöhemmin.

Eri syitä rukoilla hallitsijoiden puolesta
Paavali antaa syitä sille miksi rukoilisimme erityisesti hallitsijoiden puolesta. Yksi näistä syistä on, että: ”saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.”. Mitä tämä tarkoittaa? Tämä ei tarkoita, että meidän kuuluisi elää eristäytynyttä elämää huolehtien vain omista asioistamme, niin kuin jotkut saattavat ensisilmäyksellä ymmärtää. Tämä tarkoittaa, että me saisimme laillisesti elää Jumalan määräämää elämää. On hyväksi, että voimme saarnata evankeliumia ihmisille ilman, että meitä vainotaan. Jos meitä vainottaisiin me joutuisimme elämään niin kuin rikolliset, kokoontumaan maan alla ja toimimaan maan lakeja vastaan, sillä meidän täytyy olla kuuliaisia Jumalalle eikä ihmiselle. Mutta jos hallitsijat eivät ole aktiivisesti kristittyjä vastaan, voimme toimia avoimesti Jumalan käskyjen mukaan. Toki meidän kuuluu myös olla hyviä työntekijöitä ja kansalaisia: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala, kaikille pakkosiirtolaisille, jotka minä olen siirtänyt Jerusalemista pois Baabeliin: Rakentakaa taloja ja asukaa niissä, istuttakaa puutarhoja ja syökää niiden hedelmiä. Ottakaa itsellenne vaimoja ja siittäkää poikia ja tyttäriä; ottakaa pojillenne vaimoja ja naittakaa tyttärenne, että he synnyttäisivät poikia ja tyttäriä. Lisääntykää siellä älkääkä vähentykö. Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.” (Jer. 29:4-7).

Jumala käski pakkosiirrossa olevia Israelilaisia täyttämään kulttuurillisen mandaatin, jonka hän antoi puutarhassa: ”Olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa.”. Jumala ei ole hyljännyt tätä planeettaa, vaan puhdistaa sen turmeluksesta progressiivisesti. Me rukoilemme kaupunkimme puolesta, sillä sen menestys on meidän menestyksemme. Kristittyjen ei tietenkään kuulu ajatella, että kaikki ponnistelut paitsi rukous ovat turhia. Meidän täytyy kuitenkin ymmärtää, että toivomme ei voi olla päättäjientekijöissä ja meidän pyrkimyksissämme maailmassa. Jumalan omien kuuluu uskoa ja luottaa yksin Jumalan voimaan, joka voi ja tulee toimimaan myöskin heidän arjen ja työn kautta. Ilmestyskirja lupaakin pitkän ajan uuden liiton aikana, jolloin Jumala antaa evankeliumin menestyä läpi maailman, näin sitoen paholaisen ja kutistaen tämän vallan maailmassa. Tämä tapahtuu, kun Jumala herättää seurakuntansa lisääntymään ja kasvattamaan lapsensa Herran pelossa, saarnaten evankeliumia ja ihmisten pelastuttua myös heidän päätöksensä maailmassa tulevat heijastamaan Jumalan tahtoa. Tämä tuhatvuotinen valtakunta ei kuitenkaan ole iankaikkinen elämä ja meidän täytyy muistaa sentähden, että tässä ajassa meillä ei ole pysyväistä paikkaa maanpäällä. Raamattu sanoo, että ennen Kristuksen takaisin tuloa tämä valtakunnan aika päättyy luopumukseen, kun Saatana vapautetaan. Tämän jälkeen, viimeisenä päivänä Kristus on tuleva ja tuomitseva elävät ja kuolleet. Meidän toivomme ei siis lopulta ole tämän ajan menestyksessä: ”Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta vapahtajaksi.” (Fil. 3:20); ”Niin menkäämme siis hänen tykönsä ”ulkopuolelle leirin”, hänen pilkkaansa kantaen; sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme.” (Hep. 13:13-14). Opimme kuitenkin, että rukous on välttämätöntä, että saamme siunauksen mihinkään.

Me rukoilemme siis yhdessä seurakuntana kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, jotta saisimme elää kristittyinä ilman, että meidän tarvitsee piileskellä. Samanaikaisesti me huolehdimme kuuliaisuudesta Jumalan käskyille, täyttäen maan, kasvattaen lapsiamme, tehden työtä uskollisesti niin kuin Herralle, saarnaten evankeliumia rukoillen, että Jumala pelastaisi sieluja. Tämä on hyvää ja otollista vapahtajallemme ja sen tähden jokainen elävä seurakunta rukoilee Hengessä ja totuudessa.

Jae 4
”joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.”.

Kaikenlaisten ihmisten puolesta rukoilemisen tärkeys
Vainotuilla kristityillä oli varauksia kuninkaita ja hallitsijoita kohtaan, sillä nämä vainosivat heitä. Kristityt olivat peloissaan kuullessaan Paavalin tulleen kristityksi ja pelkäsivät tämän olleen juoni, sillä on luonnollista ihmiselle pelätä vainoojiaan. Tässä kuitenkin apostoli tekee selväksi, että Jumala ei katso ihmiseen. Hänen kriteerinsä pelastukselle ei ole se kuinka paha tai hyvä joku on. Kun puhumme pelastuksesta, on Jumalalle yhdentekevää onko ihminen mies vai nainen, orja vai kuningas. Pelastus ei perustu tähän. Pelastus perustuu yksin Jumalan armo valintaan ja tämä valinta ei perustu mihinkään ihmisessä nähtyyn, tiedettyyn tai tuotettuun, vaan Jumalan hyvään tahtoon, aivoitukseen ja mielisuosioon: ”niin kuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armon kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan. Tätä armoa hän on ylenpalttisesti antanut meille kaikkinaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi, tehden meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän, päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessään tehdä – siitä armo taloudesta, minkä hän aikojen täyttyessä aikoi toteuttaa, – oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja maan päällä. Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltä määrätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan.” (Efe. 2:4-11). Jos ajattelemme, että joku henkilö on pelastuksen ulkopuolella heidän taustansa, ammattinsa tai sukupuolen tähden olemme ylpeitä, sillä sanomme, että minussa on jotakin parempaa kuin toisessa. Evankeliumi ei ole suunnattu vain niille, jotka ovat köyhiä ja vailla valtaa, vaan myös niille, jotka ovat vallassa riippumatta siitä mitä pahuuksia he ovat tehneet.

Seurakuntana meidän ei pidä rajata pois ketään rukouksistamme heidän sosiaalisen luokkansa tähden. Me kaikki olemme langenneet ja vailla Jumalan kirkkautta. Tässä jakeessa näemme siis, kuinka Jumala on ilmoittanut, että jokainen joka uskoo Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan Pelastajana ja Herrana, on pelastuva, sillä Jumala tahtoo näin. Nämä jotka uskovat, uskovat Jumalan vaikuttavan armon tähden.

Kuten monet teistä tietävät, useat henkilöt käyttävät tätä jaetta tehdäkseen tyhjäksi ennalta määräämisen. Huomaamme kuitenkin, että ”kaikki” viittaa jakeisiin 1-2: ”kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta”. Kyseessä ovat kaiken sorttiset ihmiset. Jumalan armonvalinta ei siis ole tehty tyhjäksi tässä jakeessa, päinvastoin seuraavat jakeet vaativat sen.

Jakeet 5-6
”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa.”.

Millä perusteella voimme odottaa ihmisten pelastuvan ja pysyvän pelastettuina?
Näissä jakeissa saamme vahvan perustan sille minkä takia Jumala vastaa seurakuntansa rukouksiin koskien sielujen pelastumista ja varjeltumista. Tämä perusta on Kristuksen sovitustyö ja välimiehen tehtävä.

Mitä Raamattu opettaa Jeesuksesta välimiehenä? Raamattu ilmoittaa Kristuksen hänen omillensa pappina, profeettana ja kuninkaana. Välimiehen tehtävä on osa Jeesuksen ylipappeutta. ”Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit.” (Hep. 2:17). Kristus toimii välimiehenä/ylimmäisenä pappina keiden puolesta? Veljien ja kansan. Ensimmäinen Aadam epäonnistui omassa tehtävässään vieden ensimmäisen ihmiskunnan kuoleman alle, mutta toinen Aadam ja todellinen Israel, Jeesus Kristus, täytti tehtävän täydellisesti uuden ihmiskunnan edestä, niiden, jotka hän lunasti ristillä itselleen. Kristuksella on: ”katoamaton pappeus, sentähden että hän pysyy iankaikkisesti, jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koska hän aina elää rukoillakseen heidän puolestansa.” (Hep. 7:24-25). Huomaa, että Kristus aina elää rukoillaksensa omiensa puolesta. Hän rukoili jo maan päällä kaikkien niiden puolesta, jotka kaikkina aikoina tulisivat uskomaan häneen. Miksi? Sillä hän eläisi, kuolisi ja ylös nousisi heidän edestään: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä… Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä annan henkeni lammasten edestä.” (Joh. 10:11, 14-15). Mutta ovatko kaikki hänen lampaitaan? Eivät. Viimeisenä päivänä lampaat erotetaan vuohista. ”Te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.” (Joh. 10:26-27).

Kristuksen sovitus ei ollut vain pelastuksen mahdollistava tapahtuma, joka odottaa ihmisen osuutta, vaan sen varmistama Jumalan valituille: ”samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” (Hep. 9:27-28). Monien synnit ovat otetut pois, ne ovat kerran ja lopullisesti rangaistut ristillä. Tämä on meidän varmuutemme, kun rukoilemme Jumalaa pelastamaan sieluja. Me tiedämme, että hän varmasti pelastaa lampaansa.

Varoitus niille, jotka rukoilevat pyhimyksiä
Roomalaiskatolinen kirkko on vakavassa harhassa julistaessaan, että on monia välimiehiä, jotka rukoilevat puolestamme taivaassa. On vain yksi esirukoilija ja paavilaisilla voisi yhtä hyvin olla monta jumalaa kuin monta välimiestä. Niin törkeää on rukoilla pyhimyksiä ja toivoa heidän tuovan asian Marialle, joka sitten voi kertoa Jeesukselle meidän pyyntömme, sillä hän ”ei voi vastustaa äitiänsä ja on aivan liian pyhä ja kaukainen kuulemaan meitä suoraan”, että kyseessä on toinen Kristus ja toinen evankeliumi. Kristus on todellisesti ihminen niin kuin Jumala, eikä hänen sydämensä tarvitse lepyttelyä Marialta kuullakseen suoraan meidän rukouksiamme: ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme siis uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.” (Hep. 4:14-16).

Todistus on annettu
Kristuksen sovitus ei ollut mikään yhtäkkinen tapahtuma, josta mitään ei ollut ilmoitettu. Kristus oli se: ”josta todistus oli annettava aikanansa”. Jeesuksen kärsimys ja kirkkaus oli ilmoitettu useasti Vanhassa Testamentissa. Laki ja Profeetat (Vanha Testamentti) sekä pappien, profeettojen ja kuninkaiden toimitukset kaikki osoittivat Kristukseen: ”Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta.” (1 Piet. 1:10-11). Läpi Vanhan Testamentin luemme lupauksia Messiaasta, joka pelastaisi kansansa synnistä, kärsien heidän edestään ja nousten voitokkaana iankaikkiseen hallintaan (esim. Jes. 53). Näiden lupausten olemus ja täyttymys meillä on Jeesuksessa Kristuksessa, hänen elämässään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan ja tämä on evankeliumi: Jeesus Kristus ja se mitä hän on tehnyt ja miten se liittyy meihin. Paavali oli asetettu julistamaan tätä evankeliumia ja me luotamme, että tämän evankeliumin voiman tähden Jumala vastaa rukouksiimme. Katso jaetta 7.

Jae 7
”ja sitä varten minä olen saarnaajaksi ja apostoliksi asetettu – minä puhun totta, en valhettele – pakanain opettajaksi uskossa ja totuudessa.”. Paavali oli asetettu saarnaamaan evankeliumia: ”jonka Jumala on edeltä luvannut profeettainsa kautta pyhissä kirjoituksissa, hänen Pojastansa – joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden Hengen puolesta kuolleista nousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” (Room. 1:2-4). Paavali saarnaa tätä evankeliumia uskossa ja totuudessa tarkoittaen ymmärtääkseni sitä, että hän ei ole huijari opettaja, niin kuin Efesossa olevat harhaopettajat. Apostoli uskoo vilpittömästi todeksi sen mitä hän saarnaa ja hän on totuudenmukainen Jumalan ilmoitukselle eikä vääristä sitä omiin etuihin sopivaksi. Meidänkin kuuluu puhua Jumalan Sanaa uskossa ja totuudessa. Voi meitä, jos olemme kuulleet evankeliumin ja puhumme siitä emmekä kuitenkaan usko.

Sen tähden meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan. Johan sekin sanoma, jonka enkelit toivat, osoittautui paikkansa pitäväksi, ja jokainen rikkomus ja tottelemattomuus sai ansaitsemansa palkan. Kuinka sitten me voisimme välttää rangaistuksen, jos emme pidä arvossa sitä suurta pelastusta, jota itse Herra ensimmäisenä julisti? Ne, jotka kuulivat hänen julistuksensa, ovat sen todistuksellaan vahvistaneet ja välittäneet meille, ja itse Jumala vahvisti heidän todistuksensa: hän antoi heidän tehdä tunnustekoja ja ihmeitä, monia voimallisia tekoja, ja jakoi Pyhän Hengen lahjoja tahtonsa mukaan.” (Hep. 2:1-4).

Saatat nyt sanoa: ”Minä en ollut paikalla, joten en usko. Minä tahdon Jumalan lähettävän Jeesuksen tekemään nämä voimalliset teot ja ihmeet edessäni nyt tai en usko.”. Harmi, sillä hän on todistanut itsensä kerran, vaikka hänen ei olisi tarvinnut ja jos et nöyrry tässä ajassa, sinä tulet nöyrtymään tulevassa ajassa, mutta silloin on jo liian myöhäistä. Sinulle on kerrottu tänään Kristuksen työn ihanuudesta ja mahtavuudesta, kuinka hän tuli maanpäälle ihmiseksi täyttäen lain ja maksaen synnit ristillä uskovien edestä. Olet kuullut, kuinka hän elää ainaisesti rukoillen niiden puolesta, jotka tulevat hänen tykönsä. Mutta sinä et usko? Sinä et tahdo tulla pelastukseen, jonka Jumala lupaa kaikille hänen tykönsä tuleville? Sinä katsot ylen Kristuksen ja kyseenalaistat hänen evankeliuminsa totuuden? Totisesti, totisesti, ellei ihminen lapsenkaltaisella uskolla ota vastaan Jumalan totuutta, ei hänellä ole mitään toivoa.

Nämä jakeet ovat olleet täynnä opetusta koskien rukousta sielujen puolesta ja siitä Kristuksen työstä minkä tähden ihmiset voivat pelastua. Jakeessa 8 luemme vielä yleisen ohjeen tämän pohjalta jumalanpalvelusta varten.

Jae 8
”Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä.”.  Ensi viikolla katsomme tätä jaetta syvällisemmin, mutta pintapuolisesti ymmärrämme tästä jakeesta, että ainoastaan miesteen kuuluu rukoilla ääneen julkisessa jumalanpalveluksessa (”Miehet” kr. andras, mies sukupuolinen/aviomies). Tämä on selvää siitä mitä Paavali kirjoittaa myöhemmissä jakeissa: ”Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin.” (1 Tim. 2:11-13a). Naisen tehtävänä ei ole johtaa rukousta jumalanpalveluksessa, sillä nainen ei ole miehen pää. Heidän kuuluu yhtyä puhtaassa vaelluksessa kulkevien miesten johtamaan rukoukseen. Rukous on jokaisen uskovan etuoikeus ja velvollisuus, miesten sekä naisten, sillä me olemme yhtä osalliset pelastuksesta, mutta kun kyse on seurakunnan jumalanpalveluksesta täytyy sen heijastaa Jumalan asettamaa järjestystä: ”Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.” (1 Kor. 11:3). Minä ”tahdon” kr. boulomai, on vahva ilmaisu eikä kanna vain yleisen toivomisen merkitystä.

”Joka paikassa” tarkoittaa: ei ainoastaan Jerusalemissa, sillä monet juutalaiset ovat läpi historian väittäneet, että pakanoiden rukoukset eivät kohoa Jumalan korviin, elleivät ne ole lausuttu Jerusalemissa ja pyhäkössä. Jumala kuulee rukoukset kaikkialta maailmasta, missä ikinä Jumalan seurakunnat kokoontuvatkaan.

Pysykäämme valveilla ja rukoilkaamme aina yhdessä, vastustakaamme paholaista ja hän on pakeneva.

”Minä en painiskele lihan ja veren kanssa,
Minun taisteluni on sen yhden kanssa,
Joka menetti helvetin ja kuoleman avaimet,
Jumalan rakkaalle Pojalle.

Yksi uneton yö tuskaisessa rukouksessa,
Voiton synnistä sain.
Yhden taistelun Pyhässä sodassa,
Jumala on minun luvannut voittaa.

Aamen! Pyydän jälleen kerran.
Autathan sinä minua ystäväni, Herra Jeesus.
Pyhä, Herra Henki, vapauta meidät,
Kahleista joita emme voi nähdä,
Tule vapauta meidät.”

– Keith Green

Ensi viikolla katsomme tarkemmin mitä Paavali tarkoittaa miesten pyhien kätten nostamisella ilman vihaa ja epäilystä. Tulemme näkemään, että Jumala ei kuule näiden rukoilevien miesten pyyntöjä elleivät heidän kätensä ole puhtaat meille yleisistä synneistä. Tulemme katsomaan myös jakeita 9 ja 10 nähdäksemme hurskaille naisille sopivan elämän ja olemuksen sekä yleisesti naisille tyypilliset synnit, joista heidän kuuluu puhdistaa itsensä, sillä Jumala ei kuule syntiä rakastavia, olkoon he miehiä tai naisia.

Hengellinen sodankäynti (1 Tim. 1:18-20)

Saarnattu 11.11.2018, Joonas Laajanen

”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet. Niitä ovat Hymeneus ja Aleksander, jotka minä olen antanut saatanan haltuun, kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi.” (1 Tim. 1:18-20).

Teemamme tänään näistä jakeista on hengellinen sodankäynti. Tästä aiheesta on paljon väärää opetusta tänä päivänä. Jotkut ajattelevat, että uskovan kuuluu jahdata paholaista ympäriinsä ja yrittää sitoa tätä omilla sanoilla. On opetusta, joka asettaa ihmisten katseet maallisiin asioihin, kuten rikkauteen ja menestykseen sanoen, että nämä asiat ovat sidotut siihen, miten hyvin taistelet hengellistä sotaa. Jos olet köyhä, Saatana on voitolla, mutta jos taistelet uskossa, saat lopulta mitä tahdot. Tämä vetoaa moniin ihmisiin, sillä luonnollinen ihminen haluaa näitä asioita ja on valmis näkemään vaivaa niiden tähden. Rikkauksilla ja menestyksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hengellisen sodankäynnin kanssa Raamatun näkökulmasta. Hengellinen sodankäynti on kristityn jokapäiväinen todellisuus ja sen päämäärä ei ole rikkauksissa, vaan jossain aivan muualla.

Jae 18
”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun.”. Paavali antaa Timoteukselle käskyn. Tämä on määräys komentajalta, jolla on Jumalan antama auktoriteetti ja takaus käsketyn asian oikeaoppisuudesta. Apostoli käyttämä sana on armeija kieltä. Tämä on kuin upseeri antaisi käskyn sotamiehelle. Kuuliaisuus käskyyn on oletettu, eikä vastaväitettä hyväksytä. Mihin käskyyn apostoli viittaa? Jakeessa 3 ja 4 luimme: ”Niin kuin minä Makedoniaan lähtiessäni kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon, niin kehoitan nytkin.”. Paavali luovuttaa Timoteukselle tehtävän, johon jokainen paimen joutuu elämänsä aikana tarttumaan: harhaopettajien tai niiden, jotka tuottavat hengellistä vahinkoa häätämiseen seurakuntayhteydestä, sekä heidän tuhoavien oppien kumoamiseen. Paimenella kuuluu olla kaksi ääntä, sanoi Kalvin. Yksi lampaiden kokoamista varten ja toinen susien loitolla pitämistä varten. Tänä päivänä monella ”paimenella” on ääni vuohien kokoamista varten mutta ei lampaita varten. Heillä on ravintoa sioille, mutta ei mitään lampaille. Niin kuin Herra sanoi Aamoksen kautta, niin on myös tänä päivänä monessa maassa nälänhätä Jumalan Sanasta: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam. 8:11-12). Syy miksi monet eivät ole löytäneet Jumalan Sanaa historian aikana on, että sukupolvet eivät ole kallistaneet korviaan silloin, kun Jumalan Sanaa on uskollisesti saarnattu. Aamoksen profetiaa ei kuulu ottaa absoluuttisesti, sillä kaikkina aikoina Jumalan Sanaa on uskollisesti saarnattu. Jumalalla on aina jäännös valinnan mukaan. Mutta monet lampaat meidän aikanamme, jolloin uskollista Sanan saarnaamista on tarjolla enemmän kuin koskaan (median tähden), eivät ole tästä tietoisia. Moni meistä on ollut tällaisessa vaiheessa elämämme aikana. Kerran olimme seurakunnissa, joissa Jumalan Sanaa ei julistettu kokonaisuudessaan, joissa ei ollut selkärankaa seistä totuuden puolesta Raamatun opetuksissa. Mutta tiedämme myös Jumalan uskollisuuden, sillä hän ei hylkää lampaitaan, vaan johtaa heidät totuuteen ja turvaan, niin kuin hän on monelle meille tehnyt kaitselmuksensa kautta. Muistakaamme siis olla kiitollisia terveistä seurakunnista, kuinka vähän niitä ikinä onkaan tai kuinka suosittuja ne ovat. Muistakaa rukouksin, että puhdas evankeliumi, laaja ymmärrys Raamatun totuuksista ja niistä tinkimättömyys, sekä Raamatulliset paimenet olisivat tämän seurakunnan pysyvä todistus Kristuksen tulemiseen saakka.
Tämä on siis Paavalin käsky Timoteukselle: pysy uskollisena totuudelle ja aja pois sudet pois lampaiden kimpusta.
Huomaa seuraavaksi apostolin antama rohkaisu: ”poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti.”. Timoteus oli tullut uskoon Paavalin saarnaamisen kautta ja sen tähden hän kutsuu Timoteusta pojakseen, mutta voimme ymmärtää, että heillä oli erittäin läheinen side toisiinsa.

Paavali ei ole ainoastaan auktoriteetin omaava apostoli, vaan myös Timoteuksen ystävä, joka välittää hänestä syvästi. Jos me välitämme toisistamme, tahdomme, että veljemme ja sisaremme ovat kuuliaisia Jumalan Sanalle, sillä suurin onni on kuuliaisuudessa Jumalalle ja suurin suru on tottelemattomuudessa Jumalalle. Me tarvitsemme rohkaisua ja muistutusta Jumalan Sanasta. Timoteus ei ollut mikään höyhensarjalainen hengellisesti, että hän olisi ollut jollakin tavalla poikkeuksellisen rohkaisun tarpeessa. Hän oli ollut Apostolin matkassa useita vuosia, saarnannut evankeliumia ja kärsinyt paljon. Hän kantoi useita Paavalin kirjoittamia kirjeitä seurakunnille ja oli kovissa vesissä keitetty mies. Silti hän, niin kuin me, tarvitsemme rohkaisua vaelluksessamme.
Paavali siis rohkaisee Timoteusta, mutta myös muistuttaa häntä vakavasti niistä profetioista, jotka hänen elämästään lausuttiin. Tämä viittaa Timoteuksen virkaanastujaisiin ja siunaukseen. Timoteus ei ollut sooloilija, vaan hänestä annettiin hyvä todistus alusta asti: ”Niin hän saapui Derbeen ja Lystraan. Ja katso, siellä oli eräs opetuslapsi, nimeltä Timoteus, joka oli uskovaisen juutalaisvaimon poika, mutta Isä oli kreikkalainen. Hänestä veljet, jotka olivat Lystrassa ja Ikonionissa, todistivat hyvää.” (Apt. 16:1-2). Timoteuksesta lausuttiin ennustukset. Näiden ennustusten antajat olivat todennäköisesti jonkun seurakunnan profeettoja, jotka saivat ilmestyksen Jumalalta koskien asioita ja he välittivät sen seurakunnalle. Toinen vaihtoehto on, että apostoli Paavali itse lausui nämä ennustukset. Profeettojen virka oli välttämätön, sillä Raamattu ei vielä ollut valmis. Raamattu ilmoittaa, että seurakunta on laskettu apostolien ja profeettojen perustalle. Enää kukaan ei voi tulla ja sanoa, että Jumala on ilmoittanut hänelle, että jostakin teistä tulee sitä ja tätä tai, että näin tapahtuu elämässänne. Nyt me katsomme Jumalan Sanasta kriteerejä tiettyihin tehtäviin ja ne toimivat kutsun vahvistajana tai sen hylkäävänä.

Tässä on kuitenkin monia periaatteita, jotka ovat voimassa tänä päivänä, kuten ulkoisen todistuksen tärkeys. On tärkeää, että kukaan ei kutsu itseään seurakunnan vanhimmaksi tai palvelijaksi sivuuttamalla täysin muiden ihmisten sanaa. Oma halu on tietysti tärkeä niin kuin Paavali kirjoittaa luvussa kolme: ”jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen.” (1 Tim. 3:1). Pyrkimisessä ja haluamisessa ei siis ole mitään vikaa, mutta tämä ei ole ainut ratkaisija. Tarvitaan myös seurakunnan muiden jäsenten tunnustus, että he näkevät Jumalan kutsun toisen elämässä. Kaikkein tärkeimpänä onkin Jumalan kutsu, jonka tiedämme siitä, että henkilössä on ne piirteet löydettävissä, jotka hän vaatii. Näiden asioiden tullessa yhteen, mies siunataan seurakuntatyöhön, jolloin häntä vannotetaan Jumalan edessä suorittamaan virkansa moitteettomasti. Tämä on erityinen hetki ja kaikessa pelottavuudessaan se on myös rohkaisu, kun vastustus kasvaa ja epäilykset nousevat mieleen. Paavali käskeekin Timoteusta taistelemaan näiden nojalla! Näin pääsemmekin pääteemaamme.

Katso mitä Paavali kirjoittaa: ”että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon.”. Tässä näemme opin, jota kutsumme pyhien kestävyydeksi. Pyhien kestävyys on Raamatun totuus, joka sanoo, että ne, jotka Jumala on tehokkaasti kutsunut, hän myös vanhurskauttaa ja varmasti kirkastaa. Pyhien kestävyys on oppi, joka sanoo, että mikään ei voi ryöstää Jumalan lapsia Isän kädestä. Kristitty ei siis voi menettää pelastusta, sillä Isä on heidät valinnut, Poika on heidän edestään kuollut ja ylösnoussut ja Pyhä Henki asuu heissä ja on liittänyt heidät Kristukseen. Jumala on se, joka aloittaa työn meissä ja tekee sen myös täydelliseksi. Pietari kirjoittaa: ”te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” (1 Piet. 1:23). Kristitty on syntynyt katoamattomasta siemenestä, elävän ja pysyvän sanan kautta. Sana pysyy uskovissa loppuun asti. Tämä totuus on kuitenkin vääristetty monessa valhekirkossa. Jotkut sanovat, että voit elää niin kuin paholainen, kunhan olet tehnyt intellektuaalisen päätöksen uskoa Jeesukseen. Jos olet vain sanonut uskovasi Jeesukseen, olet vanhurskautunut, mutta pyhitys on täysin vapaaehtoista. Tämä on kammottava valhe, joka vääristää koko Raamatun todistuksen pelastuksesta. Tämä valhe oli liikkeellä jo apostolin aikana: ”Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.” (Room. 6:1-7). Paavali tekee selväksi, että ei ole edes teoreettinen mahdollisuus, että kristitty voisi elää synnissä tietäen tästä ilman, että hän vihaisi sitä syntiä ja kuolettaisi sen. Miksi? Sillä jos joku ihminen on Kristuksessa, on tämä uusi luomus. Ennen hän oli synnin orja, nyt hän on vanhurskauden orja ja tottelee siis vanhurskautta. Hänet on liitetty Kristukseen ja hän on kuollut pois synnin vallasta. Niin kuin Johannes kirjoitti, jos joku elää synnissä on se merkki siitä, että hän ei ole Jumalan lapsi, vaan perkeleen lapsi (1 Joh. 3:8-10).

Mutta onko kristityn elämä siis yhtä jatkuvaa pyhyyttä vailla mitään vaaraa synnin tekemisestä ja siihen lankeamisesta? Ei! Paavali käskee Timoteusta taistelemaan uskon jalon taistelun. Mikä tämä taistelu on? Se on taistelu maailmaa, lihaa, ja paholaisia vastaan. Jotkut uskottelevat itsellensä, että heidän ei tarvitse stressata kristillisestä elämästään. He uskottelevat itsellensä, kun he huomaavat jonkun synnin elämässään, että se ei ole vaarallinen. He saattavat helpottaa omatuntoansa kääntymällä Raamatussa tiettyihin jakeisiin, joissa sanotaan, että Jumalan armo on iankaikkinen tai että Kristuksessa ei ole mitään kadotustuomiota. Tällainen tapa toimia on väärin ja vaarallista. Pyhien kestävyys ei tarkoita mitään sen vähempää kuin sodankäyntiä, joka on raakaa ja usein tuskallista. Kristityn elämä ei ole nukkumista ja synnin silittämistä. Raamattu tekee selväksi, että ne jotka kestävät loppuun pelastuvat ja ilman pyhyyttä kukaan ei ole näkevä Herraa. Tahdon siis auttaa teitä ymmärtämään miten me kristittyinä taistelemme. Tämä tapahtuu ymmärtämällä ketkä ovat kutsutut taistelemaan ja mikä on heidän taisteluvarustus?

Lähestymme näitä kysymyksiä toisesta Raamatunpaikasta. Paavali oli myös antanut taistelukäskyn kirjeessään, jonka hän oli kirjoittanut aikaisemmin. Katsokaamme siis Efesolaiskirjeen lukua kuusi, johon apostoli viittaa tässä tekstissä. Tämä oli erittäin tuttu teksti Timoteukselle ja hän tietää siis mihin apostoli viittaa taistelukäskyssänsä: ”Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Pukekaa yllenne Jumalan koko sota asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta.” (Efe. 6:10-18).

Huomatkaamme ensin, että taistelu on tarkoitettu ainoastaan uudestisyntyneille: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet.”. Mikä on tämä Jumalan koko sota asu? Se on Jeesus Kristus ja hänen vaikuttamat armot: ”Pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät.” (Room. 13:14). Tämän ajat viisaat neuvoisivat meitä pukemaan siveellisyyden tai jotakin muuta, mutta eivät Jeesusta Kristusta. He eivät ymmärrä, että jos meillä ei ole Jeesusta, me olemme aina himojen orjia. Ellet ole puettuna Jeesukseen Kristukseen, sinä olet kykenemätön sotimaan. William Gurnall mahtavassa teoksessaan ”Kristitty koko sota asussa” (hankkikaa se, lukekaa se ja rukoilkaa jokaisen lauseen ylitse) sanoo: ”Henkilö, joka on vailla Kristusta on alasti ja aseeton ja niin pätemätön taistelemaan syntiä ja Saatanaa vastaan.”. Jos olet erossa Kristuksessa, sinä olet erossa Jumalasta. Tämä tarkoittaa, että olet sodassa häntä vastaan, sillä ainoastaan ne, jotka ovat uskon kautta vanhurskautetut omistavat rauhan Jumalan kanssa (Room. 5:1). Jumalan nuolet ovat tähdätyt sinua päin, miten siis ajattelet sotia hänen vihollisia vastaan, kun itse olet sellainen? Saatat kertoa itsellesi, että olet kristitty koska käyt kirkossa, sinut kastettiin lapsena tai jotakin muuta, mutta mikään näistä ei tee kristittyä. Sinun täytyy syntyä uudesti ylhäältä tai sinä et voi nähdä taivasten valtakuntaa ja tämä ei tapahdu vesikasteen kautta. Tämä tapahtuu yksin Jumalan armosta joka kulkeutuu yksin evankeliumin saarnaamisen kautta ja saa aikaan sen, että luotat yksin Jeesukseen ja vanhurskautettuna elät pyhää elämää, seuraten häntä. Oletko siis syntynyt ylhäältä? Oletko saanut uuden sydämen? Vihaatko sitä mitä Jumala vihaa ja rakastatko sitä mitä hän rakastaa? Mikään ei paljasta paholaisen sotilasta selkeämmin kuin elämä, joka nauttii tämän iloista. Jumala näkee sydämeen, se minkä voit kätkeä ihmisiltä, sitä et voi kätkeä Jumalalta. Rakastatko syntiä? ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” (Joh. 8:34).
Kristuksesta erossa oleminen on myös tietämättömyyden tila: ”Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa.” (Efe. 5:8). Huomaa, että hän ei sano: ”Te olitte pimeydessä”, sillä Jumalan lapset usein ovat pimeydessä koskien jotakin totuutta tai lupausta, mutta heillä silti on hengelliset silmät. Näin ei ole jumalattoman tila. Hän on pimeys, eikä hänessä ole valoa, kykyä nähdä Jumalaa ja hänen käskyjään. Jumalattomalla on yhtä vähän kykyä vastustaa Saatanaa kuin hän ei edes tietäisi tällaisesta velvollisuudesta. Kun me vielä olimme ilman voimaa, Kristus kuoli meidän puolestamme, sanoo Paavali (Room. 5:6). Mitä voi ihminen vailla aseita tehdä hänen valloittajilleen? ”Mitä Jumalan Henki tekee pyhässä, samalla tavalla Saatana tekee syntisessä. Henki täyttää sydämen rakkaudella, ilolla, pyhillä haluilla, pelolla; niin Saatana täyttää syntisen sydämen ylpeydellä, himolla, valheella. ’Miksi on Saatana täyttänyt sinun sydämesi?’ kysyi Pietari.’ – William Gurnall. Uudestisyntymätön tila on ystävyyttä Saatanan kanssa. Jos ihmisellä on vihollisuus Jumalaa vastaan, asia on näin. Miksi kukaan taistelisi ystävää vastaan? Onko Saatana jaettu? Taisteleeko paholainen paholaista vastaan? Ei. Näiden asioiden tähden hengellinen sodankäynti Jumalan joukoissa on vain uudestisyntyneille. Katsokaamme nyt taisteluvarustusta.

Taisteluvarustuksen kuuluu olla Jumalan siunaama: ”ottakaa yllenne Jumalan koko sota-asu”. Tämä ei ole ihmisen sota-asu, vaan Jumalan. Ei ole ihmisen paikka asettaa keinoja taisteluun. Vaikka sota käytäisiin maan päällä, käskyt tulevat Jumalalta: ’Näin sinun kuuluu tehdä, näitä keinoja sinun tulee käyttää’. Ne, jotka tekevät enemmän tai käyttävät joitakin muita keinoja, Jumala kutsuu vastuuseen: ”Kuka sitä teiltä vaatii?” (Jes. 1:12); ”Kaikkea, minkä minä käsken, noudattakaa tarkoin. Älkää siihen mitään lisätkö älkääkä siitä mitään ottako pois.” (5 Moos. 12:32). Monet ottavat omavapauksia taistelussa ja ovat osoittautuneet vain Saatanan kätyreiksi. Kun katoliset, jotka hylkäävät Sanan yksinomaisen auktoriteetin ja asettavat kirkolliskokoukset ja Paavit sen rinnalle ja yläpuolelle, kysyy Jumala heiltä: ”Olenko minä tätä käskenyt? Miksi taistelette Paavin armeijassa? Kuka on vaatinut teiltä näitä paastoja ja patsaita sekä taikauskoa? Miksi olette vääristäneet evankeliumini?”. Samoin lihalliset protestantit, jotka taistelevat lihallisessa haarniskassa käyttäen ihmisviisautta ja järkeilyä voittaakseen taisteluita, mutta onko Jumala vaatinut tätä? Ei. Hän on vaatinut ristin hullutuksen saarnaamista ja yksin sen voimaan luottamista (1 Kor. 1-3).
Taisteluvarustuksen kuuluu olla myös Jumalan tekemä: ”Rukous on Jumalan asettama, mutta silti tämä ei ole kestävä sota-asu, ellei tämä ole rukous, joka kumpuaa Jumalan Hengestä. Toivo, joka on pyhän kypärä on Jumalan käskemä puettava, mutta tämän toivon kuuluu olla Jumalan luoma: ’joka on uudesti synnyttänyt meidät elävään toivoon.’ (1 Piet. 1:3). Usko myös on yksi oleellinen pala kristityn sota-asua, mutta sen täytyy olla Jumalan valittujen usko: ’Jumalan valittujen uskoa’ (Tiit. 1:1)…– William Gurnall.

Tämän ymmärtäessämme voimme tutkia ja koetella itsemme nähdäksemme, olemmeko Jumalan vai paholaisen armeijassa. Huomaa nyt siis sota varustuksemme.

1) Lanteet, jotka ovat vyötetyt totuuteen. Mitä tässä tarkoitetaan totuudella? Apostoli tarkoittaa totuudella sekä opin totuutta että sydämen totuutta, eli vilpittömyyttä. Molemmat ovat tarpeellisia. Ei ole olemassa kristittyä, joka ei välittäisi opista, sillä jos rakastamme Jumalaa, tahdomme oppia hänestä lisää päivä päivältä. Tämän voimme saada vain sen kautta, missä hän on totuuden ilmoittanut: Raamattu. Jos et tahdo lukea Raamattua, on sinulla jokin hengellinen sairaus, joka tarvitsee parannusta ennen kuin on liian myöhäistä. Kavahda niitä, jotka sanovat: ”Minä en välitä opista, minä rakastan vain Jeesusta. Hän on yksin minun tunnustukseni.”. Oikea oppi ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme myös sydämen totuuden eli vilpittömyyden. On mahdollista, että jotakin on päässä, mutta ei sydämessä. Kristitty vaeltaa sen totuuden mukaan, jonka hän uskoo Raamatusta, päivä päivältä johdonmukaisemmin. Tarvitsemme vilpittömyyttä, jotta voimme toimia oikeilla motiiveilla, mutta totuuden ohjaamaan meidät oikeaan suuntaan. Rukoile Jumalaa kasvattamaan sinussa kumpaakin: tietoa ja vilpittömyyttä.

2) Vanhurskauden haarniska. Mitä tässä tarkoitetaan vanhurskaudella? Paavali tarkoittaa laillista vanhurskautta. Tämä vanhurskaus on täydellinen kuuliaisuus koko Jumalan laille, joka on pysyvää. Jälki vanhurskaus ei riitä. Jos olet kerran rikkonut lakia, haarniska ei kestä. Me emme voi tehdä tätä haarniskaa. Adamin langettua jokainen ihminen on vailla vanhurskautta ja on synnin tahraama ja omistama. Me tarvitsemme siis jonkun toisen vanhurskauden, joka kuitenkin voidaan oikeudenmukaisesti lukea meille. Tämän me olemme saaneet Jeesuksessa: ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat, sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaakseen vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.” (Room. 3:21-26). Tiedämme, että tämä vanhurskaus, joka meidän haarniskamme on, on Kristuksen, sillä näin Jesaja profetoi Jeesuksesta: ”Vanhurskaus on hänen kupeittensa vyö ja totuus hänen lanteittensa side.” (Jes. 11:5). Hänen vanhurskautensa lävitse ei pääse paholaisten aseet. He eivät voi syyttää meitä, sillä me olemme Kristuksessa: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” (Room. 8:33).

3) Alttius jaloissa rauhan evankeliumille. Mitä tässä tarkoitetaan evankeliumilla? Kyseessä on Jumalan evankeliumi: hyvät uutiset Jeesuksesta Kristuksesta. Evankeliumi on totuus Kristuksesta ja syntisten pelastuksesta hänen kauttaan. Ne ovat parhaat uutiset vailla vertaista. Ne ovat hyvät uutiset, sillä huonoja uutisia ei tule sen jälkeen niille, jotka häneen uskovat. Kaikki sairaudet ja kärsimykset maanpäällä eivät ole voimakkaita poistamaan evankeliumin ihanuutta Jumalan omissa: ”Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa… häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1 Piet. 1:6, 8); ”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin.” (Jaak. 1:2). Kärsimystenkin keskellä kristityt voivat laulaa Psalmistin kanssa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti.” (Ps. 73:25-26).
Entä mitä tarkoitetaan rauhalla, joka yhdistetään evankeliumiin? Apostolin mielessä on rauhan evankeliumi, jonka viemiseen on alttius jaloissa: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!” (Room. 10:15). Kuva on viestinviejästä, joka on saanut käskyn mennä aukiolle ja julistaa kansalle jokin todellisuus. Tämä viesti on meillä rauhan evankeliumi tarkoittaen, että Jumala tarjoaa rauhaa jokaiselle, joka antautuu ja kumartuu Kristuksen Herruuden edessä luottaen yksin häneen pelastukseksi. Nämä ihmiset eivät ole enää sodassa Jumalan kanssa, vaan heillä on rauha Jeesuksen Kristuksen kautta (Room. 5:1-2).

4) Uskon kilpi. Uskolla ei tarkoiteta tässä intellektuaalista uskoa. Se ei voi sammuttaa Saatanan nuolia: ”Paholaisetkin uskovat”. Kyseessä ei ole väliaikainen usko, joka kukoistaa vain hetken, mutta sitten sammuu. Emme puhu ihmeitä tekevästä uskosta. Juudas pystyi tekemään ihmeitä ja moni sanoo Herralle kerran: ”Emmekö me tehneet ihmeitä nimessäsi?” (Matt. 7:22). Kyseessä on vanhurskauttava usko. Tämä sammuttaa kaikki paholaisen nuolet. Vanhurskauttava usko on Jumalan antama, syvä sydämen luottamus Kristuksen työhön minun sijastani. ”Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme.” (1 Joh. 5:4). Tämä usko meillä kuuluu olla esillä apostolin mukaan jokaisessa hetkessä.

5) Pelastuksen kypärä. Mitä apostoli tarkoittaa tässä on pelastuksen tiettyä osa-aluetta: toivoa. Tiedämme tämän, sillä hän kirjoittaa Tessalonikalaisille: ”Olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.” (1 Tess. 5:8). Pelastuksen kypärän ymmärtäminen pelastuksena itsessään on mahdotonta sovittaa tekstiin, sillä pelastus kokonaisuudessaan koostuu koko sota-asusta. Sen tähden Pyhä Henki onkin inspiroinut Paavalin avaamaan tätä toisessa kirjeessään. Mitä siis Paavali tarkoittaa toivolla? Kyseessä on kristityn toivo niihin lupauksiin, joita hän ei vielä ole ajassa saanut kokea. Tämä toivo on se luja luottamus siihen, että Kristus on kerran palaava takaisin ja kirkastava hänen omansa antaen heille ylösnousemusruumiit. Tällöin kristityn harras toive toteutuu: hän saa ylistää Jumalaa ensimmäistä kertaa ruumiissaan vailla mitään syntiä. Viimein rakastamme häntä niin kuin on arvollista Jumalalle!

6) Hengen miekka. Huomaa, että kaikki muut osat sota-asusta ovat olleet puolustautumista varten! Tämä on meidän ainut hyökkäävä aseemme. Ja mikä se on? Jumalan Pyhä Sana. ”Jumalan Sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija.” (Hep. 4:12). Moni pyrkii taistelemaan kaikella muulla, mutta ei tällä, minkä Jumala on sitä varten tarkoittanut. Jos tahdomme nähdä ihmisten pelastuvan ja seurakunnan pysyvän terveenä, meidän kuuluu käyttää Jumalan Sanaa ja ainoastaan Jumalan Sanaa tämän saavuttamiseksi. Luottamuksemme ei saa olla missään muussa. Lukekaa Sanaa. Meditoikaa Sanan sisältöä. Opetelkaa Sanaa ja painakaa se mieleenne. Puhukaa Sanaa. Laulakaa Sanaa. Raamattu ei ole kuollut kirja, vaan elävä. Se saavuttaa juuri sen tarkoituksen, kuin Jumala on sen tarkoittanut saavuttavan. Raamatun julistamisen seuraukset eivät ole meidän autettavissamme, meidän täytyy vain saarnata ja Jumala huolehtii sen seurauksista. Olkaamme vain täynnä armoa ja totuutta puhuessamme Jumalan Sanaa.

Lopuksi meidän kuuluu tehdä tämä kaikki rukouksella ja anomisella Hengessä, sillä usein me lankeamme ja meidän toivomme on pieni ja tietämyksemme Sanasta hutera. Uskomme on vajavainen ja jalkamme lamaantuvat pelosta. Kaikessa kuitenkin anomme ja rukoilemme, että Jumala ei antaisi uskomme raueta tyhjiin Kristuksen tähden. Paavali muistuttaakin Timoteusta uskon säilyttämisen tärkeydestä.

Jakeet 19-20
”säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet. Niitä ovat Hymeneus ja Aleksander, jotka minä olen antanut saatanan haltuun, kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi.”. Usko, jonka Timoteuksen kuuluu säilyttää on subjektiivinen sekä objektiivinen. Hänen kuuluu säilyttää oikea oppi, mutta myös henkilökohtainen luottamus Kristukseen: ”Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu, vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.” (2 Kor. 4:1-2). Näin ei ole jokaisen kanssa. Paavali nimeää kaksi henkilöä: Aleksander ja Hymeneus. Nämä ovat luopuneet totuudesta. Kalvin kommentoi erinomaisesti hyvän omantunnon tärkeydestä: ”Hän osoittaa kuinka välttämätöntä on, että hyvä omatunto liittyy uskoon, sillä rangaistus huonosta omastatunnosta on kääntyä pois oikealta tieltä… Tiedämme, että terveen opin aarre on korvaamaton ja ettei ole mitään pelättävämpää kuin sen menetys. Mutta tässä Paavali kertoo meille, että ainoa tapa pitää lujasti kiinni siitä, on hyvällä omatunnolla. Miksi niin moni kieltää evankeliumin ja ryntää jumalattomiin kultteihin tai tulevat osalliseksi hirvittävistä virheistä? Siksi, että Jumala rankaisee tekopyhyyttä tämänkaltaisella sokeudella, aivan niin kuin myös vilpitön Jumalan pelko antaa meille voiman kestää… tämä jae poistaa kaiken sen vaikeuden, joka häiritsee monia, jotka näkevät jonkun, joka kerran tunnusti Kristusta ja hänen evankeliumia lankeavan takaisin aikaisempiin uskomuksiin, tai vieläkin pahemmin, kiinnostumaan entistä kammottavimmista virheistä.”. Jotkut väittävät, että Kalvin ei uskonut pyhien kestävyyteen, mutta asia ei ole näin. Hän, niin kuin mekin tiedämme Jumalan Sanasta, että uudestisyntyneet kestävät loppuun asti, sillä heidän uskonsa ei ole tekopyhää ja tekaistua. Tiedämme kuitenkin, että ihmiset luopuvat tunnustamasta uskoa. Mutta niin kuin Jeesus sanoo, näiden ihmisten maaperä ei ollut oikea. On vain yksi maaperä, jossa Sana pysyy ja se on uudestisyntynyt sydän.

Tästä jakeesta voisi puhua vielä pitkään koskien seurakuntakurin tärkeyttä jne. jotka ovat selkeästi esillä tekstissä. Ajan tähden päätän kuitenkin saarnan evankeliumin esitykseen. Oletko sinä tullut Jumalan luokse katuen syntejäsi ja anoen itsellesi armoa ja pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa? Jos et, tiedä, että Jumala käskee sinua juuri nyt tekemään niin. Tänään on pelastuksen päivä, sanoo Jumala. Hän on suuri Jumala ja on luvannut pelastaa jokaisen, joka huutaa hänen nimensä puoleen. Käänny siis synneistäsi ja usko häneen ja sinä saat iankaikkisen elämän ja saat Pyhän Hengen työn ansiosta rakastaa Jumalaa päivä päivältä enemmän ja enemmän. Voi sinua, jos käännät korvasi pois ja kovetat sydämesi. Sinun täytyy tulla Jumalan luokse hänen ehdoillaan. Kun aikasi päättyy maanpäällä, sinulla ei ole enää toista mahdollisuutta: ”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamust

Jumalan runsas armo (1 Tim. 1:12-17)

Saarnattu 4.11.2018, Joonas Laajanen

 

1 Tim. 1:12-17 1tim
”Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi. Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen.”

Tämä on Jumalan virheetön Sana, jonka hän on omillensa antanut opiksi, nuhteeksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa. Se on vailla lisäämisen tai siitä poisottamisen tarvetta. Jos sinulla siis on korvat, kuule sen sanoma.

Tähän mennessä olemme nähneet syyn tämän kirjeen kirjoittamiselle. Paavali oli jättänyt nuoren Timoteuksen Efesoon, jotta tämä käskisi harhaopettajia kavahtamaan niin, etteivät he enää opettaisi valhetta (jakeet 3-7). Paavali kirjoittaa Timoteukselle, jotta koko seurakunta voisi tietää kaikkina aikoina, miten olla Jumalan huoneessa. Tähän mennessä hän on osoittanut totuuden ensisijaisuuden ja sen päämäärän, joka on rakkaus (jae 5). Hän myös osoitti moraalisen lain oikean käytön evankelioinnin yhteydessä synnin näyttäjänä (jakeet 8-11). Jakeessa 11 hän kertoo kuinka Jumala oli uskonut hänelle evankeliumin ja nyt hän kertoo miten tämä tapahtui. Paavalilla on tärkeä syy tälle. Hän tahtoo osoittaa, että todellinen Jumalan palvelija ei kerskaa omasta viisaudestaan keräten itsellensä seuraajia niin kuin Efeson harhaopettajat olivat tehneet. Ne, jotka Jumala on kutsunut opettavaan tehtävään ovat tietoisia omasta kyvyttömyydestään ja tarpeestaan Jumalan armolle. Paavali siis tahtoo kirkastaa Jumalan armoa näissä jakeissa osoittaen 1) armon lähteen 2) armon ilmentymät 3) tarpeen armolle 4) lupauksen armosta ja 5) syyn armolle.

Jae 12
”Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa.”. Painopiste tässä jakeessa on Paavalin kiitollisuus siitä, että Jumala on asettanut hänet palvelemaan Sanan julistuksessa. Kiitos tästä kuuluu Kristukselle, joka on antanut hänelle voimaa. Vaikka tämä käännös on oikea, voisimme kääntää sen myös näin: ”Minä kiitän häntä, joka on tehnyt minut kykeneväksi.”. Yksikään kuolevainen ei omista voimaa tehdäkseen seurakuntatyötä ja sen tähden Paavali kysyykin toisessa kirjeessään korinttolaisille: ”Kuka on tällaiseen kelvollinen?” (2 Kor. 2:16). Vastaus on selkeä: ei ole yhtäkään. Tämän tähden Paavali kertoo meille, että kun Jumala valitsee jonkun tällaiseen työhön hän myös hyvyydestään varustaa tämän kaikella mitä hän tarvitsee, sillä muuten he häpäisisivät hänen nimensä. Apostolilla ei ole mitään tilaa kerskaukselle, joka perustuisi häneen itseensä. Hän ei tehnyt itsestään apostolia, Jeesus teki. Hän ei omistanut lahjoja, Jeesus antoi ne. Läpi Vanhan Testamentin tämä todellisuus on tehty selväksi. Katso esimerkiksi Jesajan elämää.
”Minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa, ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisillensa ja sanoivat: ”Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa.” Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä, ja huone täyttyi savulla. Niin minä sanoin: ”Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.” Silloin lensi minun luokseni yksi serafeista, kädessään hehkuva kivi, jonka hän oli pihdeillä ottanut alttarilta, ja kosketti sillä minun suutani sanoen: ”Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi: niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu.” Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: ”Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?” Minä sanoin: ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut.” (Jes. 6:1-8). Nähdessään Jumalan pyhyyden Jesaja kauhistui omaa syntisyyttään ja tunsi sydämensä syvyyksissä, että hänen loppunsa on tullut. Hän tiesi olevansa täysin kelpaamaton Jumalan palvelukseen mutta mitä tapahtuikaan? Jumala laskeutui ja poisti Jesajan synnit pesten hänet puhtaaksi Kristuksen myöhemmin vuodatettavalla verellä. Tämän jälkeen Jumala lähetti hänet tehtäväänsä. Hän antoi Jesajalle voimaa.

Myös profeetta Jeremia tuli tietämään tämän: ”Jo ennen kuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennen kuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut kansojen profeetaksi.” Mutta minä sanoin: ”Voi Herra, Herra! Katso, en minä kykene puhumaan, sillä minä olen nuori.” Niin Herra sanoi minulle: ”Älä sano: ’Minä olen nuori’, vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua.” (Jer. 1:5-7). Jeremia tiedostaa oman voimattomuutensa, syntisyytensä ja riittämättömyytensä, mutta Jumala antaa voiman. Hän ei ainoastaan anna voimaa, vaan myös tahdon. Jotkut ajattelevat, että ihminen voi estää Jumalan tarkoitukset heidän elämässä, että Jumalan tarvitsee jotakin ihmiseltä itseltään suunnitelmiensa saavuttamiseksi. Jeremia kertoo meille, että asia ei ole näin: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut. Minä olen ollut nauruna pitkin päivää, kaikki pilkkaavat minua. Sillä niin usein kuin minä puhun, täytyy minun parkua, huutaa väkivaltaa ja sortoa; sillä Herran sana on tullut minulle häväistykseksi ja pilkaksi pitkin päivää. Mutta kun minä sanoin: ”En tahdo ajatella häntä enkä enää puhua hänen nimessään”, niin sydämessäni oli kuin polttava tuli, suljettu minun luihini. Ja väsyksiin asti minä koetin sitä kestää, mutta en voinut.” (Jer. 20:7-9). Oli hetkiä, jolloin Jeremia ei tahtonut, mutta Jumalan tarkoitukset voittivat hänen tahtonsa. Kun Jumala asettaa ihmisen omaan palvelukseensa hän myös pitää huolen siitä, että hänen nimensä ei tule häpäistyksi. Tätä varten hän antaa tarvittavan voiman, jotta hänen tarkoituksensa tapahtuvat. Hänen sanansa ei palaa tyhjänä, vaan saavuttaa tarkoituksensa.

Kuinka heikkoja me olemmekaan. Me olemme langenneita ja omistamme liian korkeat luulot itsestämme niin kuin Pietari. Jeesus sanoi hänelle: ”Simon, Simon, katso, saatana on tavoitellut teitä valtaansa, seuloakseen teitä niin kuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään. Ja kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi.” (Luuk. 22:31-32). Ilman Jumalan ehdotonta rakkausvalintaa, Kristuksen sovitustyötä ja esirukousta sekä Pyhän Hengen sinettiä saatana olisi jo seulonut meidät niin kuin nisut! Mutta Jumala, joka antoi Paavalille voiman ja asetti hänet palvelukseensa on myös pelastanut meidät ja vahvistaa sekä varjelee meidät, jotka luotamme hänen nimeensä. Armon lähde on Kristuksessa. Kiitos kuuluu Kristukselle. Vaikka meitä ei olekaan asetettu Kristuksen apostoleiksi, olemme kaikessa palvelutyössämme hänen armonsa varassa. Emme saa unohtaa tätä. Hetkiä ennen kuolemaansa Paavali kirjoitti nämä sanat, joissa hän kiittää Jumalaa tästä mahdollistavasta armosta: ”Mutta Herra auttoi minua ja vahvisti minua, että sanan julistaminen minun kauttani tulisi täydelleen suoritetuksi, ja kaikki pakanat sen kuulisivat; ja minä pelastuin jalopeuran kidasta. Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen.” (2 Tim. 4:17-18).

Armo sen kaikissa olemuksissaan ilmentyy Paavalin asetuksessa apostoliksi. Ensiksikin valikoiva armo on mitä selkein apostolin elämässä. Apt. 9:15; 22:14; 26:16 tekevät selväksi, että apostoli tiesi olevansa valittu vailla mitään ansiota itsessään. ”Meidän isiemme Jumala on valinnut sinut tuntemaan hänen tahtonsa ja näkemään Vanhurskaan ja kuulemaan hänen suunsa äänen; sillä sinä olet oleva hänen todistajansa kaikkien ihmisten edessä, sen todistaja, mitä olet nähnyt ja kuullut.” (Apt. 22:14-15). Jumalan armonvalinta oli apostolille rakas totuus ja oppi. Näistä jakeista voimme ymmärtää miksi hän käyttää erityistä aikaa selittääkseen tämän Roomalaiskirjeessä (luvut 8-11) ja Efesolaiskirjeessä (luvut 1-2). Paavali ymmärsi mitä armo on. Katso mitä hän kirjoittaa.

Jae 13
”minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä epäuskossa.”. Tässä jakeessa näemme tarpeen armolle.
Mitä sinä ajattelisit, jos ilmoittaisin puhuneeni vankilassa maailman vaarallisimmalle rikolliselle, joka on tappanut ja vainonnut ihmisiä. Tämä henkilö on saanut nautintoa nähdessään ihmisten kärsivän, hänellä on ollut halu ryöstää lapsia vanhemmilta ja vanhempia lapsilta. Mitä jos kertoisin, että hän on nyt tullut uskoon ja päästyään vapaaksi hän tulee seurakuntaamme jäseneksi ja palvelemaan. Pelästyisit varmasti ja pelkäisit lastesi puolesta. Vielä enemmän pelkäsivät kristityt, kun heille kerrottiin, että Paavali on tulossa seurakuntaan, sillä hän on kääntynyt: ”Barnabas, oletko hullu, et voi tuoda häntä seuraamme? Hänhän vangitsee meidät! Mitä? Opettajako? Apostoliko? Emme voi uskoa tätä, tämän täytyy olla jokin juoni.”. Tällaisia ajatuksia kuului varmasti kristittyjen suusta ja Paavali ymmärtää tämän täysin. Hän on itse kaikista yllättynein tapahtuneesta muutoksesta. Luemme Apostolien teoissa: ”Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagogille, että keitä vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.” (Apt. 9:1-3). Paavali sanoo olleensa pilkkaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän tunnusta olevansa syyllinen kaikkiin käskyjen rikkomisiin, jotka hän oli juuri luetellut jakeissa 9-10. Hän oli pilkannut Jumalaa ylen määrin, sillä hän vainosi Jeesusta Kristusta, hän oli täynnä vihaa Kristuksen seurakuntaa kohtaan, varastaen heitä pois kodeista. Hän yritti pakottaa kristittyjä herjaamaan Kristusta. ”Niin minä myös tein Jerusalemissa. Hankin ylipapeilta valtuudet ja toimitin vankilaan monia pyhiä, ja kun tuli kyse heidän surmaamisestaan, äänestin sen puolesta. Kerran toisensa jälkeen minä synagogissa rankaisin heitä ja yritin pakottaa heidät herjaamaan Jeesusta, ja ankarassa kiihkossani minä ulotin vainoretkeni oman maamme ulkopuolelle asti.” (Apt. 26:10-11). Muistatko kun Jeesus huusi ”Voi!” niille, joiden kautta kiusaukset tulevat? Paavali oli tällainen henkilö. Jeesus sanoi ”Voi!” niille, jotka johtavat ihmisiä harhaan totuudesta, jotka asettavat heille kompastuskiviä. Paavali teki näin. Jeesuksen sanojen mukaan, jos Paavali olisi kuollut synneissään, olisi ollut parempi hänelle, ettei hän olisi syntynytkään. Paavali todella oli paha ihminen. Ei ihme, että Ananias sanoi Herralle: ”Minä olen monelta kuullut siitä miehestä, kuinka paljon pahaa hän on tehnyt sinun pyhillesi Jerusalemissa; ja täälläkin hänellä on ylipapeilta valtuus vangita kaikki, jotka sinun nimeäsi avuksi huutavat.” (Apt. 9:13-14).
Sana, joka on käännetty tässä väkivallantekijäksi tarkoittaa yksilöä, joka on ”hävytön (iloitsee väärinteossa) – löytäen nautintoa toisten satuttamisesta” – G. R. Berry.

Jotkut virheellisesti ajattelevat, että Paavali ei ollut niin suuri syntinen kuin hän sanoo olevansa, sillä he väärinymmärtävät apostolin sanat: ”Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä epäuskossa.”. Mitä tämä tarkoittaa? Yrittääkö Paavali puolustella itseään sillä, että hän ei tiennyt enempää? Ei. Mitä Paavali tarkoittaa on, että hän ei ollut tehnyt Pyhän Hengen pilkkaa. Hän ei ollut tehnyt syntiä, joka on kuolemaksi (1 Joh. 5:16-17). Hän ei painota sitä, että hän teki syntiä tietämättömänä, vaan sitä, että hän sai laupeuden. Hän kertoo, että kaikista ihmisistä, jotka voivat saada laupeuden, hän on kaikista suurin syntinen. Nyt saatat pelätä, että ehkä sinä olet syyllistynyt tähän syntiin, joka on kuolemaksi. Syntiin, jota et ole tehnyt epäuskossa. Minä en usko, että kukaan meidän aikanamme pystyisi tähän syntiin, sillä en usko kenelläkään olevan niin paljon valoa, että tämä olisi mahdollista, mutta monet fariseukset syyllistyivät tähän syntiin. He olivat nähneet Kristuksen, he tunsivat lain ja profeetat ja he tiesivät, että Kristus on Messias. He näkivät hänen ihmeensä ja tiesivät ne aidoiksi. He tiesivät, että kukaan syntinen ei voi tehdä näitä tekoja, joita Kristus teki. He olivat henkilöitä, jotka tiesivät tasan tarkkaan olevansa väärässä, mutta silti kielsivät Kristuksen ja tekivät Pyhän Hengen pilkan julistamalla Kristuksen ihmeet Saatanan tekemiksi. Paavali ei kuitenkaan ollut tällainen henkilö. Hän ei ollut luopio, joka oli kieltänyt Kristuksen selvää valoa vasten. Hän todellisesti uskoi olevansa oikeassa eikä uskonut Kristuksen olevan Messias. Tämä ei ole tekosyy hänen synneilleen, mutta hän ilmoittaa, että hän ei tehnyt syntiä, joka on kuolemaksi. Hänen syntinsä olivat tehdyt vailla Pyhän Hengen valaistusta. Hän ei ollut niitä, jotka olivat kerran päässeet valoon, maistaneet taivaan lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, nauttineet Jumalan hyvää sanaa ja kokeneet tulevan maailman voimia ja sitten luopuneet uskosta (Heb. 6:4). Hän kuitenkin oli niistä, jotka armon saavat ”syntisistä suurin”.

Mitä tapahtui? Kuuliko Paavali evankelistan sanovan, että Jeesus rakastaa häntä ja jos hän sanoo Kristukselle ”kyllä” hän tulee tämän sydämeen ja pelastaa hänet? Kuuliko hän hyvää musiikkia ja yrittivätkö seurakuntalaiset kaikin tavoin tehdä Kristuksesta relevanttia hänelle? Ei. Kuuliko hän edes selkeän evankeliumin julistuksen, jonka jälkeen hän harjoitti uskoa vapaasta tahdosta näin mahdollistan uudestisyntymisen? Ei. Paavali on malliesimerkki siitä, miten pelastus ei riipu ihmisen tahdosta ja voimasta. Katso jaetta 14, jossa näemme armon voiman.

Jae 14
”ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” Paavali ei tahtonut palvoa Kristusta. Hän tahtoi murhata hänen seuraajansa. Hän ei etsinyt Jumalaa, hän etsi tälle pahaa. Mitä siis tapahtui? Jumalan armo tapahtui. Paavali sanoo Jumalan armon olleen ylen runsas. Tämä tarkoittaa, että armo, jonka Paavali sai ei ainoastaan ollut yleistä armoa, jonka Jumala antaa niin jumalattomalle kuin vanhurskaalle. Tämä ei ollut edes sitä suurempaa armoa, jonka kautta jotkut ihmiset vakuuttuvat jostakin ulkoisesta synnistä ja jättävät sen päästen pakoon joiltakin maailman saastutuksilta (2 Piet. 2:20). Armo, jonka Paavali sai ei ollut ainoastaan armo ulkoiseen reformaatioon, vaan todellinen, luonteen muuttava, pelastava armo: ”Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus, se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2 Kor. 5:17). Kristus oli valinnut hänet pelastukseen, jotta hän kirkastaisi Jumalan runsasta armoa. Henki tuli ja muutti Paavalin sydämen, loi hänet uudeksi sekä vapautti synnin orjuudesta ja siksi hän uskoi. Paavali sanoo tämän selkeästi: Jumalan armo vaikutti hänessä uskon. Me emme voi sitä tehdä. Jumala ei odota meidän uskoamme, vaan hän vaikuttaa sen vastustamattomasti niissä, jotka ovat hänen lampaitaan. Tämän tähden kaikki kiitos kuuluu Jumalalle: ”Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.” (2 Tess. 2:13). Sinä tiedät tämän armonvalinnan totuuden itsekin. Jotkut teistä kuulivat evankeliumin ja uskoivat, mutta samaan aikaan ystävänne (jotka kuulivat saman sanoman) eivät uskoneet. Miksi näin? Olitko sinä viisaampi tai kaverisi enemmän kuollut synneissä? Ei. Ero oli siinä, että Jumalan Sana ei tullut sinulle ainoastaan sanassa korville, vaan sydämeen, voimassa ja Pyhässä Hengessä: ”Me kiitämme Jumalaa aina kaikkien teidän tähtenne, mainiten teitä rukouksissamme, sillä lakkaamatta me Jumalamme ja Isämme edessä muistamme teidän työtänne uskossa ja vaivannäköänne rakkaudessa ja kärsivällisyytenne toivossa Herramme Jeesukseen Kristukseen, tietäen, veljet, te Jumalan rakastetut, teidän valitsemisenne, että meidän evankeliumme tuli teidän tykönne, ei ainoastaan sanana, vaan myös voimalla ja Pyhässä Hengessä ja suurella varmuudella.” (1 Tess. 1:2-5). Usko ja rakkaus ovat kristityn tuntomerkit ja uudestisyntymisen hedelmä. Ihminen voi saada nämä ainoastaan Jumalan runsaan armon tähden.

Jakeet 15-16
”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi.”. Jakeessa 15 näemme lupauksen armosta.
Harhaopettajat voisivat sanoa Paavalin olevan pätemätön opettamaan hänen taustansa tähden, mutta apostoli osoittaa, että asia on juuri toisin. Kristinuskon ytimessä on tämä totuus: ”Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan.” ja jokainen, joka pitää itseään millään tavalla pelastuksen ansaitsevana on yhä kuollut synneissään. Ihmiset loukkaantuvat, kun heille kerrotaan heidän syntisyydestään. He puolustavat itseään heidän ylpeytensä kärsiessä. Se on kuitenkin tämä sama ylpeys, joka hukuttaa ihmisen helvetin syvyyksiin. Sinä olet syntinen ja paha ihminen. Sinä olet niin kuin Paavali. Oletko puhunut halveksivasti ja pilkannut kristittyjä? Olet Kristuksen vainooja ja väkivallantekijä. Oletko sydämessäsi vihannut lähimmäistäsi? Olet murhaaja sydämessä. Jumala on käskenyt sinua rakastamaan häntä kaikesta sydämestä, sielusta ja voimasta, mutta sinä et ole tehnyt tätä. Oletko kuullut evankeliumin ennen ja et uskonut sitä? Sinä olet syyllinen epäuskoon ja Paavali sanoo, että tämä teki hänestä suurimman syntisen. Sinäkin olet suuri syntinen ja toivon, että et uskottele itsellesi muuta, sillä vain silloin voin auttaa sinua ja sanoa sinulle nämä sanat luottaen siihen, että Jumala pelastaa sinut: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan.”. Koetko syntisi suuriksi? Minä tunnen juuri oikean Pelastajan, joka voi pelastaa sinut. Tämä Pelastaja on Jeesus Kristus ja kaksituhattavuotta sitten hän tuli maailmaan todellisena ihmisenä ja Jumalana. Hän tuli maailmaan, joka oli synnin turmelema, täynnä pahuutta ja julmuutta. Hän syntyi lain alle niin kuin sinäkin. Mutta toisin kuin sinä, hän noudatti sitä. Hän rakasti Jumalaa kaikesta sydämestänsä ja sielustansa ja voimastansa, jokaisena hetkenä. Hän osoitti voimansa ja olemuksensa monin ihmein ja merkein. Hän saarnasi parannusta synneistä sekä uskoa häneen syntien anteeksisaamiseksi ja niin ylpeät syntiset, jotka eivät voineet sietää tätä sanomaa ristiinnaulitsivat hänet. He luulivat näin päässeensä eroon hänestä, mutta he tekivätkin kaiken mitä Jumala oli edeltämäärännyt: ”Sillä totisesti, tässä kaupungissa kokoontuivat sinun pyhää Poikaasi Jeesusta vastaan, jonka sinä olet voidellut, sekä Herodes että Pontius Pilatus pakanain ja Israelin sukukuntain kanssa, tekemään kaiken, minkä sinun kätesi ja päätöksesi oli edeltämäärännyt tapahtuvaksi.” (Apt. 4:27-28). Kristus ei pysynyt haudassa, vaan: ”Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niin kuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää.” (Apt. 2:24). Ja nyt hän käskee kaikkia ihmisiä jokaisessa paikassa tekemään parannuksen ja uskomaan häneen. Suurempaa kutsua ei ikinä voida osoittaa kenellekään, kuin mitä nyt kuulet. Kristus on ilmoittanut, että jokainen, joka luottaa häneen ainoana Pelastajana, ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän. Sinulla ei ole mitään tekosyitä, sinä et ole niin suuri syntinen, etteikö Jumala voisi sinua pelastaa. Tiedän tämän itse. Minä olen syntinen ja usein sanon niin kuin Paavali: ”Minä olen syntisistä suurin.” ja niin kuin Paavali, me Kristityt uskomme asian olevan näin. Apostoli ei vain esitä nöyrää sanoessaan olevansa syntisistä suurin. Hän todella uskoi tämän. Tätä ei muuta se, että hän teki syntiä tietämättömänä, päinvastoin. Epäusko on suuri synti ja tietämättömyys ylpeyden seuraus.

Minun sydämeni ja ajatukseni, niinkuin tekoni, ovat olleet niin turmiolliset ja pahat, että pysähtyessäni miettimään tilaani olen tahtonut oksentaa. Mutta katsoessani Kristukseen minä näen vanhurskaan, jonka vaatteisiin minut on puettu ja minä saan levon. Näen uskon silmillä Jumalan, joka on ottanut minut lapsekseen ja lahjoittanut iankaikkisen elämän. Minä olen saanut armon ja laupeuden Jeesuksessa ja rukoilen, että sinäkin katsoisit häneen ja uskoisit hänen antaneen henkensä edestäsi. Vain näin voit saada iankaikkisen anteeksiannon synneistäsi, pelastuksen vihasta ja ennen kaikkea saisit tuntea Kristuksen henkilökohtaisesti kaikkea muuta rakkaampana. Ainoastaan hänessä voit saada todellisen merkityksen elämälle.

Jakeessa 16 saamme syyn sille miksi Jumala pelastaa syntisistä suurimmat. Tämä syy on, että Jumalan pitkämielisyys, laupeus ja runsas rakkaus tulisivat kaikille näkyväksi. Jumala tekee kaiken omaksi kunniakseen ja niin myös pelastuksen. Tämän tähden Paavali sai laupeuden, että koko luomakunta ihmettelisi Jumalan suurta armollisuutta. Hän on esikuva kaikille niille, jotka uskovat, että Jumala on ”meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja.” (2 Tim. 1:9).

Jae 17
”Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen.”. Lopuksi näemme pelastuneen syntisen vastauksen armoon: ylistys. Kristitty on luotu ylistystä varten. Kristityn on yhtä mahdotonta olla ylistämättä Jumalaa kuin olla hengittämättä. Kun muistamme mitä Jumala on meille tehnyt ja mitä hän meille yhä tekee, me hukumme ihmetykseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Paavali ryhtyy ylistykseen kirjeissään. Hän on kertonut, kuinka Jumalan valikoiva pelastava armo on syntisen ainut toivo ja kuinka hän, syntisistä suurin oli päässyt tästä osalliseksi. Samoin kirjeessä roomalaisille hän sanoo samanlaisten aiheiden jälkeen näin: ”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on tuntenut Herran mielen? Tai kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen.” (Room. 11:33-36).

Jumala on iankaikkinen kuningas, joka on aina hallinnut ja on hallitseva. Psalmi 103 kertoo, että Jumala on asettanut valtaistuimensa taivaaseen ja hänen kaikkivaltiutensa hallitsee kaiken yli. Kukaan ei valinnut häntä kuninkaaksi. Kenenkään mielipidettä ei kysytty. Hän on asettanut istuimensa ja hän ei ole siltä poistuva. Niin kuin hän on iankaikkinen, niin on myös hänen kuninkuutensa. Hän on katoamaton ja näkymätön, ainoa Jumala. Ihmiset kuolevat ja heidän kunniansa unohtuu. Jumala on katoamaton, hänen kunniansa ja kirkkautensa pysyy iankaikkisesti niin kuin myös hänen asetuksensa ja tahtonsa. Jumala on näkymätön, sillä hän on kaikkialla läsnäoleva ja asuu valossa, jota kukaan ei voi lähestyä. Ei ole myöskään toista Jumalaa. Ei ole toista Pelastajaa. Jos et siis heittäydy hänen armolle, mistä ajattelit saavasi avun, kun aikasi maanpäällä loppuu? Hänen edessä sinä tulet kerran seisomaan ja saat tuomion oikeuden mukaan. Ne, jotka ovat Kristuksessa voivat olla turvallisin mielin, sillä hänessä me olemme tervetulleita karitsan hääaterialle taivasten valtakuntaan.

DSC02050

Taistelu uskon puolesta (Juud 1:3)

Saarnattu 28.10.2018, Eelis Halmemies

Juudas 1:1-4:

 

juudas

1 Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut. 2 Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.

3 Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu. 4 Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen.”

 

Viime kerralla aloitimme käymään läpi tätä, yhtä Raamatun lyhyimmistä kirjeistä. Juudaksen kirje on itse asiassa Raamatun neljänneksi lyhin kirje – lyhyempiä ovat 2. ja 3. Johanneksen kirje sekä kirje Paavalin kirje Filemonille. Mutta kuten saatoimme huomata jo viime kerralla, vaikka tämä kirje on lyhyt, on se silti pakattu täyteen sisältöä, joka on erityisen ajankohtaista myös meidän aikamme seurakunnalle. Juudas varoittaa alkuseurakuntaa sen keskuudessa ilmenneestä luopumuksesta todellisesta uskosta – siitä uskosta, jonka Jeesus itse ja apostolit olivat kerran ilmoittaneet. Luopiot olivat sen sijaan lähteneet seuraamaan oppeja, joiden kautta Jumalan armo vääristyy ja Jeesuksen Herruus kielletään. Eli kaikkea sitä, mitä näemme myös oman aikamme seurakunnissa.

 

Joillekin saattaa tuntua hieman oudolta, että puhumme luopioista – ihmisistä jotka luopuvat uskosta, mutta samaan aikaan pidämme kuitenkin kiinni siitä, ettei kukaan voi menettää pelastustaan. Miten meidän tulisi ymmärtää tämä? Huomaa, että on eri asia sanoa, että joku luopuu uskosta, jota hän on kerran tunnustanut, ja se, että joku kadottaisi pelastuksensa ja tekisi turhaksi Jumalan suunnitelmat. Meitä auttaa, jos esimerkiksi muistelemme Jeesuksen kylväjävertausta, jossa evankeliumin siementä kylvettiin moniin erilaisiin hengellisiin maaperiin. Ja ainoastaan hyvä maaperä oli se, joka todella kuuli Sanan ja ymmärsi sen, ja tuossa hyvässä maaperässä Sana sai aikaan myös hedelmää. Huonoja maaperiä sen sijaan oli erilaisia. Kivikkoisia, ohdakkeisia, tienvierustoja. Jokainen maaperä Jeesuksen vertauskuvassa kuvasti myös sitä, että joku vastaanottaa sanan, mutta sen sijaan että kylvetty Sana olisi saanut aikaan hedelmää, siemenestä lähtenyt taimi kuivettuu syystä tai toisesta. Olivat ne sitten maailmalliset murheet tai Saatanan juonet. Jeesuksen kylväjävertaus antaa esimerkin siitä, mitä luopiot ovat. Luopiot kuulevat sanan, he  vastaanottavat sen kyllä jollain tasolla, mutta he eivät todella ole koskaan ymmärtäneet Sanaa, niin että se olisi muuttanut heitä. He ovat vastaanottaneet valon, mutta eivät ole valaistuneet, he ovat vastaanottaneet totuuden, mutta heillä ei ole rakkautta totuuteen. Ja meillä jokaisella on kokemusta tällaisista ihmisistä, olivat ne sitten sukulaisia, perheenjäseniä, ystäviä, tuttuja, jotka ovat tunnustaneet joskus uskoa, mutta sitten syystä tai toisesta luopuneet uskosta. Mutta kuten Juudas jakeessa 2 sanoo – todellinen uskova, on myös lopulta varjeltu Kristukselle. Aitoa pelastusta ei siis voi kadottaa. Jeesus antaa lampailleen ikuisen elämän – ei väliaikaista elämää.

 

Katsotaan vähän Juudaksen kirjeen rakennetta

 

Kirje alkaa Juudaksen tervehdyksellä jakeissa 1-2, joita katsoimme viimeksi. Jakeissa 3-4 avataan vielä kirjeen kirjoittamisen tarkoitusta. Jakeissa 5-16 Juudas varoittaa luopioita heitä odottavasta tuomiosta. Jakeissa 17-23 Juudas antaa vielä ohjeita seurakunnalle, minkä jälkeen hän päättää kirjeen Jumalan ylistykseen jakeissa 24-25.

 

Juudas, Herran Jeesuksen velipuoli, esittelee itsensä kuitenkin nöyrästi ja viittaa itseensä hänen palvelijanaan – puhuimme termistä doulos, ja kuinka tämä se olisi paremmin käännettynä – orja. Juudas avaa kirjeensä lempein sanoin, ja osoittaa sen niille, jotka todella uskovat – niille jotka ovat Jumalan kutsumia, rakastamia ja Jeesukselle varjeltuja. Juudas myös toivoo kuulijoilleen laupeuden, rauhan ja rakkauden moninkertaistumista. Me raotimme viimeksi hiukan kantta näiden aiheiden tiimoilta paljasten vähän niiden rikasta sisältöä. Jumalan rakkaus, laupeus, rauha – näistä jokaisesta voisi itsessään pitää pitkiä luentoja. Tai sitten kirjoittaa pitkiä kirjeitä..

 

Ja vaikuttaakin siltä, kun katsomme tekstiä, johon jäimme, että tämä oli juuri se, mitä Juudas aikoikin tehdä, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin.

 

Juudaksen halu

Katsokaa jakeen kolme alkua:

 

Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme” (Juudas 3a)

 

Mitä Juudas olisi tahtonut tehdä? Juudas tuo esille tässä sen, että hän olisi tahtonut kirjoittaa kuulijoilleen pitkään ja hartaasti juuri näistä samoista teemoista. Jos se olisi ollut hänen halustaan kiinni, hän olisi jatkanut jakeen 2 ajatusta kirjeen loppuun saakka. Juudas olisi halunnut avata kuulijoilleen sitä, mitä todella on olla Jumalan kutsuma, ja kuinka Jumala onkaan meitä rakastanut, kuinka saamme nauttia päivittäin hänen armoaan ja laupeuttaan. Kuinka Kristus meitä pyhittää. Kenties hän olisi tahtonut korostaa seurakunnan ykseyttä tai yhteyttä Voimme vain kuvitella, minkälaisen kirjeen hän olisi saattanut kirjoittaa koskien uskovien yhteistä pelastusta. Monille teistä on tuttua se, että Raamatun uusi testamentti kirjoitettiin alun perin Koine-kreikaksi. Sana koine, tarkoittaa yleinen tai yhteinen ja viittaa sen ajan yleisesti puhuttuun kreikkaan Rooman valtakunnan alueella. Se, mitä englanti on nykyään – koine kreikka oli silloin. Nyt Juudas käyttää tuota samaa koine termiä tässä pelastuksesta. Pelastus on yhteinen tai yleinen kaikille niille, joilla se on. Kenelläkään uskovista ei ole enemmän pelastusta, kuin jollain toisella.

 

Juudaksen kirjeen sanoista jakeessa 3, ei oikeastaan käy selville se, oliko Juudas kenties kirjoittamassa jo kirjettään yhteisestä pelastuksesta, vai aikoiko hän kirjoittaa kirjettä yhteisestä pelastuksesta, kun Hän koki voimakkaasti, Pyhän Hengen vaikutuksesta, että hänen on muutettava suunnitelmiaan ja kirjoitettava jostain, joka on vielä kiireellisempää. Tiedämme joka tapauksessa, että kyseessä oli Pyhä Henki, koska Juudaksen kirje päätyi osaksi Raamattua ja jokainen Raamatun kirja on Jumalan Hengen inspiroima. Meistä varmasti jokaisella on jonkinasteisia kokemuksia uskon elämässämme, joita voitaisiin rinnastaa tähän. Kokemuksia siitä, että Pyhä Henki, jollain lailla vaikuttaa meissä tahtoa ja tekemistä, niin että joskus yllättäenkin, muutamme suunnitelmiamme tai saamme voimakkaan halun ja taakan puuttua johonkin asiaan, jonka nyt koemme äärimmäisen tärkeäksi. Kenties, joillekin teistä tuo voi olla selitys siihen, miksi olette täällä tänään. Jos meitä motivoi Jumalan totuus, voimme olla varmoja, että se on Pyhän Hengen työtä meissä.

 

Rakkaus vs totuus

 

Juudas on jo todennut, että Hän omistaa kirjeensä kutsutuille, jotka ovat Jumalan rakastamia, mutta nyt hän osoittaa myös oman huolensa ja tunteensa kutsumalla heitä ”rakkaani”. Tässä ei ole kuitenkaan kyse mistään tunteilusta tunteilun vuoksi, vaan Juudas tahtoo välittää aidon rakkautensa ja huolensa kuulijoitaan kohtaan ja painottaa sitä, että hänen tarkoituksensa tässä kirjeessä, ei ole lannistaa heitä kaikella sillä, mitä hän vyöryttää heidän mieleensä seuraavissa jakeissa. Myös kirjeen loppupuolella, jakeesta 17 eteenpäin, missä Juudas antaa lisää kehotuksia niille uskoville, joille hän kirjoittaa, hän puhuttelee heitä lempeästi sanoen ”rakkaani”.

 

Ja ilman tätä Juudaksen kirjeen lempeää alkua ja loppua, joissa hän osoittaa sanansa uskoville, tämä kirje olisikin kuin tulinen hiili, joka tiputetaan pahaa aavistamattoman ihmisen kouraan. Mutta nyt, Juudas alkaa kirjeensä, hyvin hellävaraisesti. Hän vakuuttaa uskovia heti alussa, että huolimatta siitä lankeemuksesta, minkä ympärillä he elävät, se lankeemus, joka tulisi vielä voimistumaan ja näyttäytymään ja ilmentymään mitä kuvottavimmilla tavoilla – todellisen Kristuksen palvelijoiden, ei tule murehtia, sillä he ovat Isä Jumalan rakastamia ja Jeesukselle Kristukselle varjeltuja.

Juudas myös osoittaa kirjeellään, että todellinen rakkaus voi joskus tarkoittaa sitä, että sanomme vaikeita asioita ja kovia sanoja, joita voi olla vaikea vastaanottaa. Kukaan ei tahdo kuulla olevansa väärässä, mutta jos elämme valheessa, on vain rakkautta toiselta henkilöltä tulla vierellemme ja osoittaa se ja pyrkiä vetämään meidät totuuteen. Usein reagoimme tällaiseen hyvin voimakkaasti ja ehkä vihastutaan, mutta todellinen rakkaus aina välittää myös totuudesta, eikä anna maailman valheiden sokaista ystäväänsä.

 

Kun tarkastelemme sitä, kuinka Jeesus osoitti rakkautta ja lempeyttä kansaa kohtaan, näemme että hän osoitti rakkautta ja myötätuntoa monella eri tavalla: parantamalla sairaita, herättämällä kuolleita, ruokkimalla nälkäisiä, ajamalla pahoja henkiä pois riivatuista, ja tietenkin äärimmäisellä tavalla, ja äärimmäistä rakkautta Jeesus osoitti seurakuntaansa kohtaan antaessaan henkensä sen edestä Mutta yksi tapa näiden lisäksi, jolla Jeesus myös osoitti rakkautta ihmisiä kohtaan, oli totuuden puhuminen. Jeesus itse oli totuus ja hän tuli, ja kun hän näki kansanjoukon, joka kulki eksyksissä, kuin lammaslauma ilman paimenia, hän saarnasi heille totuutta Jumalan valtakunnasta ja osoitti heille heidän syntinsä.

 

Käännetään hetkeksi Markuksen evankeliumiin, lukuun 10. Evankeliumissa Markuksen mukaan, luvussa 10, on maininta tapauksesta, alkaen jakeesta 17, jossa eräs rikas nuorukainen lähestyy Jeesusta, heittäytyy tämän jalkojen juureen ja kysyy häneltä: ”Hyvä opettaja mitä minun pitää tehdä, että perisin iankaikkisen elämän?” Tämähän on sellainen tilanne, josta jokainen evankelista unelmoi. Kuinka paljon helpompaa olisikaan olla ihmisten kalastaja, jos kalat pomppisivat järvestä suoraan katiskaan. Jos Jeesus olisi käynyt aikamme moderneja evankeliointikursseja – mitä hän olisi sanonut tälle miehelle? ”kuinka perin iankaikkisen elämän”? Jeesus sanoisi: ”Hei, tässähän minä, tässä minä kolkutan, huhuu! Avaa vain minulle vain sydämesi ja päästä minut sinne asumaan”. Näin Jeesus ei kuitenkaan sanonut – sen sijaan, hän esitti nuorukaiselle Jumalan lain. Jeesus osoitti kymmeneen käskyyn ja pyrki tekemään nuorukaiselle selväksi sen, että hän on Jumalan edessä lainrikkoja – Jeesus nosti Jumalan lain ikään kuin peiliksi, joka näyttää totuuden, mutta tämä nuorukainen ei edes vilkaise siihen, vaan toteaa vain omavanhurskaasti jakeessa 20:

 

”opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti”.

 

Ja huomaa mikä oli, Jeesuksen vastaus jakeessa 21:

 

”Niin Jeesus katsoi häneen ja rakasti häntä ja sanoi hänelle: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua Mutta hän synkistyi siitä puheesta ja meni pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. ”

 

Jeesus puhui totuuden. Hän osoitti tälle nuorukaiselle sen, mitä hän ei tahtonut myöntää– että mammonasta on tullut hänelle epäjumala. Jeesus teki mitä teki, koska hän rakasti tuota nuorukaista. On rakkautta puhua totuutta, silloinkin kun kuulijat eivät mielisty siihen mitä sanot. Me voidaan ladella kylmästi faktoja ja totuuksia osoittamatta paljon myötätuntoa kuulijoita kohtaan. Ben Shapiro, Amerikkalainen konservatiivi juutalainen kirjailija ja kolumnisti on popularisoinut lausahduksen: ”Faktat ei välitä tunteistasi”. Ja vaikka tuo lause onkin totta, siinä mielessä, että kylmät faktat, eivät välitä siitä, miltä meistä tuntuu. Niin on myös totta se, että Jeesus, joka itse on totuus, myös välitti niistä, joille hän kertoi totuuden. Jeesus osoitti myötätuntoa ja rakkautta kertoessaan totuuden. Hän rakasti totuudessa ja puhui totuutta rakkaudessa. Ja samoin tekee Juudas kirjeessään.

 

Pakko kirjoittaa ja kehoittaa

 

Katsokaa jakeen kolme loppuosaa:

 

tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.”(Juudas 3b)

Juudas käyttää kirjeessään hyvin voimakasta termiä, kreikan anagke (anange), siitä taakasta, jonka hän hengessään koki ja se on käännetty Raamattuumme suomeksi sanalla ”pakko”. Anange muodostuu kahdesta sanasta ana, joka tarkoittaa ylöspäin ja viittaa liikkeeseen, joka tapahtuu alhaalta ylöspäin, kun taas sanan toinen osa agkali, tulee sanasta agkos, joka viittaa käden taipumiseen. Sana itsessään muodostaa siis kuvan kädestä, joka taipuu vastaanottaakseen raskaan taakan. Nämä sanat viittaavat suureen paineeseen ja stressiin. Se viittaa stressaavaan tilanteeseen, joka vaatii välitöntä toimintaa. Paavali käyttää tätä samaa termiä 1.Kor.9:16 liittyen evankeliumin julistukseen:

 

”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”

 

Juudaksen taakka ei myöskään ollut mikään kevyt. Jumala oli antanut Juudakselle jotain niin raskasta, että hän ei voinut tehdä mitään muuta, ei edes istua alas ja kirjoittaa yhteisestä pelastuksesta, ennen kuin tämä taakka olisi poissa hänen harteiltaan. Hänen täytyi kirjoittaa ja kehoittaa uskovia varomaan näitä harhaopettajia, joita heidän keskuudessaa oli ilmennyt.

 

Taistelu uskon puolesta

 

Juudas kehottaa uskon veljiään kilvoittelemaan eli taistelemaan uskon puolesta. Sana, jota tässä käytetään taistelusta, on harvinainen ja se esiintyykin vain yhden kerran koko Uudessa Testamentissa, eikä sen painotus oikein kunnolla tule esille suomennoksesta. Yleisempi termi kilvoitukseen tai taisteluun Uudessa Testamentissa on agonizomai, josta saamme myös englannin termin agony eli tuska tai agonize eli tuskailla. Tämä termi esiintyy esim. Luukas 13:24

 

Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta”

 

Johannes 18:36 ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos kuninkuuteni olisi tästä maailmasta palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin”

 

Tätä termiä käytettiin myös yleisesti urheilijoiden ja atleettien välillä tapahtuvasta kilpailusta. Paavali käyttää sitä esim. 1.Kor.9:24-25:

 

”Ettekö tiedä, että ne, jotka juoksevat kilparadalla tosin kaikki juoksevat, mutta vain yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa tekin, niin että saavutatte sen. Jokainen kilpailija noudattaa kaikessa itsehillintää, nuo saadakseen katoavan seppeleen, mutta me katoamattoman”

 

2.Tim.4:7 Paavali sanoo:

 

”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt”

 

Tämä siis kuvastaa termin agonizomai käyttöä. Mutta se termi, jota Juudas käyttää, se on tuo sama termi agonizomai, johon on lisätty etuliite epi, eli jonkun päällä, Siitä tulee siis epagonizomai, ja tämä vaikuttaa sen, että tuon sanan merkitys tehostuu entisestään. Agonizomai tarkoitti taistella tai kilvoitella, mutta tämä termi jota Juudas käyttää epagonizomai viitta lujaan tai kiivaaseen taisteluun.

 

Jos olet sodassa, taistelussa vihollista vastaan, et pyrit voittamaan vihollista ainoastaan yhdellä tavalla esim. tulivoimassa, vaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, älykkyydessä, strategiassa, mietit koko pienen pääsi puhki löytääksesi keinon vihollisen kukistamiseksi. Jos et tee sitä – niin vihollinen tekee – ja sinä kuolet. Tämä on se kuva, jonka Juudas antaa meille siitä taistelusta, jota me kuvainnollisesti käymme niiden kanssa, jotka nousevat vastustamaan uskoa. Voisimme kuvitella, että Juudas kirjoittaisi hyvin samankaltaisen kirjeen nykyaikamme seurakunnille, jossa hän kehottaa meitä vakavasti taisteluun. Epagonizomai on preesens aikamuodossa, joka merkitsee sitä, että uskovaisten tulisi jatkuvasti olla mukana olla valmiita taistelemaan ja olla valmiina vastustamaan niitä, jotka vääristävät Jumalan Sanaa. Uskovat on kutsuttu taistelemaan, mutta huomaa myös, että tuo taistelu on tehtävä Hengen miekalla – armossa ja totuudessa, ei ilkeydessä ja vihassa. Uskovan taistelun täytyy näyttää erilaiselta, kuin ei uskovan, jonka ensisijainen motiivi on pyrkiä tuhoamaan ja satuttamaan vihollista, kun taas Jeesus kutsuu uskovia rakastamaan vihamiehiään ja rukoilemaa vainoojiemme puolesta. Meidän tulee olla armollisia.

 

Vääränlainen uskon puolustaminen

 

Juudaksen kirjeen jae 3 on yksi keskeisimmistä Raamatun paikoista, jotka liittyvät apologiaan, eli toimintaan, jossa pyritään puolustamaa Kristinuskoa. Ja tämä on tärkeää. On tärkeää, että taistelemme totuuden ja uskon puolesta, mutta myös se, että teemme sen niin kuin Kristitty. On nimittäin olemassa vääriä tapoja puolustaa totuutta. Paavali iloitsi siitä, että evankeliumi meni eteenpäin niidenkin ihmisten kautta, jotka evankelioivat kateudesta häntä itseään kohtaan, mutta kateus itsessään on syntiä. Evankeliumi ja Raamatun totuuden voivat tulla puolustetuksi meidän kauttamme, mutta voi meitä, jos puolustamme uskoa vääristä motiiveista. Monet Kristitinuskon puolustajat, eli apologeetat, rakastavat lainata tätä Juudaksen kirjeen kohtaa ja 1. Pietarin kirjeestä kohtaa, joka kehottaa uskon puolustamiseen ja Kristillisen vastauksen antamiseen.

 

1.Pietari 3:15:

 

”…olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on”

 

Tämän yhden kontekstista irti reväistyn kohdan kautta on perusteltu mitä hävyttömimpiä tapoja vastata niille, jotka ovat eri mieltä teologissa asioissa. Katsotaan kontekstia tarkemmin. Ensimmäinen Pietarin kirje kirjoitettiin ulkoisen vainon alaiselle seurakunnalle, joka sai kärsiä suuresti uskonsa julkituomisen vuoksi. Monia tapettiin Roomassa vain, koska he eivät suostuneet kumartamaan keisaria. Pietari kuitenkin kehottaa kirjeessään uskovia iloitsemaan kärsimysten keskellä. Hän kehottaa uskovia kestävyyteen, kiitollisuuteen ja ymmärrykseen siitä, että Jumala kasvattaa heitä vainojenkin kautta. Pietari kehottaa uskovia tekemään hyvää kaikille ja ottamaan aseeksensa Kristuksen mielen – Jumalan tahdon noudattamisen, vaikka se veisi kärsimyksiin. Tähän kontekstiin Pietari kirjoittaa. Luetaan jakeesta 13 jakeeseeen 17:

 

Ja kuka on, joka voi teitä vahingoittaa, jos teillä on kiivaus hyvään? Vaan vaikka saisittekin kärsiä vanhurskauden tähden, olette kuitenkin autuaita. ”Mutta älkää antako heidän pelkonsa peljättää itseänne, älkääkä hämmästykö”, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon, että ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat. Sillä parempi on hyvää tehden kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin pahaa tehden.” (1.Pietari 3.13-17)

 

Huomaa se olennainen mitä jää puuttumaan, jos lainaa vain jakeen 15 keskiosan. Jae 15 alkaa Pietarin kehoituksella pyhittää Herraa Kristus sydämissänne. Siis me erotamme Kristuksen Herraksi sydämissämme. Pidämme Kristusta Herrana ja itseämme hänen orjanaan (tästä puhuimme aiemmin). Kun meillä on tämä sydämen asenne, sitten olemme valmiit antamaan vastauksen, ja tuo vastaus tullaan antamaan oikealla tavalla – sävyisyydellä ja pelolla. Mieti sitä, millä tavalla sinä olet vastannut niille ei uskoville, tai toisen uskonnon edustajille, jotka tulevat kysymään sinulta, uskosi ja toivosi perustusta? Millä tavalla olet vastannut sellaisille Kristityille, jotka ovat pyrkineet nuhtelemaan tai ojentamaan sinua? Oletko henkäissyt syvään, ja pyhittänyt Kristuksen Herrana sydämessäsi, ja vastannut sävyisästi. Vai oletko antanut kylmän, koppavan vastauksen, halveksivan vastauksen?

 

Liian usein on kuultu Kristittyjen suusta ylpeää, uskosta osattomia halveksivaa ja lyttäävää vastausta. Uskon puolustamista, joka pyrkii vain älyllisesti murskaamaan vastustajan, niin että kun he kävelevät pois keskustelusta tällaisen kristityn kanssa, ainoa asia, joka heille on jäänyt mieleen, on se, että he kuinka tyhmiä ja tietämättöminä he kokevat itsensä ja turhautuneita siitä, millä lailla tuo Kristitty on heitä kohdannut. Helposti heidän mieleensä iskostuu ajatus siitä, että ollakseen kristittyjä heidän täytyy olla vähintään filosofian maistereita. Ja sama ajatus nousee niille kristityille, jotka ihailevat tällaisia apologeettoja. Antaaksemme kunnollisen puolustuksen Kristinuskosta, tulee heidän olla vähintään filosofian tai teologian tohtoreita tai jotain enemmän.

 

Ja älä käsitä väärin. Se on tietysti totta suuri osa maailman uskonnoista ja maailmankuvista ateismi mukaan luettuna ovat intellektuaalisesti vajaita elleivät sitten täysin typeriä ja hullu sanoo sydämessään: ”ei ole Jumalaa”, ja koska Kristinusko on totuuden uskonto, on se myös kaikkein loogisin ja järkevin, ja sitä voidaan tutkia ja haastaa myös todella intellektuaalisella tasolla. Mutta samaan aikaan muista se, että emme uskoneet sen vuoksi, että olimme kaikista järkevimpiä. Kukaan ei voi perustella osallisuuttaan Jumalan valtakuntaan sillä, että hän teki fiksumman ratkaisun kuin kaikki muut, hän oli viisaampi kuin kaikki muut. 1.Kor 2:5 Paavali ei tahtonut, että Korinttilaisten usko perustuisi ihmisviisauteen, vaan Jumalan voimaan. Vaikka totesikin heti seuraavassa jakeessa, että

 

”puhumme kyllä viisautta täydellisten seurassa”.

 

Kristinusko on totuuden uskonto ja kypsien kristittyjen keskuudessa tottakai puhumme kyllä totuudesta ja Jumalan viisaudesta, mutta meidän täytyy ymmärtää, että maailman silmissä koko touhu on hullua. On hullua uskoa, että Jumala syntyisi ihmiseksi ja kuolisi ristillä. On hullua uskoa, että joku syntyisi neitseestä. Näin maailma asian näkee, ja meidänkin on hyvä tiedostaa, että kun julistamme evankeliumia – se mitä sanomme todellakin, on hullua – ellei se olisi juuri se keino, jonka Jumala on valinnut tehdäkseen maailman viisauden tyhjäksi ja pelastaa ne jotka uskovat Jeesukseen.

 

Hyvän ohjeen Kristillisen vastauksen antamiseen antaa myös Paavali toisessa kirjeessään Timoteukselle, luvussa 2, jakeissa 23-26. Ja vaikka nämä ohjeet on annettu etenkin seurakunnan vanhimmalle, ovat ne hyviä ohjeita myös jokaiselle kristitylle. 2.Tim.2.23-26:

 

“Mutta vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja. Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.”

 

Meitä ei siis ole uskovina kutsuttu riitelemään uskon puolesta, vaan sävyisästi ojentamaan vastustelijoita. Ja huomaa, mikä onkaan se syy, minkä vuoksi Paavali kehottaa Timoteusta olemaan lempeä kaikkia kohtaan, siis myös niitä kohtaan, jotka vainoavat Kristittyjä. Syy on se, että Jumala, kaikkivaltiudessaan saattaa lahjoittaa näille kapinallisille, mieleltään turmeltuneille syntisille, mielenmuutoksen (metanoia). Se on siis se sama sana, jota käytetään, kun Jeesus ja Johannes kastaja julistavat

 

”Tehkää parannus, sillä Taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt.3:2).

 

Paavali kehottaa Roomalaiskirjeessä Rooman kristittyjä luvussa 12 jakeessa 2

 

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.

 

Eli kun puolustamme uskoa   kun taistelemme niiden oppien puolesta, joita Jeesus ja apostolit opettivat – meidän tulee tehdä tämä kaikki nöyryydellä, lempeydellä, sävyisyydellä – koska voi hyvinkin olla, että Jumala käyttää niitä vastauksia, joita sinä annat – vastauksia, jotka ovat rikastettuja evankeliumilla – lahjoittaakseen mielenmuutoksen niille, jotka ovat vielä Saatanan kahleissa, synnin orjia. Jumala on säätänyt jo ikuisuudesta käsin alun ja lopun ja kaiken siitä väliltä. Kaikki mitä tapahtuu on Jumalan kaikkivaltiaan tahdon alaisuudessa. Mutta Jumala ei ole ainoastaan säätänyt kaiken päämäärää, vaan myös ne keinot, mitä kautta niihin päämääriin päästään.

 

Jeesus viittaa Johanneksen evankeliumissa luvussa 10 jakeessa 16 niihin pakanoihin, jotka tulisivat uskomaan Häneen evankeliumin levitessä maailman ääriin saakka sanoen:

 

Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta (tämä kuvastaa siis juutalaisia) myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

 

On siis oleva vain yksi lauma, yksi morsian, yksi seurakunta, yksi Jumalan Israel, joka koostuu pelastuneista kaikista sukukunnista, kielistä, kansakunnista ja kansanheimoista, niin kuin Ilmestyskirja 5:9 sanoo. Ja vaikka Jumala on jo ennen maailman luomista päättänyt osoittaa pelastavaa rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, eivät he ole pelastuneet yksin Jumalan valinnan kautta, vaan Jumala myös säätää keinot siihen, kuinka he pelastuvat, Jeesuksen sijaiskärsimys heidän edestään ristillä, se, että joku lähtee ja julistaa heille evankeliumia, tai se, että joku vastaa heille lempeästi, vaikka he ovat vainonneet Kristuksen seurakuntaa.

 

Kerta kaikkiaan pyhille annettu usko

 

Usko joka pyhille on annettu ei ole jokin epämääräinen, ympäripyöreä usko, vaan sillä viitataan siihen kokonaisuuteen pelastavasta totuudesta, joka meille on säilytettynä Kirjoituksissa. Usko, joka pyhille on annettu suojeltavaksi on annettu  myös ”kerta kaikkiaan”. Se on annettu vain kerran, ei monta kertaa, sitä ei tarvitse muunnella tai editoida. Ei tarvita lisäosia tai päivityksiä. Alkuperäinen Jumalan ilmoitus on täydellinen sellaisenaan eikä meidän tarvitse odottaa mitään uutta ilmoitusta, jota lisäisimme siihen. Jumala antoi tuon ilmoituksen yhden kerran apostolien ja profeettojen kautta ja vahvisti sen heidän toimestaan ihmein ja merkein. Meidän ei tarvitse siis etsiä keinoja vahvistaa sanaa uudestaan ja uudestaan. Se tehtiin jo kerran. Meidän tulee vain pitää siitä kiinni. Ja jos havaitsemme, että siitä on luovuttu, on meidän palattava siihen takaisin.

 

Juuri tämä oli 1500-1600 -luvun uskonpuhdistuksen periaate. Hankkiudutaan eroon turhasta ihmisten traditiosta, joka on vuosien saatossa kulkeutunut seurakuntiin ja palataan takaisin siihen uskoon, jonka Jeesus ja apostolit välittivät meille.

 

Katolinen kirkko sanoo olevansa apostolinen, koska heillä on osoittaa linja Paaveja aina Pietariin saakka. Seurakunta, siis säilyy apostolisena, he väittävät, koska Pietarin apostolinen virka siirtyy aina seuraavalle ja sitten sitä seuraavalle..    niinpä niin.. aivan niin kuin Jeesuksen riivatusta pois ajamat pahat hengetkin siirtyivät sikoihin. Todellisuudessa, jos seurakunta väittää olevansa apostolinen, täytyy sen pitää kiinni apostolien opista. Kuka Jeesuksen apostoleista uskoi Paavin erehtymättömyyteen? Ei ainakaan Paavali, joka nuhteli julkisesti ensimmäistä Paavia Pietaria. Tai kuka uskoi neitsyt Marian synnittömyyteen ja taivaaseen astumiseen? Tai kiirastuleen? Ei yksikään. Nämä ja monet muut Rooman traditiot muodostuivat tuhansien vuosien aikana, ja jos niistä olisi mainittu Juudakselle hänen olisi varmaan pitänyt jättää tämäkin kirje kesken ja kirjoittaa ensin vastine näille hourailuille.

 

Usko on annettu pyhille, niille jotka Jumala on erottanut maailmasta itselleen omaksi kansakseen. Ja huomaa, että usko on annettu heille. He ovat vastaanottaneet sen. Jeesukselta ja apostoleilta. He eivät keksineet sitä, eivät löytäneet sitä, eivät päätyneet siihen jonkin mystisen kokemuksen kautta, ei mitään transendentaalista sormen kosketusta Jumalan kanssa, vaan Jumala armossaan antoi uskon – lahjoitti uskon – valmiin uskon.

 

Henkilökohtainen taistelu

Meidän henkilökohtainen taistelumme uskon puolesta, ei tulisi alkaa suorilla hyökkäyksillä sitä kohtaan, minkä koemme vääristymäksi seurakunnassa tai sen ulkopuolella, vaan taistelu tulisi käydä ensisijaisesti henkilökohtaisesta pyhyyden ja Jumalanpelon kanssa. Koko seurakunnan pyhyys on tärkeämpää, kuin vääryyksien julkinen vastustus. Seurakunnan reformaatiota ja uskonpuhdistusta tulisi aina edeltää se, että meidät on puhdistettu vääryydestä.

 

Paimenet ja kutsu

 

Seurakuntien paimenilla on suuri vastuu tässä. Heille on annettu vastuu laumasta, jonka Jumala on heille suonut. Ja elleivät he, niin kuin Juudas, suojele laumaa sen ulkoisilta ja sisäisiltä vastustajilta, eivät seurakunnat voi kestää. Koska Luopiot menevät pois totuudesta, mutta eivät välttämättä seurakunnasta. Voi olla että monet jäävät kuin lapamato suolistoon, nauttimaan ravintoa isännästään – loisena, hyötymään ympärillä olevista uskovista, vaikuttamaan heissä kuin syöpä,  korruptoimaan ja vetämään mukanaan. Ja ellei paimen toimita tehtäväänsä, seurakunta on hukassa.

 

Mutta vastuu on tässä myös kuulijoilla. Juudas kutsuu meidät kaikki:

erottamaan oikean väärästä, totuuden valheesta, kohtaamaan valheopettajat ja hyökkäämään evankeliumin vääristymiä vastaan. Meidät kutsutaan vartioimaan totuutta, niin kuin Rooman sotilaat vartioivat Jeesuksen hautaa oman henkensä kaupalla – niin meidän tulisi vartioida ja puolustaa Jumalan totuutta, Kutsu ymmärtää sen luonne, mitä meille on uskottu. Mitä me oikein vartioimme? Oikea oppia, apostolista oppia.

 

Ensikerralla, kun jatkamme, katsomme tarkemmin, ketä nämä Juudaksen viittaamat luopiot olivat tuohon aikaan, ja kuinka voimme tunnistaa heitä nykyaikana.

 

Viitteet

 

Sanojen kreikan kielen merkitystä ja jakeiden kontekstia avattu pääasiassa John MacArthur Study Bible, Reformation Heritage KJV Study Bible, Sana elämään kommentaariraamatun, Thomas Coutouzis Agonizing for the faith, a biblical exposition of Jude, ja biblehub nettisivuston tarjoamien kommentaarien (mm.John Gill) ja sanakirjojen kuten Thayer’s Greek Lexicon avulla.

eelis

Juudas, Kristuksen orja (Juud 1:1-2)

Saarnattu 21.10.2018, Eelis Halmemies

Juudaksen kirje 1:1-2

juudasJuudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut. Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.”

Totuuden puolesta

Kun Apostoli Paavali (Apt.17) evankelioi Ateenan älykköjä ja filosofeja Areiopagilla, hän julisti heille sanoen, että Jumala on ”säätänyt kaikille ihmisille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat”. Rakkaat veljet ja sisaret, tarkastelkaamme hetki sitä, mikä onkaan tämä maailma, jossa me elämme? Mikä on tämä aika ja paikka, johon Jumala on nähnyt hyväksi asettaa meidät olemaan valona ja suolana? Surullinen todellisuus on se, että elämme ajassa, joka on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja kristinuskolle Kristityt ovat luopuneet Raamatun auktoriteetista ja ovat sen seurauksena kaikenlaisten trendien ja opintuulten heiteltävinä. Vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media on herättänyt henkiin maailman historian joka ainoan teologisen harhaopin, lähetyskäsky on vaihtunut humanitääriseen peukaloiden pyörittelyyn, Jumalan laki on vanhentunut käsite, ja moraalisia kompromisseja tapahtuu jatkuvasti. Maailma puolestaan ei voi olla näkemättä sitä tekopyhyyttä, mitä kristillisyyden nimissä levitellään. Liberaalit, ekumeniset mielistelijät, äärikarismaattiset menestysteologit ja katoliset pedofiilipapit antavat kasvot sille kristillisyydelle, jonka maailma näkee. Ja sivistynyt maailma, joka puhuu oikeuksien, tieteen ja logiikan puolesta, samaan aikaan, uskoo että kaikki voi syntyä ei-mistään, murhaa syntymättömät lapset äitiensä kohtuun ja kieltää absoluuttisen totuuden.

Kristittyinä me olemme jatkuvasti tekemisissä totuuden kanssa. Kun evankelioimme, esitämme totuusväitteitä Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja vakuutenamme on Jumalan varma Sana. Me tahdomme, että ihmiset uskovat sanomaamme, koska se mitä sanomme, on totta. Jeesus itse sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Jeesus sanoi, että totuus tekee meidät vapaaksi. Raamattu kokonaisuudessaan on Jumalan Sanaa – totuuden sanaa, jonka kautta meidät on uudesti synnytetty (niin kuin Jaakob sanoo kirjeessään) Ja Raamatussa uskovia kehotetaan jatkuvasti:

vaeltamaan totuudessa (2 Joh. 4)

rakastamaan totuutta (2.Tess. 2:10),

noudattamaan totuutta (1.Piet.1:22),

puhumaan totuutta rakkaudessa (Ef.4:15),

sekä rakastamaan totuudessa (1. Joh. 3:18)

Näemme siis, että koko Kristityn elämä on kyllästetty totuudella. Apostoli Paavali kutsuukin seurakuntaa ”Totuuden pylvääksi ja perustaksi” 1.Tim.3:15. Seurakunnan tehtävä on ylläpitää Jumalan totuutta kaikkea maailman filosofioita ja spekulaatioita vastaan, huolimatta siitä, missä ajassa elämme. Jos sanot olevasi Kristitty, mutta et välitä totuudesta, niin jotain on pahasti pielessä. Jos olet Kristitty, sinunkin tehtäväsi on julistaa evankeliumin totuutta tälle maailmalle ja pystyä antamaan vastaus niille, jotka kysyvät meiltä toivomme perustusta (1.Piet.3:15).

Tietenkin ymmärrämme, että syntinen, langennut maailma on aina luontonsa mukaisesti vastustanut Jumalan totuutta. Totuus, kuten evankeliumi, on myös aina jakanut ihmiset, niihin, jotka nöyrtyvät totuuden alla ja niihin, jotka vastustavat totuutta ja pitävät totuutta vääryyden vallassa, niin kuin Room. 1 sanoo. Jeesus sanoi olevansa totuus, ja, että joka ei olisi hänen puolellaan olisi häntä vastaan. Toisille evankeliumin totuus on ihana tuoksu, toisille kuolettava löyhkä (2.Kor 2:16). Lampaat kuulevat paimenen äänen, kun taas vuohet eivät.

Kun evankelioimme ja tuolla kadulla, kun juttelee ihmisille, niin käy nopeasti selväksi, että totuus on lähes kirosana. Meidän nykymaailmamme ei voi sietää absoluuttisia totuusväitteitä. Kaiken on oltava nykyään relativistista, subjektiivista ja pragmaattista. Jokin voi kyllä olla totta sinulle, mutta ei minulle, he sanovat, vaikka eivät voikaan elää johdonmukaisesti tämän tunnustuksen kanssa. Jumalan totuutta silti vastustetaan, vaikka se sitten johtaisi loogiseen laskuvarjohyppyyn ilman laskuvarjoa. Saatana pyrkii tietysti myös kaikilla mahdollisilla keinoilla tukahduttamaan totuuden ja vääristämään Raamatun opin.

Seurakunnan vaino

Seurakuntaa on vastustettu alusta alkaen sekä ulkoisesti että sisäisesti. Kuten 2.Tim.3:12 lupaa: ”kaikki ne, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi”. Todelliset Kristityt ovat aina kokeneet ulkoista vainoa, syrjintää ja paheksuntaa muiden uskonnollisten systeemien ja ihmisten filosofioiden kautta. Mutta historiallisesti, sen sijaan, että marttyyrien veri olisi tukahduttanut seurakunnat, on se vain heittänyt bensaa liekkeihin ja vaikuttanut sen kasvua. Ulkoinen vaino voi ottaa julmia muotoja, mutta kaikissa sen tuomissa kärsimyksissä Jumalalla on tarkoituksensa, ja usein ulkoinen vaino saakin aikaan sen, että seurakunta vahvistuu ja puhdistuu -koska, esim. harva menestysteologi on valmis riskeeraamaan ”parhaan elämänsä nyt” jäämällä vainottuun seurakuntaan – ei, kyllä Jumalalla täytyy olla mahtava suunnitelma hänen elämäänsä varten, jossain, missä ei vielä vainota Kristittyjä.

Vaarallisempi uhka seurakunnalle onkin sen sisäinen vaino. Seurakunnan sisältä tapahtuva lahoaminen ja totuuden vastustus sellaisten ihmisten kautta, joilla on Kristityn ulkokuori, mutta jotka eivät todella tunne Jumalaa. Puhumme luopioista. Käärmeistä, jotka luikertelevat kristittyjen keskuuteen vakoilemaan heidän vapauttaan ja salaisesti tuomaan sisälle kadottavia harhaoppeja. Ja Juudaksen on nimenomaan kirjoitettu vastaamaan seurakunnassa ilmenneen sisäiseen korruptioon.

Juudaksen kirje?

Juudaksen kirje on monille uskovillekin melko tuntematon. Ehkä joku meistäkin, vasta äsken muisti, että sellainen on olemassa. Ja koska se niin lyhyt, se helposti jää huomaamatta. Mutta Juudaksen kirje ei ole Raamatun lopussa sen vuoksi, että se on tärkeysjärjestyksessä viimeinen. Sen sanoma on yhtä relevantti meille nykyään, kuin se oli niille, jotka sen ensiksi vastaanottivat. Juudaksen kirje onkin, yksi tämmöisistä Raamatun ”katolisista kirjeistä – tai yleisistä kirjeistä”, joita ei ole osoitettu millekään tietylle seurakunnalle.

Ennen kuin lähdemme käymään Juudaksen kirjettä systemaattisesti, jae jakeelta, niin tahdon, että teillä on mielessä se konteksti, johon Juudas kirjeensä kirjoittaa. Niin kuin apostolien teot, kertoivat apostolien teoista, niin Juudaksen kirje on kirje, joka kertoo luopioiden teoista.

Katso Juudaksen kirjeen jaetta 4: ”Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä”

tai jaetta 12: ” He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät.”

Sodassakin, kun kaksi osapuolta taistelee keskenään, niin suurimmat tappiot eivät välttämättä aiheudu suorien, selkeiden hyökkäysten kautta. Suurempaa vahinkoa voi aiheuttaa hyökkäys, jotka kiertävät vihollisen selustaan, tai lähettää vakoilijoita, jotka tunkeutuvat vihollisen leiriin tehdäkseen siellä tuhoa. Juudaksen kirje on kirjoitettu varoittamaan alkuseurakuntaa sitä kohdanneesta uhasta, joka ilmenee nyt heidän keskuudestaan. Juudas on huolissaan siitä, minkälaista tuhoa nuo sielun vihollisen kätyrit voivat saada aikaan, ja kuinka se usko ja oppi, jonka he ovat kerran vastaanottaneet apostoleilta ja Jeesukselta, nyt oli vaarassa vääristyä.

Juudaksen kirjeen ydin Jae on jae 3:

”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.”

Juudas olisi tahtonut kirjoittaa hyvin erilaisen kirjeen seurakunnalle, hän olisi tahtonut iloita ja avata kirjeessä yhteisen pelastuksen teemoja. Ehkä hän oli jo aloittanut kirjoittamaan, mutta sitten hän koki pakottavan tarpeen kirjoittaa varoittava teksti harhaopettajista, joita hän oli havainnut seurakunnan keskuudessa. Juudas siis kutsuu seurakuntaa sotaan valeopettajia vastaan, taistelemaan, kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille kerta kaikkiaan on annettu.

Uusi testamenttihan on täynnä samanlaisia varoituksen sanoja vääristä opettajista, joita emme nyt kaikkea voi käydä läpi ajan vuoksi, mutta esimerkiksi voimme mainita:

Matteus 7:15 vuorisaarnassa Jeesus varoittaa: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät”

Apostolien teoissa sama jatkuu, esim. Paavalin varoitus Luvussa 20 jakeessa 29:

”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa.”

Pietari osoittaa kirjeissään, kuinka Vanhassa Testamentissa, Israelin keskuudessa oli valeprofeettoja, ja samalla lailla tulisi olemaan myös seurakunnassa:

2.Pietari. 2:1: ”Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia”

2.Pietari. 3:3: ”Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan”

Vertaa 2.Pietari 3:3 ja Juudas 17-18 keskenään:

Juudas 17-18 : ”Mutta te, rakkaani, muistakaa nämä sanat, mitkä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat edeltäpäin puhuneet, sanoen teille: ”Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka vaeltavat jumalattomuutensa himojen mukaan”.

2.Pietarin kirjeen ja Juudaksen kirjeen välillä on selkeä yhteys. Jompikumpi siis lainaa ajatuksia toiselta. Koska kriittiset uuden testamentin tutkijat ajattelevat, että Pietari ei edes itse kirjoittanut toista Pietarin kirjettä, vaan joku toinen kirjoitti hänen nimessään, he väittävät, että joku Pietarina esiintyvä kristitty kopioi ajatuksensa Juudaksen kirjeestä joskus 100 luvulla. (höpö höpö) Todellisuudessa päinvastainen on totta Juudas lainaa suoraan Pietarin kirjeestä muistuttaen kuulijoitaan siitä, mitä ”apostolit ovat edeltäpäin puhuneet”. Pietari itse kirjoitti toisen kirjeensä noin 68-69 jKr. ennen Jerusalemin tuhoa 70 jKr, (jos se olisi 70 jälkeen, Pietari olisi varmasti viitannut siihen). Juudas kirjoittaa ehkä juuri ennen Jerusalemin tuhoa ja kenties hänen mielessään on tuo sama seurakunta, jolle 2.Pietarin kirje kirjoitettiin. Todennäköisesti kyseessä oli Jerusalemin tai joku muu Palestiinan alueen seurakunta, koska Juudas lainaa tekstissään niin runsaasti vanhaa testamenttia.

Joku saattaa katsoa tätä ja todeta, että Juudas vain plagioi sen mitä Pietari sanoi ja toistaa sitä, kuin papukaija. Kyse ei ole kuitenkaan tästä. Huomaa se, että. Jeesus sanoo, että väärät profeetat tulevat, Paavali sanoo, että tulee aika, jolloin ihmiset eivät siedät tervettä oppia seurakunnassa, Pietari sanoo, että viimeisinä päivinä tulee pilkkaajia. Ja Mitä Juudas sanoo? Juudaksen viesti on: ”He ovat täällä. He ovat jo keskuudessamme ja saavat aikaan hajaannusta seurakunnan sisällä, kuten Juudaksen jae 19 sanoo. Eli Juudas vahvistaa Pietarin profeetallisen varoituksen täyttymyksen. Juudas on kuin yö-vartiossa seisova vartija, joka näkee vihollisen vakojaan ja puhaltaa pasuunaan hälyttääkseen kaikki muutkin. Ja tämä hetki merkitsee seurakunnan sisäisen kilvoituksen alkua, joka tulee jatkumaan läpi historian, meidän päiviimme ja aina Jeesuksen toiseen tulemukseen asti.

Onglman luonne

Tehkäämme vielä muutama huomio, ennen kuin uppodumme tekstiin tarkemmin. Huomaa, että Juudas ei missään kohti kirjeessään mainitse, ketkä harhaopettajat olivat, mutta hän antaa erilaisia rikkaita kuvauksia käyttäen vanhan tetamentin esimerkkejä aina saatanan lankeemuksesta alkaen selittämään tuon harhan luonnetta esim. jakeessa 4:

jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen.”

Harhaopettajien oppi siis vaikutti uskovien keskuudessa jonkinlaista moraalisen rappiota ja kompromissia sekä jonkinasteisen Jeesuksen kieltämisen. On mahdollista, että tämä liittyi varhaisgnostilaisiin ajatuksiin. Gnostilaisuus, joka oli 100-200 luvulla kukoistanut harhaoppi, ei ollut vielä kehittynyt lopulliseen muotoonsa Apostolien aikana. Apostoli Johannes kirjeissään vastaa selkeästi tiettyihin varhaisgnostilaisiin harhoihin. Paavalin kirjeistä käy ilmi, että samantapaiset ongelmat näyttivät vaivaavan myös Kolossaan seurakuntaa. Gnostilaisuuden perusongelma on synkretismi, jossa yhdistellään ajatuksia muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista, kuten pakanauskonnoista, juutalaisuudesta ja kreikkalaisesta filosofiasta. Gnostilaisuus kielsi myös Jeesuksen jumaluuden ja uskoi, että on olemassa salattua tietoa (gnosis) Jumalan Sanan ulkopuolella, johon pääsee käsiksi mystisillä keinoilla, ja tämä tieto oli varattu ainoastaan harvoille ja valituille.

Eksegeesi jakeista 1 – 2

Mutta menkäämme itse teksiin, Katsokaa jaetta 1:

Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut.”

Olemme jo puhuneet paljon, Juudaksesta, mutta emme ole vielä tunnistaneet, kenestä Juudaksesta on kyse. Koska Jeesus kavallettiin Juudas Iskariotin kautta, niin meilläkin on luontainen karsastus, nimeä Juudas, kohtaan. On harvinaista nykyään, että joku nimeäisi lapsensa Juudakseksi tai Adolfiksi. Nämä nimet ovat meille jollain lailla tahrattuja, koska yhdistämme ne tiettyihin pahoihin ihmisiin, mutta näin ei aina ollut. Noin 150 vuotta ennen Jeesuksen syntymää Israelin maa oli Persialaisten seleukidien hallitsema. Persian kuningas Antiokhos Epifanes IV1 oli mennyt jopa niin pitkälle, että oli häpäissyt Jerusalemin temppelin uhraamalla sian alttarilla ja hän oli myös pakottanut Juutalaiset kumartamaan Zeuksen patsasta kuoleman uhalla. Juutalaiset hautoivat kapinaa ja viimein muuan Juudas Makkabealainen2 johti Israelin kapinaan ja onnistui parin sadan sotilaan voimalla valloittamaan takaisin Jerusalemin, minkä johdosta Jerusalemin pakanoiden toimesta häväisty temppeli vihittiin uudestaan ja juutalaisvaltio lopulta itsenäistyi. Tämän muistoksi Juutalaiset edelleen viettävät hanukka-juhlaa. Juudas Makkabealaista pidettiin sankarina, ja uuden testamentin aikaan, monet olivat antaneet lapselleen nimen Juudas. Raamatusta löydämme maininnan ainakin kahdeksasta eri Juudaksesta, mutta ainoastaan kahdella heistä on mahdollisuus olla Juudaksen kirjeen kirjoittaja.

1)   Ensimmäinen vaihtoehto on, että Juudas oli Jeesuksen opetuslapsi ”Juudas (ei se Iskariot), joka tunnettiin myös toisella nimellä Taddeus” Tässä on se ongelma, että tätä Juudasta, kuvataan Apt.1:13 ”Juudas, Jaakobin poika”, kun taas Juudaksen kirjeen kirjoittaja on Jaakobin veli. Juudaksen kirjeen jakeessa 17 hän näyttää myös tekevän eron itsensä, ja apostolien kanssa.

2)   Toinen vaihtoehto, ja Juudaksen kirjeen todennäköinen kirjoittaja on Jeesuksen velipuoli, Juudas.

Mehän tiedämme, että toisinkuin katoliset opettavat, Jeesuksen äiti Maria ei ollut ikuisesti neitsyt, vaan hän sai Jeesuksen syntymän jälkeen vielä paljon muitakin lapsia.

Matteus 13:55, Jeesuksen kotikaupungin väki ihmettelee Jeesuksesta:

”Eikö tämä ole se rakentajan poika? Eikö hänen äitinsä ole nimeltään Maria ja hänen veljensä Jaakob ja Joosef ja Simon ja Juudas?

Huomaa, Jeesuksella oli neljä veljeä, Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas. Se, että tämän kirjeen kirjoitti juuri Jeesuksen velipuolet, on merkittävää siksi, koska Raamattu sanoo myös Jeesuksen veljistä Johannes 7:5:

”Sillä hänen veljensäkään eivät häneen uskoneet

Jeesuksen veljet olivat epäuskoisia, he eivät pitäneet häntä messiaana puhumattakaan Jumalasta, mutta jokin muuttui Jeesuksen ylösnousemuksen myötä. Luemme Apt.1:14 alkuseurakunnan kokoontumisesta:

”Nämä kaikki (alkuseurakunta) pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin, kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa”

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, hänen veljensä olivat mukana alkuseurakunnan rukouskokouksissa. Jotain oli muuttunut.

Jeesuksen orja

Katso miten Jeesuksen toinen velipuoli Jaakob aloittaa kirjeensä:

Jaakob.1:1 ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija, lähettää

tervehdyksen kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle”

Kirje alkaa täsmälleen samalla tavalla, kuin Juudaksen kirjekin. Juudas ja Jaakob olivat Jeesuksen veljiä. He olisivat voineet kutsua itseään Herran veljeksi, mutta sen sijaan he kutsuvat itseään hänen palvelijakseen. Mikä muutos onkaan tapahtunut heissä!? He katsoivat kerran veljeään, ja sanoivat: ”tuossa on Jeesus, talonrakentaja, meidän veljemme, emme oikein välitä hänen puheistaan, emme usko häneen”, ja se mitä nyt sanovat oli: ”Tässä Jeesus, meidän Herramme olemme hänen palvelijoitaan.” Kuinka radikaali sydämen ja asenteen muutos heissä olikaan tapahtunut. Tämä oli myös muuten yleinen tapa, miten Paavali puhui itsestään.

Ja tässä on tärkeä myös huomata, että se kreikan termi, jota käytetään sanasta ”palvelija” on doulos ja tämä viittaa enempään, kuin palvelijaan. Se viittaa orjaan. Joillekin on ehkä tuttu se termi, jota nykyäänkin käytämme vapaaehtoisista synnytysavustajista, eli doula, se tulee suoraan tästä sanasta, joka viittaa orjaan. Monet nyky-Raamatut kääntävät sanan doulos aina termillä ”palvelija”, mutta se on hieman harhaanjohtava. koska palvelijasta tulee meille helposti mieleen henkilö, joka on palkattu tekemään palvelustyötä, ja että tällainen palvelija voi odottaa saavansa ansiota, palkkaa, tehtyä työtä vastaan. Orja sen sijaan viittaa erilaiseen suhteeseen.

Vaikka meille orjuuden käsite on hyvin negatiivisesti värittynyt kolonialismin ja Afrikan orjakaupan myötä, niin orjuus ei kuitenkaan aina tarkoittanut automaattisesti huonoja oltavia. Uuden testamentin Kreikkalais-Roomalaisessa yhteiskunnassa, orjuus oli sosiaalinen rakenne ja instituutio, jonka olemassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Noin viidennes koko Rooman valtakunnan kansasta kuului orjiin. Rooman valtakunnan laajetessa valloitettujen alueiden asukkaat myytiin orjiksi, mutta ensimmäisellä vuosisadalla suurin osa orjista oli syntynyt orjuuteen. Orjien asemassa oli suuria eroja. Maalla tai kaivoksissa työskentelevien orjien oltavat olivat usein kurjat, mutta sitten oli myös orjia, jotka elivät kaupungissa, Herrojensa kanssa ja heidän elämänsä oli huomattavasti helpompaa. Orjat saattoivat myös hallita kaikenlaisia taitoja, heitä oli kauppiaita, opettajia, lääkäreitä, niin että katukuvassa oli vaikea sanoa, kuka oli orja ja kuka ei. Orjat eivät omistaneet itseään. He olivat Isäntänsä omaisuutta, he eivät voineet odottaa saavansa palkkaa tai vapautusta, vaikka isäntä toki saattoi antaa heille näitäkin. Heidän ainoa tarkoituksensa oli toimia isännälleen mieliksi.3

Filosofi Aristoteles oli määritellyt orjan ”ihmiseksi, joka oli toisen omaisuutta, joku joka kuului kokonaan toiselle henkilölle”4

Antiikin Rooma näki asian samoin ”orjilla ei ollut oikeuksia, ei laillista statusta, orja oli sama kuin karja, omaisuus, joka kuului isännälle”. Toisin sanoin orja oli täysin isäntänsä armoilla ja orja oltavat riippuivat paljon Isännän luonteesta. Huonon Isännän orjalla oli surkea elämä, mutta Hyvän Isännän orjalla saattoi olla parempi asema, kuin monilla vapailla ihmisillä. Esimerkin tällaisesta näemme jo VT kertomuksessa Joosefista, joka nousee Isäntänsä Potifarin suosioon ja pian tämä antaa Joosefin jo huolehtia koko hänen omaisuudestaan.

UT Rooman orjuudessa on myös valtava ero siihen orjuuteen, mitä Jumala sallii Vanhassa Testamentissa Israelin kansan keskuudessa, jossa köyhyyden vuoksi israelilaiset, useimmiten omasta päätöksestään saattoivat itse myydä itsensä orjatyöhön maksaakseen näin velkaansa pois, heillä säilyi kuitenkin ihmisarvo ja heillä oli oikeuksia, mm. oikeus pitää lepopäivä. Tämä vastaa enemmänkin sosiaaliturvarakennetta, kuin orjuutta.

Mutta kun Jeesus ja apostolit tulivat ja puhuivat orjuudesta. Heidän kuulijoidensa konteksti oli Rooman ajan orjuus, ja tämän kautta heidän kuulijansa olisivat ymmärtäneet heidän sanansa.

Katso miten Jeesus kuvaa palvelijaa Luukas 17:7-10:

”Jos jollakin teistä on palvelija (doulos) kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: ’Käy heti aterialle’? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: ’Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kuin minä syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä’? Ei kaiketi hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Niin myös te (Jeesus puhuu opetuslapsille), kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään”

Orja on velvollinen tekemään sen, minkä hänen isäntänsä tälle käskee, kun taas palvelija voi odottaa saavansa ansionsa mukaan. Johanneksen evankeliumissa luvussa 8 jakeessa 34 Jeesus opetti, että ”jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.” Ei siis ole olemassakaan vapaata miestä tai naista, joka täysin vapaasti tahtoo ja vapaasti toimii, on vain olemassa synnin orjuuttamia kapinallisia, jotka ovat mieleltään turmeltuneet ja jotka Saatana on sitonut omaa tahtoaan toteuttamaan, ja ellei Kristus uskon kautta Hänen sanaansa vapauta meitä ja tee meistä todella vapaita, emme voi itse murtaa tuota synnin orjuuden sidettä.

Kysynkin nyt siis, kutsutko sinäkin itseäsi Jeesuksen Kristuksen orjaksi? Joku ehkä ajattelee mielessään: ”niin en minä kyllä koskaan kutsu itseäni Jeesuksen orjaksi”. No hyvä on, mutta kutsutko Jeesusta Herraksesi?. Koska se on täysin sama asia. Jos kutsut Jeesusta Herraksesi, kutsut samalla itseäsi myös hänen orjakseen. Jos sanot: ”Herra Herra”, sanot myös: ”tässä olen, sinun orjasi, tee minulla mitä tahdot.” Kuinka ristiriidassa onkaan siis tunnustus meidän suustamme, että niin helposti kutsumme Jeesusta Herraksi, mutta emme noudata Hänen tahtoaan. Luukas 6:46: ”Miksi te huudatte minulle: ’Herra, Herra!’ ettekä tee, mitä minä sanon?” Oletko sinä, kuin se tekopyhä, kuin se luopio, jota Juudas tarkoittaa kirjeessään, joku, jolla on jumalisuuden ulkokuori, joka lähestyy Kristusta huulillaan sanoen ”Herra Herra”, mutta jonka sydän on kaukana hänestä. Jos näin on niin, pyydän että tunnustat tämän Jumalan edessä, hylkäät tekopyhyytesi ja uskot Kristukseen, joka kuoli ja kärsi meidän syntiemme edestä, ja joka joi Jumalan vihan maljan, ettei meidän tarvitsisi. Jos pidämme Hänen sanansa, hän tekee meidät vapaiksi.

Ja kuinka Kristus vapauttaa meidät? Hän ostaa meidät omalla verellään itselleen. Hän maksaa meistä kalliin hinnan. Kristus ostaa meidät synnin orjuudesta, ja hän lunastaa meidät itselleen, erottaa meidät itselleen, palvelemaan Häntä, Hänen orjikseen. Ja jos olemme Hänen orjiaan ja, kutsumme Häntä Herraksi, niin olemme velvolliset toteuttamaan Hänen käskynsä, jotka eivät ole raskaat. Päinvastoin Kristus antaa meille oman Henkensä ja vaikuttaa meissä halun ja tahdon noudattaa Hänen tahtoaan. Saamme näin iloiten seurata Jumalan tahtoa. Meidän isäntämme, meidän Herramme, on Jeesus Kristus – parempaa Herraa ei ole – meidän asemamme Hänessä ei voisi olla parempi, Jeesus ei edes kutsu meitä orjikseen, vaan ystävikseen, koska Hän ilmoittaa meille tahtonsa.

Kutsutut, rakastetut, varjellut

Ensimmäisessä jakeessa Juudas tarkentaa myös, kenellä hän kirjeensä osoittaa:

”…kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut.” (Juudas 1)

Kutsut, rakastetut, varjellut. Juudaksen kirjeessä esiintyy paljon tällaisia kolmikkoja. Katso esimerkiksi jaetta 2: ”Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.”

Vaikka Juudas ymmärtää, että seurakunnat, joita hän varoittaa ovat hengellisen hyökkäyksen alaisia, ja heidän joukossaan on myös uskomattomia, hän kuitenkin tahtoo osoittaa, että ne jolle hän sanansa osoittaa, ovat ne, jotka ovat todellisesti pelastettuja, ne jotka on kutsuttu:

Kutsutut on kreikaksi kletos ja vaikka sitä käytetään Kirjoituksissa viittaamaan erilaisiin kutsuihin, kuten johonkin virkaan, tai yleiseen pelastuskutsuun kaikille, niin tässä kontekstissa tuo kutsu viittaa siihen kutsuun, jonka kautta tunnistamme Jumalan valitut. Tämä on siis Jumalan Hänen valituilleen kohdistama vaikuttava kutsu. Eli kutsu, joka saa aikaan sen, että valitut tulevat Jeesuksen luokse. Jumala armossaan siis vaikuttaa valituissaan niin, että kun he kuulevat evankeliumin yleisen kutsun pelastukseen, Jumala tuolla samalla hetkellä kutsuu heitä sisäisellä kutsulla ja avaa heidän sydämensä ymmärtämään ja vastaanottamaan evankeliumin niin, että He tahtovat, parannusta tehden tulla Hänen luokseen omistaakseen pelastuksen.

Kutsutut, rakastetut, varjellut – näissä on siis tällainen yhteys: Jos olet kutsuttu, niin olet Jumalassa rakastettu, ja varjellut Jeesukselle Kristukselle. Tai voisit lukea sen näin: ”olemme rakastettuja Jumalassa ja varjeltuja Jeesukselle, koska olemme kutsuttuja.”

Jos siis olet tämän kutsun kutsuma, Jos olet todellisesti Kristuksen omaisuutta, niin voit olla varma siitä, että Jumala on myös varjellut sinut Kristukselle. Niin kuin apostoli Johannes sanoo evankeliumissaan kuudennessa luvussa, että Jeesus tuli tekemään Isänsä tahtoa, ja Isän tahto oli, ettei Hän hukkaisi yhtäkään niistä, jotka Isä hänelle antaa, vaan herättäisi heidät viimeisenä päivänä. (Joh.6:38-39,44) Ja niin kuin 10 luvussa Jeesus sanoo:

Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä” (Johannes 10:29)

Voisimme myös osoittaa lukuisiin Vanhan Testamentin varjoihin, jotka ovat kuvia Kristuksesta: Nooan aikana Jumala valitsi kaikista maailman ihmisistä Nooan ja hänen perheensä, 8 ihmistä arkkiin, ja Hän varjeli heidät arkissa, joka siis oli kuva Kristuksesta. Ja samoin kuin Jumala oli se, joka sulki arkin oven ja varjeli Nooan ja hänen perheensä ja eläimet, niin samalla lailla Isä kädet sulkevat meidät sisäänsä ja varjelevat meidät Jumalan vihalta ja tuomiolta sekä Kristukselle että Kristuksessa.

”Isässä Jumalassa rakastettuja”

Joissakin uuden testamentin käsikirjoituksissa sanotaan, Isässä Jumalassa pyhitettyjä. Parhaat käsikirjoitukset tukevat sanontaa ”Isässä Jumalassa rakastettuja” Mutta oli alkuperäinen merkitys kumpi hyvänsä, niin voimme ymmärtää jakeen viittaavaan siihen Jumalan rakkauteen, joka vaikuttaa meissä muutosta ja joka erottaa eli pyhittää meidät maailmasta Jumalalle hänen valitsemakseen erityiseksi kansaksi. Luther kuuluisasti sanoi Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, että Jumalan rakkaus ei löydä meistä rakastettavaansa, vaan luo meihin rakastettavansa. Jumala ei kohdista meihin rakkautta, koska meissä olisi jotain rakastettavaa itsessään, vaan Jumalan rakkaus luo meihin sen, mitä Jumala rakastaa. Ja tämä on totta uudestisyntyneestä.

Roomalaiskirje 5:8: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.” Jos olet Kristitty, niin vielä kun olit Jumalan vihollinen, ennen kuin olit edes syntynyt, Jumala oli jo osoittanut rakkauttaan sinua kohtaan. Olemme olleet Jumalan rakastamia jo ennen kuin synnyimme. Mutta se, mikä on vielä hämmästyttävämpää, on tämä. Se, että Jumala kutsuu meidät omikseen vaikuttavalla kutsulla, johtuu siitä, että Hän on valinnut osoittaa meille pelastavaa rakkauttaan jo ennen maailman luomista. Tämä on todella hämmästyttävää! Eli jo ikuisuudessa, kun Jumala teki valintansa, Hän päätti osoittaa pelastavan rakkautensa ajassa valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Ja jos todella olet Kristitty tänään – niin Jumala on rakastanut sinua jo ennen maailman luomista.

Katsotaan vielä lopuksi sitä, mitä Juudas toivoo ja rukoilee niille todellisille uskoville, jotka vastaanottavat hänen kirjeensä.

Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.” (Juudaksen kirje 2)

Juutalaisilla oli tapana toivottaa armoa ja rauhaa. ”Lisääntyköön teille armo ja rauha” (1.Piet.1:2). ”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.” (2.Piet.1:2)

Jotkut meistä ehkä nykyäänkin toivottavat ”armoa ja rauhaa” toinen toisillemme. Tervehdykseen on lisätty tässä vielä mukaan rakkaus. Laupeus, kreikaksi eleos, viittaa etenkin ahdistetuille osoitettuun ystävällisyyteen ja hyvyyteen. Juudas pyytää Jumalaa lisäämään tai moninkertaistamaan Hänen laupeutensa niille valituille, jotka lukevat hänen kirjettään. Hän tietää, että he ovat synnin ja vainojen vaivaamia ja tarvitsevat jatkuvaa laupeutta kaikkivaltiaan Jumalan edessä.

Ne jotka ajattelevat, että voimme luopua pelastuksestamme, ajattelevat ehkä, että niin voisi käydä jonkun synnin vuoksi. Ehkä he ajattelevat: ”jos teet tietynlaista syntiä niin menetät pelastuksesi”.Okei, mutta mitä tapahtuu silloin, kun teemme syntiä? Kun todellinen kristitty tekee syntiä, niin Jumalan armo – tulee suuremmaksi.

”mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, n tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut” (Ef.2:4-5)

Jumala on rikas laupeudessa. Ja mitä Roomalaiskirjeessä sanotaan meistä? Olemme mitä?

”…ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?” (Room 9:23)

Pelastuneet ovat laupeuden astioita – astioita, joita täytetään jatkuvasti laupeudella. Uudestaan ja uudestaan. Jumala vuodattaa armoaan ja laupeuttaan meille, niin kuin laulu sanoo: ”Joka aamu on armo uus”. Uskovien elämä on pelkkää armoa, niin kuin Paavali toteaa 1. Kor 15:10:

Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen…”

Ja voimme aina tulla armonistuimen eteen löytääksemme lisää armoa, kuten Heprealaiskirje 4:16 sanoo:

”Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.”

Missä vaiheessa Jumalan armo ja laupeus meitä kohtaan siis loppuu ja menetämme pelastuksemme? Ei missään vaiheessa!

Toinen asia, jota Juudas toivoo kuulijoilleen, on rauha, kreikaksi eirene, joka viittaa eheyteen. Se ei viittaa ensisijaisesti jonkinlaiseen rauhalliseen tunteeseen, vaan semmoiseen mielen rauhaan, joka syntyy siitä varmuudesta, että niin kuin tiedämme, että olemme olleet sodassa Jumalan kanssa syntiemme tähden, niin nyt sota on ohi ja rauha on tullut sen tilalle. osapuolten välit ovat sovitetut. Meidän sovituksemme Jumalan kanssa Kristuksen kautta on varma, kuin auringonnousu aamulla, eikä meillä ole mitään syytä pelätä tuomiota. Ja tällainen rauhan voimme omistaa Luojamme kanssa, vaikka ympärillämme olisi minkälainen myrsky tai katastrofi. Ja se, että Jumala moninkertaistaisi meille tämän rauhan, vaikuttaa meissä myös entistä suurempaa varmuutta pelastuksestamme.

Viimeiseksi, Juudas toivoo kuulijoilleen lisääntyvää rakkautta, kreikaksi agape. Sana merkitsee olla täynnä hyvää tahtoa. Kaikista kreikan rakkauden termeistä, se kuvaa sitä rakkautta, joka on ehdotonta. Se on osoittaa hyvyyttä ja lähimmäisenrakkautta niille, jotka ovat puutteen alaisia ja jotka eivät voi maksaa takaisin sitä hyvää, mitä heille teet. Tämä on juuri se rakkaus, jota Jeesus osoittaa valittujaan kohtaan, kun hän tulee syntipukiksi meidän edestämme ja juo Jumalan vihan meidän syntiemme tähden. Kristus näki meidän tarpeemme ja maksoi kaikkien niiden lunnaat, jotka uskovat Häneen ja kääntyvät synneistään. Emmekä me voi maksaa Jeesukselle takaisin tästä itsensä uhraavasta rakkaudesta. Tätä rakkautta uskovienkin tulisi osoittaa toinen toisilleen, Jeesuksen esimerkin mukaisesti.

Paavali sanoo Room. 15:13: ”Mutta toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.”

Milloin ikinä meillä on ongelmia elämässämme Jumala täyttää meitä rauhalla, milloin ikinä meillä on syntiä Jumala vuodattaa meihin laupeutensa, milloin ikinä meiltä puuttuu rakkautta Jumala vuodattaa rakkautensa sydämiimme. Emme voi kadottaa pelastustamme, koska olemme Jumalan kutsumia, rakastamia ja varjeltuja Kristukselle. Luopioita on ympärillämme ja tulee varmaan aina olemaan, mutta meillä ei ole mitään syytä huoleen, olemme turvassa Jeesuksessa, ja Jumala moninkertaistaa meille siunauksiaan vainojen ja haasteiden keskellä, kun olemme uskollisia.

Loppurukous

Isä, pääsimme vasta alkuun, mutta tahdomme kiitää sinua tästä, että saamme avata sanaasi yhdessä ja anna meidän yhä jäädä pohtimaan Sanojesi merkitystä ja anna niiden painua mieleemme yhä syvemmin ja kasvata meidän ymmärrystämme pelastuksestamme. Kiitämme sinua poikasi Jeesuksen nimessä, Aamen.

Viitteet

1)      https://www.britannica.com/biography/Antiochus-IV-Epiphanes (23.10.2018)

2)      https://www.britannica.com/biography/Judas-Maccabeus (23.10.2018)

3)      John MacArthur, Slave: The Hidden Truth About Your Identity in Christ

4)      Aristoteles, Politics, osa 1254a

Sanojen kreikan kielen merkitystä ja jakeiden kontekstia avattu pääasiassa John MacArthur Study Bible, Reformation Heritage KJV Study Bible, Sana elämään kommentaariraamatun, Thomas Coutouzis Agonizing for the faith, a biblical exposition of Jude, ja biblehub nettisivuston tarjoamien kommentaarien (mm.John Gill) ja sanakirjojen kuten Thayer’s Greek Lexicon avulla.

eelis

Kristillinen Sapatti (Mark. 2:27-28)

Saarnattu 14. 10. 2018
Kristillinen Sapatti

”Ja hän sanoi heille: ”Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika siis on sapatinkin herra.” (Mark. 2:27-28).

Me elämme nurjan sukupolven keskellä. Usein kun pysähdymme miettimään maailmassa tapahtuvaa pahaa lannistumme. Suru täyttää sydämemme, kun pysähdymme miettimään vain yhtä pahaa asiaa, jonka olemme kuulleet tai todistaneet. Kristityn sydän saattaa lannistua nähdessään pahuuden kasvavan ja samaan aikaan hän tuntee oman elämänsä olevan voimaton ja mitätön muuttamaan todellisuutta. Nurjan sukupolven pahuus nähdään kymmenen käskyn moraalisten pilarien lävitse, kun katsomme niitä yksi kerrallaan. Samoin turmeltuneisuuden korjaaminen yhteiskunnassa tapahtuu vain, kun ihmiset soveltavat Jumalan moraalisen lain oikealla tavalla elämäänsä.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään tämän sukupolven surullista tilaa neljännen käskyn lävitse? Sunnuntaina ajaessasi seurakuntaan voit nähdä satoja ja tuhansia autoja liikenteessä, mutta niiden päämääränä ei ole seurakuntarakennus. Niiden päämääränä ovat mökit, kalastelut, urheilutapahtumat, shoppailut ja viihdykkeet. Seurakunnat ovat tyhjeneviä kaiken muun ollessa tärkeämpää. Seurakuntaan tullessa ihmettelet miksi kutsumasi ystävä ei tullutkaan paikalle? Aivan niin! Hänellä on töitä. Seurakunnassa on myös juuri avioeron läpi käynyt henkilö. Hänellä ja hänen puolisollaan oli eri työt, jotka vetivät huomion eri asioihin ja he kiirehtivät itsensä tunniksi seurakuntaan sunnuntaina, mutta heillä ei ollut yhteisiä ystäviä seurakunnassa. He eivät jakaneet ja palvelleet yhdessä Herraa. Kotiin päästyään heillä ei oikeastaan ollut aikaa lukea ja rukoilla yhdessä yhtenä päivänä viikosta. Näet myös opiskelijan, joka tulee viikoittain jumalanpalvelukseen, mutta ei tunnu kasvavan hurskaudessa ja ymmärryksessä. Hän on yksi niistä harvoista, jotka sentään nousevat sängystään tullakseen kokoukseen, mutta tämän jälkeen hän on vedetty humanistiseen ja jumalattomaan akateemiseen ympäristöön koko loppu päiväksi. Herran Päivän ilta tulee vietetyksi kirjastolla, tennistä pelatessa tai koe paperin kirjoittamisessa. Eikö jonkun hänenkaltaisensa kasvaisi ymmärryksessä nopeasti, jos hän antaisi päivän viikosta Kristilliseen opiskeluun, ylistykseen, yhteyteen ja palveluun? Muistat sen henkilön, joka sanoi seurakunnassa, että sapatti ei ole kristittyjä varten ja näin oikeutti sillä parin tunnin seurakunnassa vieton, jonka jälkeen hän marssii mallisiin asioihin. Ainoastaan viikoittainen ylistyksen päivä voi Jumalan armosta muuttaa yhteiskuntaa oikeaan suuntaan. Tämä yksin voi pelastaa perheitä, seurakuntia, kouluja ja hallituksia moraaliselta tuholta. Ylpeydessään ihmiset ovat hyljänneet Jumalan moraalisen lain. Hänen käsky vaatii vakaan rutiininomaisen yhden päivän pyhitetyn ylistyksen ja palvelun Jumalalle. Ei ole mikään ihme, että seurakunnat ovat omistautumiseltaan, opiltaan ja moraaliltaan heikot. Ainoastaan Sapatti Päivä tarjoaa ihmisille jatkuvan muistutuksen ja tiedon Jumalan moraalisista standardeista, joiden mukaan elää.[1]

Yksi reformoitujen seurakuntien eroavaisuus muista evankelisista on meidän uskomme siihen, että Jumalan moraalinen laki on voimassa kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana termi ”reformoitu” on yhdistetty löysästi ihmisiin, jotka pitävät kiinni kalvinismin viidestä pointista. Tämä ei ole oikein. Reformoituun kristillisyyteen on aina kuulunut enemmän kuin oikea pelastusoppi. Kalvinistisen opin lisäksi reformoiduilla on liitollinen ymmärrys teologiasta, ei Dispensationalistinen. Henkilö, joka on dispensationalisti, ei ole reformoitu, vaikka hän olisikin osa sitä yhtä prosenttia dispensationalisteista, jotka ovat pelastusopilta kalvinisteja. Reformoitu kristitty on myös tunnustuksellinen ja jokainen reformoitu tunnustus tekee selväksi, että Jumalan moraalinen laki on voimassa.
Kymmenen käskyn ainoa merkitys ihmisille, jotka eivät ole reformoituja, on vain siihen asti, kun ne ovat mainitut Uudessa Testamentissa, Uudessa Liitossa. Tämän tähden he eivät usko, että neljäs käsky on sitova millään merkittävällä tavalla kristitylle, sillä he argumentoivat, että neljäs käsky ei ole sitova, koska sitä ei ole suoraan ja selkeästi mainittu Uudessa Testamentissa. Me olemme tietysti eri mieltä molemmissa kohdissa. 1) Me emme usko, että Jumalan moraalisen lain tarvitsee olla mainittu Uudessa Testamentissa ollakseen sitova tänä päivänä, sillä ne eivät koskaan ole rajoittuneet Mooseksen liittoon, vaan ne ovat ilmoitetut ihmiselle luomisesta lähtien. 2) Me uskomme, että Uusi Testamentti selkeästi toistaa neljännen käskyn.

Neljäs käsky on kaikista rikotuin, halveksituin ja väärinymmärretyin käsky seurakunnassa. Kahdeksan seurakunnassa kävijää kymmenestä tänä päivänä (kiitos dispensationalistien suosion) sanoisi, että kristityt eivät ole velvollisia pitämään sapattia. Kahdesta muusta toinen kuuluu johonkin sapattikulttiin kuten seitsemännen päivän adventisteihin tai Hebrew roots liikkeeseen. He pitävät kiinni juutalaisesta sapatista lauantaina ja täten häpäisevät uuden liiton paremmuuden ja Kristuksen pelastustyön merkityksen. Aion osoittaa Raamatusta tänään sapatti periaatteen sitovuuden ja universaalisuuden kaikkina aikoina. Tämän jälkeen katsomme miten kristitty sapatti eroaa juutalaisesta sapatista.

Sapatti periaate
”Niin tulivat valmiiksi taivas ja maa kaikkine joukkoinensa. Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt.” (1 Moos. 2:1-3). Ne, jotka väittävät sapatin olleen ainoastaan laki juutalaisille, joka ilmoitettiin ensimmäistä kertaa Mooseksen kautta, paljastavat, että teksti ei määrittele heidän oppiansa, vaan heidän oppinsa määrittelee tekstin. Sapatti asetettiin luomisessa ennen syntiinlankeemusta. Sapatti on siis hyvä, osa synnittömän ihmisen elämää. Ihmisen ensimmäinen kokonainen päivä oli Sapatti. Sapattia ei tehty etnistä Israelia varten tietyksi rajoitetuksi ajaksi, vaan sapatti tehtiin ihmistä varten, niin kuin Jeesus sanoo Markuksen evankeliumissa.
Minkä takia Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä? Minkä takia hän loi maailman kuudessa päivässä? Eikö hän olisi voinut luoda kaiken hetkessä? Tietysti hän olisi voinut. Tarvitsiko hänen levätä? Tuliko hän väsyneeksi? Ei tietenkään! Jumala päätti luoda maailman kuudessa päivässä ja levätä seitsemäntenä, antaakseen ihmiselle viikoittaisen rytmin: ”Kuusi päivää voit tehdä omia askareitasi, mutta seitsemäntenä päivänä lepää näistä ja käännä katseesi minuun ihaillen kaikkea hyvää mitä minä olen tehnyt.” Sapatti asetettiin levon, muistamisen ja ylistyksen päiväksi. Tämä ei tietenkään ole vaikeaa sinulle, joka sanot rakastavasi Jumalaa. Eihän? Onhan sinulla aikaa lukea lapsillesi ja leikkiä heidän kanssaan? Joillakin ei ole. Heidän lapsensa kärsivät, koska he tietävät, että vaikka isi ja äiti sanoo rakastavansa on se vain sanottua. Miehellä on varmasti aikaa vaimollensa ja toisinpäin? Rakastattehan te toisianne?
Olisi ikävää sanoa: ”Minulla ei ole aikaa sinulle.”, mutta näin moni elämällään viestittää. Jos ihmissuhteet haavoittuvat tällaisesta, kuinka paljon enemmän Jumalasuhde? Tietysti sinulla on aikaa hänelle, joka sinut loi? Hänelle, joka on antanut sinulle elämän? Hänelle, joka ennen aikojen alkua valitsi sinut pelastukseen? Hänelle, joka pesi sinut synneistäsi ja on valmistanut sinulle paikan taivaassa? Tietenkään et loukkaisi häntä sivuuttamalla häntä?

Tämä on sapatti periaate: yksi päivä seitsemästä kuuluu asettaa levon, muistelemisen ja ylistyksen päiväksi. Se mikä päivä on kyseessä, on Sapatin Herran asetettavissa hänen suunnitelmansa mukaan niin kuin pian näemme.

Sapatti asetettiin luomisessa ja ei ole luonnoltaan seremoniallinen, vaan moraalinen. Jokaisen ihmisen omatuntoon on painettu sapattikäsky niin kuin on käsky olla murhaamatta. Sapattia ei kuitenkaan ilmoitettu ainoastaan luomisessa, vaan myös käskettiin muualla ennen kymmenen käskyn antamista: ”Niin hän sanoi heille: ”Tämä tapahtuu Herran sanan mukaan; huomenna on levon päivä, Herralle pyhitetty sapatti. Mitä leivotte, se leipokaa, ja mitä keitätte, se keittäkää; mutta kaikki, mitä tähteeksi jää, pankaa talteen huomiseksi”… kuitenkin muutamat kansasta lähtivät seitsemäntenä päivänä kokoamaan sitä, mutta he eivät löytäneet mitään. Niin Herra sanoi Moosekselle: ”Kuinka kauan aiotte kieltäytyä noudattamasta minun käskyjäni ja lakejani? Katsokaa, Herra on antanut teille sapatin; sentähden hän antaa teille kuutena päivänä kahden päivän leivän.” (2 Moos. 16:23, 28,29). Israelin ollessa orjia Egyptissä, he tuskin olivat sallitut noudattamaan sapattia ja siten jotkut olivat tottuneet toimittamaan samoja askareita päivittäin. Jumala kuitenkin muistuttaa heitä ennen kymmenen käskyn antamista siitä, että tämä on laki, jonka Jumala asetti luomisessa ja Mooses olettaa heidän tietävän tämän. Tämä selittyy vain sillä, että Adamin uskovat jälkeläiset pyhittivät lepopäivän aina Moosekseen asti. Sapatti nähdään lahjana: Jumala on ”antanut” sapatin ja siitä kieltäytyminen on mitä halveksittavinta. Näin ymmärrämme sapatti käskyn universaalisuuden kaikkina aikoina.

Sapatin tarkoitus
”Muista pyhittää lepopäivä. Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi; mutta seitsemäspäivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.” (2 Moos. 20:9-11).

Tässä käskyssä saamme ylistyksen ja työn tasapainon ja niiden säännöllisyyden. Voddie Baucham kysyy oikein niiltä, jotka hylkäävät kymmenen käskyä: ”Miksi meillä on Jumalanpalvelus yhtenä päivänä seitsemästä? Miksi ei yksi neljästäkymmenestä? Käyttäisitkö seurakuntakuria, jos joku jäsenistä tulisi vain kerran vuodessa? Jos käyttäisit, sinä sanot, että he tekevät syntiä ja syntiä ei ole ilman moraalista velvollisuutta. Miten sinulla on moraalinen velvollisuus ilman käskyä/velvollisuutta?”. No, sanoisivat jotkut: ”Me saamme sen Kristuksen laista” tarkoittaen, että se on uudessa testamentissa. Tämä ei pidä paikkaansa. Näytä minulle missä Uudessa Testamentissa sinulle ilmoitetaan yhteisen ylistyksen velvollisuus yhtenä päivänä seitsemästä? ”No sinun kuuluu haluta käydä seurakunnassa, jos olet…” Miksi kristityn täytyy haluta, jos se ei ole moraalinen imperatiivi? Miksi se olisi moraalisesti väärin kristitylle tulla vain kerran vuodessa kirkkoon, ellei tämä ole Jumalan moraalinen laki, sitoen kaikki ihmiset kaikkina aikoina? Yksi päivä seitsemästä ja tämä on alkuseurakunnasta asti uskottu olevan viikon ensimmäinen päivä kuten pian näemme.

Voddie Baucham tekee myös toisen hyvän huomion. Hän kysyy: ”Miksi olisi väärin minulta hankkia työntekijöitä ja palvelijoita ja käskeä heidän tehdä työtä seitsemän päivää viikosta?”. Jos neljäskäsky ei ole voimassa ja tulet yhdeksän käskyn teologiksi, koska sitä ”ei ole mainittu uudessa testamentissa” (se on), miten oikeutat Pietarin tai Paavalin käskyt koskien palvelijoiden ja orjien kohtelua, sillä mitä ikinä he sanoivat, perustuu se neljännen käskyn moraalisuuteen.

Jumala kirjoitti sormellansa tämän käskyn kiveen ja on meidän ilomme, jos se kirjoitetaan sydämeemme. Jumala käskee meitä sanalla ”muista”, sillä me helposti unohdamme tämän. Me laiminlyömme tämän niin helposti kulttuurissa, jossa ihmiset halveksivat tätä käskyä: he eivät edes ajattele sitä! Vaikka sapatti on siunaus, lahja ja meidän ilomme, emme voi unohtaa, että se on ensisijaisesti käsky ja me olemme sidotut siihen yksin sen tähden, että Jumala on puhunut.

Katso nyt, miten Jumala argumentoi tämän käskyn noudattamisen puolesta? Thomas Watson antaa hyvän tiivistyksen[2]. 1) sen järkevyyden perusteella: ’Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi”. Jumala ikään kuin sanoo, että minä en ole julma herra, minä en estä sinua toimittamasta töitäsi, vaan olen antanut sinulle kuusi päivää kaikkea ammattisi vaatimaa varten ja olen ottanut itselleni ainoastaan yhden. Minä olisin voinut ottaa kuusi päivää itselleni ja sallinut sinulle vain yhden, mutta näin minä en ole tehnyt. On vain järkevää, että sinun kuuluu asettaa tämä yksi päivä eroon muista minua varten.
2) sen oikeudenmukaisuuden perusteella: ’mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti’. Jumala ilmoittaa, että tämä on Hänen osansa ja hänen päivänsä. Joka ryöstää hänet tästä päivästä ja asettaa sen tavalliseen käyttöön on pyhänhäpäisijä, hän ryöstää taivaasta ja Jumala ei pidä häntä syyttömänä.
3) Jumalan oman esimerkin perusteella: ’mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi.’ Emmekö me seuraisi hänen esimerkkiä? Hän kysyy: ”Minä saatoin luomistyön päätökseen ja lepäsin seitsemäntenä päivänä. Sinä olet velvollinen saattamaan maallisen työsi tämän viikon osalta päätökseen kuudessa päivässä ja lakata siitä ja pyhittämään tämän päivän minulle.”
4) Jumala argumentoi sen siunauksen perusteella: ’Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.’ Kyseessä ei ole ainoastaan päivä, jolloin Jumalaa ylistetään, vaan päivä, joka on meille siunaukseksi. Tänä päivänä hän antaa meille erityistä armoa. Tätä vasten sen rikkominen tuo kirouksen: ”Mutta jos ette kuule minua ettekä pyhitä sapatinpäivää, vaan kannatte kantamuksia ja kuljette Jerusalemin porteista sapatinpäivänä, niin minä sytytän tuleen sen portit, ja tuli on kuluttava Jerusalemin palatsit, eikä se ole sammuva.” (Jer. 17:27).

Jumala on asettanut sapatin, sillä hänellä on voima määrätä ja asettaa aika, jolloin häntä kuuluu ylistää. Se on sinun parhaaksesi, sillä maalliset ammatit saavat ajatuksemme unhottamaan Jumalan ja sielumme hyvinvoinnin. Sapattina muistimme virkistetään ja silloin Jumala Sanan saarnaamisen, laulujen, rukousten ja ehtoollisen kautta öljyää ruosteemme pois. Silloin ajatuksemme nousevat taivaaseen ja kielemme ylistää Jumalaa, silmämme vuodattavat kyyneliä ja sielumme palaa rakkaudesta Luojaansa kohtaan. Sydän, joka on ollut jäässä sulaa sapattina Sanan kautta. Kutsukaamme siis sapattia iloksi.

”Ja muista, että itse olit orjana Egyptin maassa ja että Herra, sinun Jumalasi, vei sinut sieltä pois väkevällä kädellä ja ojennetulla käsivarrella. Sentähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivän.” (5 Moos. 5:15). Tässä näemme, että sapattia ei tarkoitettu ainoastaan luomistyön muistamiseksi, vaan pelastustyön muistamiseksi. Vapautus Egyptin fyysisestä orjuudesta heijastaa tulevaa pelastusta, jonka Kristus saisi aikaan. Katsokaamme siis nyt miksi Apostolit alussa ja seurakunta aina tähän päivään asti on viettänyt sapattia sunnuntaina lauantain sijaan.

Kristitty sapatti
Miksi me vietämme sapattia sunnuntaina? Ihmisellä ei ole oikeutta muuttaa tai asettaa sapattia, ainoastaan sen Herralla on tämä auktoriteetti. Vaikka uusi testamentti ei anna yhtä suoraa käskyä pitää sapattia sunnuntaina on tämä selkeästi ainoa lopputulos, johon voimme tulla raamatullisen teologian, analogian ja historian perusteella. Ne, jotka kieltävät kristityn sapatin sillä syyllä, että he eivät näe yhtä jaetta, joka sanoo: ”sapatti on muutettu ensimmäiselle päivälle” johtavat harhaan niitä, jotka eivät ole kypsiä uskossa. Tämä on samanlainen argumentti, jota käytetään johtamaan ihmisiä pois kolminaisuuden opista, Kristuksen kahdesta luonnosta jne., joihin ei myöskään ole yhtä selkeää jaetta. Sinulla voi olla useita kysymyksiä koskien aihetta ja sinun täytyy ymmärtää, että vastaukset moniin kysymyksiin kristityn elämässä löytyvät usean pitkän ja mutkaisen teologian vuoritien päädyssä. Vihjeitä ja yleisiä suuntia voidaan antaa matkaajalle alussa, mutta kestää aikansa ennen kuin kävelijä pääsee päämääräänsä. Kaikki asiat Raamatussa eivät ole yhtä selkeitä. Joistakin asioista puhutaan selkeästi yhdessä tai toisessa jakeessa, mutta opit kuten kolminaisuus, Kristuksen kaksiluontoa, perisynti jne. eivät perustu yhteen tai kahteen todistusjakeeseen. Epäkypsät kristityt saattavat turhautua ja lannistua siitä, että jotkut vastaukset tarvitsevat yhden jakeen lainaamista pidemmän prosessin. ”Jos Jumala tahtoisi minun pitävän sapatin sunnuntaina lauantain sijaan, olisi hän sen sanonut selkeästi yhdessä jakeessa.” Joskus lapset ovat erittäin kohtuuttomia. He vaativat yksinkertaista vastausta kysymykseen sitä kiihkeämmin, kun heille selitetään, että kaikki asiat eivät toimi niin. Kristittynä sinun täytyy ymmärtää Paavalin sanat:  ”Tästä meillä on paljon sanottavaa, ja sitä on vaikea selittää, koska olette käyneet hitaiksi kuulemaan. Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia, olette taas sen tarpeessa, että teille opetetaan Jumalan sanojen ensimmäisiä alkeita.” (Hep. 5:11-12). Tämän ymmärtäessäsi on sydämesi oikeassa tilassa kuulemaan ja näkemään totuuden, jota Jumala ei ole piilottanut, vaan on tarkoittanut opittavaksi Sanan koko todistuksen tutkimisen kautta.

Miten siis voimme olla varmoja siitä, että kristityt eivät ole olleet synnissä koko kirkkohistorian ajan pitäessään sapattia sunnuntaina?

Sapatti päivän muutos oli Kristuksen tekemä. Hän on sapatin herra ja vain hänellä on valta tähän. Hän on asettanut uudesti tämän päivänsä, niin kuin hän asetti ehtoollisen vanhan testamentin pääsiäisen muisto aterian tilalle. Kerran karitsan veri suojasi fyysiseltä kuolemalta, mutta nyt tiedämme tämän osoittaneen Kristukseen, joka on Jumalan karitsa, jonka veren vuodatuksen kautta me pelastumme iankaikkiselta kuolemalta. Samoin Kristus on asettanut uuden sapatti päivän, josta Psalmisti uskoakseni profetoi: ”Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut; se on ihmeellistä meidän silmissämme. Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä.” (Ps. 84:22-24).
Apostolinen seurakunta noudatti lepoa, ylistystä, rukousta ja ehtoollista viikon ensimmäisenä päivänä. He tapasivat kahtena peräkkäisenä sunnuntaina ylösnousemuksen jälkeen, samoin helluntai sunnuntaina, Pyhä Henki Jumalan Päivänä. Sunnuntai oli alkuseurakunnan pyhäpäivä. Apostolien teoissa luemme: ”Ja kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää.” (Apt. 20:7). Ensimmäinen korinttolaiskirje tekee selväksi, että Aasian seurakunnat myös pitivät viikon ensimmäistä päivää pyhä päivänä: ”Tehkää tekin samalla tavoin, kuin minä olen määrännyt Galatan seurakunnille. Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani. (1 Kor. 16:1-2). Jeesus teki selväksi, että armon teot olivat sallittuja, jopa vaadittuja sapattina. Vuosikymmeniä myöhemmin näemme Johanneksen puhuvan Ilmestyskirjassa näin: ”Minä olin hengessä Herran päivänä.” (Ilm. 1:10). Tämä tarkoittaa päivää, jolloin Kristus nousi ylös kuolleista ja hän tietää lukijoidensa ymmärtävän minä päivänä hän sai ilmestyksensä.

Kirkkohistoriassa ei ole tehty eroa sapatin ja Herran päivän välillä, nämä ovat nähty joko samana tai sitten niin, että sapattia ei enää ole, on ainoastaan Herran päivä. Uusi testamentti käskee kristittyjä tapaamaan yhteisessä kokouksessa, eikä mitään muita tapaamisia tämän lisäksi. Herran päivän on siis oltava sapatti, muuten rikkoisimme Jumalan asettaman rytmin: kuusi päivä ihmisen töille, yksi päivä hänen ylistykselleen.

Ignatius, joka oli apostoli Johanneksen opetuslapsi sanoi: ”Jokaisen, joka rakastaa Kristusta kuuluu pitää ensimmäinen päivä, Herran päivä pyhänä.” Jos Herran päivä ei olisi sapatti, kuinka Apostoli olisi voinut opettaa opetuslapsensa sanomaan neljännen käskyn sanat jostakin muusta päivästä, eikä mainita missään kirjoituksissaan toisesta pyhästä päivästä tämän lisäksi? Tämä päivä nähtiin sapattina läpi kirkkohistorian. Mutta miksi?

Herran päivän elementit sisältävät kaikki ne elementit, mitä juutalainen sapatti sisälsi: levon, luomistyön ja pelastuksen muistamisen. Syy sille, että jotkut eivät pidä sapattia sunnuntaina on 1) heikko ymmärrys ylösnousemuksesta ja 2) huono eskatologia. Koska ensimmäinen sapatti asetettiin luomistyön tähden, vain uusi luominen tai uusi vaativampi työ, josta Jumala lepäisi, voisi muuttaa tämän. Meillä on molemmat. Ensimmäisen Raamattu ilmoittaa tapahtuneen Kristuksen ylösnousemuksessa. Pelastustyössään, toisena Adamina (Room. 5:12-21), hän loi uuden liiton, sekä uudet taivaat ja maat, josta Jesaja puhuu. Ne, jotka ajattelevat uuden taivaan ja maan alkavan vasta Kristuksen palatessa ovat ongelmissa Jesajan profetian kanssa, sillä hän ilmoittaa, että uudessa maassa ja taivaassa ihmiset yhä kuolevat ja synnyttävät (Jes. 65:17-25). Tämä maa ja tämä taivas odottavat nyt lopullista vapautusta turmelukselta (Room. 8:21), jonka ne saavat Kristuksen toisessa tulemisessa, niin kuin mekin odotamme lopullista vapautusta, vaikka meidät on jo luotu uudeksi.
Tämä uudelleen luonti tuli heijastetuksi Nooan ja arkin kautta. Kahdeksan ihmistä pelastui ja heistä uusi ihmiskunta kasvoi jälleen. Numero kahdeksan kantaa samaa uutuuden, pelastuksen, pyhityksen ja levon merkitystä kuin numero yksi ja seitsemän päivän viikkorytmissä kahdeksan on sama kuin yksi. Paavali kirjoittaa: ”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” (1 Kor. 15:20). Hän on uuden ihmiskunnan esikoinen. Samoin ympärileikkaus heijasti sapattipäivän muutosta. Ympärileikkaus, joka kuvastaa uudestisyntymistä, sydämen ympärileikkausta, suoritettiin kahdeksantena päivänä. Kristuksen ylösnousemus, joka on maailman uudestisyntymisen alku tapahtui myös kahdeksantena/ensimmäisenä päivänä. Jeesusta kutsutaan esikoiseksi monien veljien joukossa (Room. 8:29). Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jumalan omia: ”taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukoksi.” (Hep. 12:23). Vanhassa testamentissa kahdeksas päivä oli liasta puhdistautumisen päivä (3 Moos. 14:10; 15:14, 29) ja Paavali kertoo, että Kristuksen ylösnousemuksen tähden me emme enää ole synnin vallan alla (Room. 6:4-5).

Vanhan testamenttien enteiden ja Kristuksen ylösnousemuksen välillä on yksinkertaisesti liian monta rinnastusta, jotta voisimme sulkea silmämme. Numerot kahdeksan ja yksi osoittavat uuteen alkuun: Kristuksen pelastavaan uudelleen luontiin.

Luemme Paavalin kirjeessä kolossalaisille: ”Sillä hänestä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen.” (Kol. 1:16-18). Kalvin kommentoi tästä oikein: ”Hän on alku, sillä hän on esikoinen kuolleista nousseista; hänen ylösnousemuksessa on kaikkien asioiden korjaus ja tällä tavalla toisen ja uuden luomisen alku, sillä edellinen oli hajonnut kappaleiksi ensimmäisen Adamin tähden.”

Kristus oli vielä tekemässä tätä työtä seitsemäntenä päivänä, mutta ensimmäisenä päivänä hän lepäsi työstänsä lopullisesti. Tästä heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuu meille: ”Niin on Jumalan kansalle pysyvä sapatti. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niin kuin Jumala omista teoistansa.” (Hep. 4:9-10). Suomenkieliset käännökset ihmeellisesti kääntävät jakeen 9 sanomaan: ”Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva.” vaikka kreikan kielen sana apolepetai on passiivin preesensissä tarkoittaen, että jokin pysyy, ei, että se on tuleva. Teologisesti tämä ei muuta oppia, sillä tulevan levon merkki on viikoittainen sapatti. Apostolin argumentti heprealaiskirjeen luvussa 4 on tämä: 1) Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä ja kutsui ihmisen lepoonsa ja ihmiset eivät päässeet hänen lepoonsa, sillä he ovat langenneita (jakeet 1-6); 2) Jumala ei kuitenkaan ole luopunut kutsutaan, vaan nyt Kristuksen pelastustyö tekee mahdolliseksi sen, että ihmiset voivat päästä Kristuksen lepoon ja sen tähden viikoittainen sapatti on pysyvä Jumalan kansalle, joka kerran kulminoituu iankaikkisessa levossa. Kristus lepäsi pelastustyöstä, niin kuin Jumala lepäsi luomistyöstään (jakeet 7-11).

Tämä teksti selkeästi näyttää, kuinka Kristuksen pelastustyö on luomisperiaatteen osalta sama, mutta paljon ihmeellisempi kuin se mitä luemme Raamatun ensimmäisissä luvuissa. Hän loi ja nyt hän lepää. Me pyhitämme hänen lepopäivänsä lepopäiväksemme, jolloin katsomme ja ihmettelemme ja ylistämme häntä, saaden esimakua tulevasta ikuisesta sapatista.

Syy sille, että Jumala asetti vanhan sapatin oli, että muistaisimme universumin luomistyön, mutta hän on nyt tuonut silmiemme eteen suuremman luomuksen, joka on pelastuksemme. Ihmeellinen oli ensimmäinen luomistyö, mutta suurempi oli lunastus. Niin kuin Haggai sanoo: ”Tämän temppelin myöhempi kunnia on oleva suurempi kuin aikaisempi, sanoo Herra Sebaot.” (Hag. 2:9). Lunastuksen kirkkaus, joka teki syntisistä Jumalan temppelin, oli kirkkaampi työ kuin ensimmäinen luomistyö. Suurta viisautta tarvittiin meidän valmistukseen, kun meitä ei ollut, mutta enemmän meidän pelastamiseen, kun olimme tyhjää huonompia. Maksoi enemmän lunastaa kuin luoda meidät. Luomiseen vaadittiin vain sana: ”sillä hän käski, ja ne tulivat luoduiksi” (Ps. 148:5), meitä pelastaessa vaadittiin Jumalan Pojan veri: ”tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.” (1 Piet. 1:18-19). Luomistyö oli Jumalan sormien tekoa, pelastus hänen käsivartensa. Luomisessa Jumala antoi meille itsemme; lunastuksessa hän antoi meille itsensä. Luomisessa meillä oli elämä Adamissa, mutta lunastuksessa meidän elämämme on Kristuksessa. Luomisessa meillä oli oikeus maalliseen paratiisiin, mutta lunastuksessa meillä on oikeus taivaalliseen valtakuntaan. Kristus on muuttanut päivän seitsemännestä ensimmäiseen, sillä sen levon tuonut työ on kirkkaampi, suurempi ja enemmän ylistyksen arvoinen. Älkäämme siis tahratko sitä kutsumalla pelastusta pienemmäksi kuin ensimmäistä luomista, sillä tämän me teemme, jos pidämme kiinni juutalaisesta sapatista.

Muistutus sapatin luonteesta ja varoitus sen näkemisestä taakkana
”Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta. He vaativat minulta hurskaita tuomioita, haluavat, että Jumala heitä lähestyisi: ”Miksi me paastoaisimme, kun et sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” Katso, paastopäivänänne te ajatte omia asioitanne ja ahdistatte työhön kaiken työväkenne. Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa. Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhkassa, sitäkö sinä sano paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen? Eikö tämä ole se paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irrotatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi? Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ”Katso, tässä minä olen”. Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen, jos taritset elannostasi isoavalle ja ravitset vaivatun sielun, niin valkeus koittaa sinulle pimeydessä, ja sinun pilkkopimeäsi on oleva niinkuin keskipäivä. Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niinkuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu. Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: ”halkeamain umpeen muuraaja” ja ”teitten korjaaja maan asuttamiseksi”. Jos sinä pidätät jalkasi sapattia rikkomasta, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhäpäivänäni, vaan kutsut sapatin ilopäiväksi, Herran pyhäpäivän kunnioitettavaksi ja kunnioitat sitä, niin ettet toimita omia toimiasi, et aja omia asioitasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa, ja minä kuljetan sinut maan kukkuloitten ylitse, ja minä annan sinun nauttia isäsi Jaakobin perintöosaa. Sillä Herran suu on puhunut.” (Jes. 58).
Juutalaiset Jesajan aikaan ja Fariseukset Jeesuksen aikaan lähestyivät sapattia niin kuin se olisi taakka. Heidän ensimmäinen ajatus koskien sapattia oli: ”Mitä minä saan ja mitä minä en saa tehdä?” Siispä he paastosivat ja tekivät kaikkea mitä he eivät halunneet ja sitten syyttivät Jumalaa sanoen: ”Etkö huomaa tätä?”. Ystäväni, sapatti tehtiin sinua varten, eikä sinua sapattia varten. Jumala sanoo tässä luvussa sinulle: ”Kutsu minun päivääni ilopäiväksi!”. Et voi rikkoa sapattia pahemmin kuin näkemällä sen taakkana ja tylsänä. Etkö sinä iloitse Herrassasi? Etkö rakasta häntä? Etkö tahdo laulaa hänelle ylistystä hänen luomasta pelastuksesta? Miksi sinä sanot sydämessäsi hänen päiväänsä surupäiväksi? Taakkapäiväksi? Raskaaksi päiväksi?

Sapatin pitäminen tarkoittaa tätä: minä iloitsen enemmän Herrassa kuin itsessäni. Elää on minulle Kristus ja kuolema on minulle voitto. Tänään kuitenkin saan Jumalan armosta esimakua taivaasta. Tänään minulla on aikaa oppia hänestä enemmän, rukoilla hänelle enemmän, laulaa hänelle enemmän, nähdä hänen kansaansa enemmän.

Jos et voi iloita näistä nyt ja kutsua sapattia ilopäiväksi nyt, miten voit ajatella joskus nauttivasi hänen tykönään olemista, sillä hänen valtakunnassa on joka päivä sapatti. Jos ilo päivä on sinulle taakkapäivä nyt, olisi se sinulle silloinkin. ”Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän päiväksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi.” (Jes. 5:20). Voi myös niitä, jotka kutsuvat ilon suruksi. Tutki itseäsi ja kysy: ”Onko minun iloni Jumalassa vai jossakin muussa?”. Herra armahtakoon kansansa.

[1] Tämän kappaleen ajatuksenkulku pohjautuu kirjaan ”Call The Sabbath a Delight” – Walter J. Chantry s. 7-13

[2] Thomas Watson – The Ten Commandments

Kymmenen Käskyä (1 Tim. 1:8-11)

Kymmenen käskyä – Saarnattu 7. 10. 2018

1 Tim. 1:8-11 
”Mutta me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään ja tiedetään, että lakia ei ole pantu vanhurskaalle, vaan laittomille ja niskoitteleville, jumalattomille ja syntisille, epähurskaille ja epäpyhille, isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, murhamiehille, haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan – autuaan Jumalan kirkkauden evankeliumin mukaisesti, joka on minulle uskottu.”

Kiitos Jumalalle tästä Sanasta, jonka hän on omillensa antanut. Viime kerralla opimme miten harhaopettajat käyttävät lakia väärin ja kuinka meidän kuuluisi tulkita Jumalan moraalista lakia, kymmentä käskyä. Tänään katsomme miten käytämme lakia evankeliumin mukaisesti?

Jae 8-9a
”Mutta me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään ja tiedetään, että lakia ei ole pantu vanhurskaalle.” Huomaa ensin kenelle lakia ei ole asetettu. Jumalan moraalista lakia ei voida käyttää oikein, jos luulemme sen olevan vanhurskasta ihmistä varten. Lakia ei ole tehty vanhurskasta varten, vaan syntistä varten. Moni on vedonnut tähän jakeeseen todistaakseen, että kymmenen käskyä eivät enää sido kristittyä, sillä he sanovat olevansa vanhurskaita uskon tähden. Ensiksi, en usko, että Paavali tarkoittaa ”vanhurskaalla” henkilöä, joka on oikeasti vanhurskas, vaan ihmistä, joka on vanhurskas omissa silmissään. Toiseksi, vaikka on totta, että laki ei koske vanhurskasta, on myös totta, että vanhurskas ei tarvitse pelastajaa. Jos sinä siis tarvitset pelastajan tänään, tiedostat olevasi syntinen ja siten moraalinen laki sitoo tänäkin päivänä kristitynkin. Yksikään ihminen ei ole vanhurskas, paitsi Kristus Jeesus. Hänen omillensa on luettu hänen vanhurskautensa, mutta he ovat silti syntisiä itsessään. Joka tapauksessa, kuten sanoin, Paavali ei puhu ihmisistä, jotka ovat todellisesti vanhurskaita, vaikka niin voisi äkkiseltään ymmärtää ilman asiayhteyttä.

Paavali puhuu tässä ihmisistä, jotka ovat ”vanhurskaita” heidän omissa ja toisten silmissä. Apostoli sanoo: ”lakia ei ole pantu omavanhurskaalle.” Lakia ei ole asetettu ihmiselle, joka ei tunne lain tuomitsevan häntä, joka on sille kuuro ja sokea. On ilmeistä, että hän tarkoittaa tätä, sillä harhaopettajat, jotka Paavali tuomitsee edellisissä jakeissa käyttivät lakia väärin. He olivat joiltakin opetuksensa osilta niin kuin fariseukset. He olivat itse juutalaisia, leevin heimosta (vertaa 1:4 ja Neh. 2:62), jotka eivät ymmärtäneet miten lakia kuuluu käyttää, vaikka tahtoivat opettaa sitä (1:7) aivan niin kuin ne lainoppineet, jotka tuomitsivat Jeesuksen kuolemaan: ”Oletko sinä Israelin opettaja etkä tätä tiedä?” (Joh. 3:10). Luemme Raamatussa: ”Kun fariseukset ja kirjanoppineet näkivät, että hän söi syntisten ja publikaanien kanssa, sanoivat he hänen opetuslapilleen: ”Publikaanien ja syntistenkö kanssa hän syö?”. Sen kuullessaan Jeesus sanoi heille: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Mark. 2:16-17). Fariseukset tekivät eron itsensä ja syntisten välillä. He ajattelevat: ”Hän syö syntisten kanssa, me emme söisi syntisten kanssa, sillä he ovat likaisia, me olemme puhtaita.” Tähän Jeesus sanoo: ”Minä en ole tullut kutsumaan vanhurskaita, teitä, jotka ette näe omaa syntiänne ja olette kuuroja lain sanoille. Minä olen tullut kutsumaan syntisiä, jotka kuulevat minun ääneni ja seuraavat minua.”. Sairaala on niitä varten, jotka tietävät olevansa sairaita ja siten näkevät tarpeen sairaalalle. Jos ihminen ei usko olevansa sairas, on sairaala merkityksetön hänelle.

Luukkaan evankeliumissa luemme: ”Jeesus katsahti ylös ja sanoi hänelle: ”Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi.” Ja hän tuli nopeasti alas ja otti hänet iloiten vastaan. Ja sen nähdessään kaikki nurisivat sanoen: ”Syntisen miehen luokse hän meni majailemaan.” (Luuk. 19:5-7). He ajattelivat: ”Tämä Jeesus menee syntisten majaan, mutta jos hän olisi tullut minun majaani, olisi hän tullut vanhurskaan luokse.”. Monet juutalaiset ja fariseukset ajattelivat: ”Meillä on laki ja koska meillä on laki, me olemme erityisiä ihmisiä ja me olemme vanhurskaita ihmisiä.”. He pitivät uhrilain, mutta moraalinen laki ei koskaan lävistänyt heidän sydäntä. He pitivät lain ulkoiset elementit ja siten heidän ylpeytensä sai heidät ajattelemaan: ”Minä olen vanhurskas! Minä olen vanhurskas!”. Tällaista ihmistä kymmenen käskyä eivät kykene lävistämään. Paavali itse oli tällainen ihminen kerran. Oli aika, jolloin hän koki olevansa vanhurskas, sillä hän oli: ”ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä ja olen Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt, ollut lakiin nähden fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskauteen nähden nuhteeton.” (Fil. 3:4-6). Hän kertoo kirjeessään Roomalaisille, kuinka hän yhtäkkiä, kun Pyhä Henki avasi hänen silmänsä näki, että laki sanoi: ”Älä himoitse.”. Kaikki nämä vuodet hän oli ollut sokea moraalisen lain valolle, joka osoittaa syntisyytemme. Hän kirjoitti: ”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin.” (Room. 7:10). Hän ymmärsi, että hän on tuomittu syntinen ja hän menisi helvettiin, sillä hän on lainrikkoja. Hän ajatteli lain olevan hänelle elämäksi, kunnes hänen silmänsä aukesivat.

Lain hengellinen tarkoitus on siis osoittaa ihmiselle tämän synti ja tehdä siitä ylen suuri, jotta ihminen juoksisi Kristuksen luokse saadakseen armon. Ne, joissa laki ei vaikuta tätä, eivät ole ihmisiä, joita varten Jumala on antanut lain (kasvattajaksi uskoon). Heitä varten se toimii ainoastaan tuomion standardina. Laki on Jumalan antama niille ihmisille, joiden sydämet hänen Pyhä Henkensä vakuuttaa synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta (Joh. 16:8), jonka jälkeen hän voi sanoa: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut, mene äläkä enää syntiä tee, minä annan sinulle Henkeni, jonka vaikutuksesta sinä vaellat käskyjeni mukaisesti.”

Tämä ei tarkoita, etteivätkö kaikki kadotukseen menevät ihmiset tietäisi olevansa syntisiä, mutta kukaan heistä ei ole vakuuttunut sydämessään omasta syntisyydestään niin, että kokisivat tarpeen pelastajalle. He eivät ole vakuuttuneet Kristuksen vanhurskaudesta, sillä he uskovat heidän omien tekojensa riittävän. He eivät ole vakuuttuneita tuomiosta, sillä he elävät niin kuin se ei kohtaisi heitä. Jumalan moraalinen laki ei läpäise heidän sydäntään niin, että he näkisivät itsensä syntisiksi. Katsokaamme nyt kymmentä käskyä, jotka on pantu syntisille.

Kymmenen Käskyä

Jakeet 9b-10
”…vaan laittomille ja niskoitteleville, jumalattomille ja syntisille, epähurskaille ja epäpyhille, isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, murhamiehille, haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan.” Laki on annettu laittomille ja niskoitteleville. Ensimmäinen käsky kuuluu: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” (2 Moos. 20:2-3). Tässä käskyssä Jumala ilmoittaa kuka hän on. Hän on Jumala, joka on luonut meidät. Hän on Jumala, joka on ollut meille ainoastaan hyvä. Hän on antanut elämän, antanut meidän nauttia hänen luomakunnastaan, eikä ole lähettänyt meitä helvettiin, jonka ansaitsemme. Jokaisella ihmisellä on velvollisuus palvoa Jumalaa (koska he ovat luotuja) ja kuka muu on Jumala paitsi JAHVE? (2 Sam. 22:32). JAHVE, yksi Jumala kolmessa persoonassa on ainoa elävä ja todellinen Jumala.

Ensimmäinen käsky vaatii, että me tunnustamme elävän Jumalan ainoaksi todelliseksi Jumalaksi. Kaikki muut jumalat eivät ole mitään jumalia. Ne eivät kuule, näe, kävele, tiedä tai koske. Tunnustakaamme siis, että Herra on yksi, eikä ole toista hänen kaltaistaan. Ensimmäinen käsky vaatii myös, että me valitsemme hänet. Joosua sanoi: ”Valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella, niitäkö jumalia, joita teidän isänne palvelivat tuolla puolella virran, vai amorilaisten jumalia, niiden, joiden maassa te asutte. Mutta minä ja minun perheeni palvelemme Herraa.” (Joos. 24:15). Miten voimme valita elävän Jumalan Jumalaksemme? Meidän täytyy ensin omistaa tieto Jumalasta valitaksemme hänet. Meidän täytyy tuntea hänen olemuksensa, hänen pyhyytensä, armonsa, uskollisuutensa, oikeutensa ja rakkautensa. Tälle kaikelle me olemme luonnostamme sokeita, emmekä omista kykyä tehdä oikeita valintoja, sen sijaan me aina valitsemme synnin. Meidän kuitenkin täytyy valita Jumala ja jos emme valitse häntä, olemme päättäneet palvella toista jumalaa, joka ei ole mikään jumala ja tuomiomme on sen mukainen. Jumalan armosta valitut kuitenkin saavat silmänsä auki ja siten voivat Jaakobin mukaan sanoa: ”Herra on oleva minun Jumalani.” (1 Moos. 28:21). Ensimmäinen käsky vaatii näiden lisäksi, että me tulemme liittoon hänen kanssaan, annamme hänelle ylistyksen ja ihailun ja ennen kaikkea, että pelkäämme häntä. Tämä tarkoittaa, että me tiedostamme sen, kuka Hän on: Jumala, ja keitä me olemme: ihmisiä. Meidän kuuluu muistaa hänen pyhyytensä ja meidän syntisyytemme. Meidän kuuluu kunnioittaa häntä: ”Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä.” (Jes. 66:2). Jumalan pelko on sanoa Joosefin tavalla: ”Kuinka minä siis tekisin niin suuren pahanteon ja rikkoisin Jumalaa vastaan!” (1 Moos. 39:9).

Mutta minkälaisia ihmiset ovat? Jumala käskee meitä auktoriteetillaan sanoen: ”Älä pidä muita Jumalia! Minä olen ainut Jumala, ainut auttaja ja sinun ainut toivosi ja ylistyksen ansaitseva.” ja miten me vastaamme? Me niskoittelemme ja tahdomme elää ilman Jumalan lakia. Jotkut sanovat, että ei ole Jumalaa! Jokainen tietää, että Jumala on olemassa, mutta synnin iljettävän vallan tähden maailma on täynnä ateisteja, jotka sanovat: ”Ei ole Jumalaa. Ei ole todisteita!”. Mutta Raamattu sanoo: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa.” (Ps. 14:1). Koko luomakunta todistaa Luojastansa. Ei ole tarvetta uusille todisteille, jokainen ihminen tietää Jumalan olevan olemassa ja he ovat vailla tekosyytä (Room. 1:18-22). Kuinka pelottavaa onkaan sen ihmisen langeta elävän Jumalan käsiin, kun hänen hulluutensa paljastuu viimeisenä päivänä.

Entä sitten ne, jotka tunnustavat elävän Jumalan olemassaolon? Kuinka moni heistä elää niin kuin häntä ei olisi? Jotkut teistä ovat saattaneet kasvaa kristityssä kodissa ja sen tähden uskotte, että Jeesus on Jumalan Poika, mutta tämä ei kosketa teidän elämäänne millään tavalla! Jotkut taas eivät usko häntä Jumalana. He epäilevät: ”Voiko Jumala antaa minulle anteeksi?” vaikka hän sanoo lukemattomia kertoja: ”Minä voin!”. He epäilevät: ”Vastaako Jumala rukouksiin? Voiko Jumala vapauttaa minut tästä ahdingosta?”. Jotkut eivät rakasta häntä Jumalana. He rakastavat muita asioita enemmän kuin Jumalaa. He rakastavat puolisoaan ja lapsiaan enemmän kuin Jumalaa. Jotkut luottavat ihmisen voimaan ja resursseihin, eivätkä Jumalaan: ”Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa.” (Jer. 17:5). Jotkut luottavat omaan viisauteensa: ”Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön rikas rikkaudestansa.” (Jer. 9:23). Toiset luottavat nuhteettomuuteensa, mutta Daavid laulaa: ”Minä olen vaeltanut nuhteettomasti ja turvaan horjumatta Herraan.” (Ps. 26:1). Nuhteettomuutemmekin on viallista ja siten emme voi luottaa siihen. Se on hyvä armo, mutta huono pelastaja. Ystäväni, tämä kaikki on ensimmäisen käskyn rikkomista: ”Älä pidä muita Jumalia minun rinnallani.”

Toiseksi laki on annettu ”jumalattomille ja syntisille.”. Tämä viittaa toiseen käskyyn: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa, äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.” (2 Moos. 20:4-6). Jokainen ihminen ylistää jotakin ja jos hän ei ylistä elävää Jumalaa on hän Raamatun mukaan jumalaton. Hän palvoo jumalaa, joka ei ole mikään jumala. Tästä Paavali puhuu roomalaisille: ”Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.” (Room. 1:22-23). Tämä käsky kieltää meitä tietysti tekemästä mitään patsasta tai taulua, jota ylistäisimme. Jumalaa kuuluu ihailla sydämessä, ei maalata silmälle. Emme voi tehdä kuvaa elävästä Jumalasta. Tämä on mahdotonta. Jumala on Henki, näkymätön. Kuinka kukaan voisi maalta Jumalisuuden, kun kukaan ei ole Häntä nähnyt? ”Keneenkä siis te vertaatte Jumalan ja minkä muotoiseksi te hänet teette?” (Jes. 40:18). Jokainen meistä on syyllistynyt tähän.

Jumalaa kuuluu ylistää hengessä, ihaillen hänen pyhyyttä, hyvyyttä, oikeutta ja rakkautta. Meidän kuuluu mieltää hänet sellaiseksi, kuin hän on osoittanut itsensä Kristuksessa. Kuitenkin jopa uskovat valmistavat mielessään kuvia Jumalasta, jotka hänen Sanansa ei salli. Jotkut ajattelevat yhtenä hetkenä, että Jumala on rajoittanut kaikkivaltiuttansa antaakseen ihmiselle vapaantahdon. Toiset ajattelevat, että Jumala saattaa pelastaa ihmisen, joka uskoo tekojen olevan välttämätöntä vanhurskauteen (Room. Katoliset). Vielä jotkut sanovat, että Jumala ei ole vihainen tai, että hänen rakkautensa on ehdotonta. Onneksi ne, jotka ovat Kristuksen omia muuttavat näkemyksensä, kun heidän virheensä osoitetaan heille Raamatusta. Ne, jotka pysyvät kiinni jumalan ylistämisessä, joka ei ole Raamatun Jumala, vaikka heidän hulluutensa on osoitettu Sanasta ovat jumalattomia ja kuolevat tuomittuina syntisinä, sillä he ovat luottaneet jumalaan, joka ei kuule, eikä näe, eikä voi pelastaa.

Kolmanneksi: laki on annettu epähurskaille ja epäpyhille. Tämä sisältää kolmannen ja neljännen käskyn. Kolmas käsky, johon ”epähurskaille” viittaa, kuuluu näin: ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.” (2 Moos. 20:7). Kreikan sana ἀνόσιος muodostuu “A” etuliitteestä, tarkoittaen, että se on ilman jotakin tai jotakin vastaan. Sana hósios tarkoittaa jotakin pyhää tai kunnioitettavaa. Tämä henkilö on siis ihminen vailla kunnioitusta jotakin pyhää kohti. Tämä henkilö on rienaaja. Kolmas käsky käskee meitä kunnioittamaan ja pelkäämään Jumalan nimeä. Me rikomme tämän, kun puhumme kevyesti ja vitsaillen hänen nimestänsä. Meidät on kutsuttu pelkäämään Jumalan kunniallista ja peljättävää nimeä (5 Moos. 28:58). Meidän kuuluu osoittaa hänelle, että arvostamme häntä. Hän on ”Ainut elävä ja Pyhä Jumala, Jahve, jonka käsissä on meidän jokainen hetkemme.”. Meidät on kutsuttu rakastamaan häntä ei ainoastaan suullamme, vaan sydämellämme. Mutta mitä ihmiset tekevät? Me rikomme tämän käskyn tunnustaessamme hänen nimeänsä, mutta kieltämällä hänet teoissa: ”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät.” (Tiit. 1:16). Tekaistu pyhyys on vain tupla pahuus: ”Sillä teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa.” (Room. 2:24).
Me kiellämme hänen nimensä ja otamme sen turhaan huulillemme, kun rukoilemme, mutta emme usko häntä. Kuinka pilkkaavaa onkaan rukoilla: ”Pyhä Jumala, kaikkivaltias…” ja samaan aikaan olla uskomatta, että hän on voimallinen vastaamaan ja aikoo vastata! Kuinka moni huutaa Jumalan puoleen, jotka eivät usko häneen! Meidän kuuluu kutsua hänen nimeensä ja uskoa hänen Sanaansa. Toiset lausuvat Herran nimen turhaan, kun he häpäisevät hänen Sanansa. Thomas Watson kirjoittaa: ”Kristukselle oli erittäin mautonta kuulla paholaisen lainaavan Kirjoitusta: ”On kirjoitettu”. Synnissä kylpevän ihmisen puheen kuuleminen Jumalasta ja uskonnosta on pahennusta herättävää: se on Jumalan nimen turhaan ottamista. Kun Jumalan sana on juopon suussa, on se kuin helmi sian kärsässä. Lain alla pitaalisen miehen suu kuului peittää (3 Moos. 13:45). Rienaavan, päihtyneen papin huulet kuuluu tulla peiteyksi; hän on sopimaton puhumaan Jumalan Sanaa, sillä hän ottaa tämän nimen turhaan.”

Neljäs käsky kuuluu näin: ”Muista pyhittää lepopäivä. Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi; mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti, silloin älä mitään askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä, hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.” (2 Moos. 20:8-11). Ensi viikon saarnan aiheena on ”Kristitty Sapatti” jolloin katsomme tätä käskyä tarkemmin. Tämä on kaikista hyökätyin käsky ja väärinymmärretyin ja sen tähden tarvitsee oman saarnansa. Dispensationalisti-teologia sanoo, että sapatti käskyä ei ole annettu kristityille uudessa testamentissa ja sen tähden meidän ei kuulu seurata sitä. He sanovat sen kuuluvan vain juutalaiseen aikaan. Tässä se kuitenkin on. Kreikan sana βέβηλος tarkoittaa: ”maallinen”, ”anti-hengellinen”, ”jotakin tallova/rikkova”, ”jumalaton”, ”epäpyhä”. Tämä sama sana on käytetty septuagintassa, kreikan kielen vanhassa testamentissa, jota Paavali itse luki ja tätä sanaa käytetään sapatin rikkomisen yhteydessä (2 Moos. 31:14). Samoin sitä käytetään Jeesuksen puhuessa sapatin rikkomisesta Matteuksen evankeliumin luvussa 12:5. On siis selvää, että Paavalilla on neljäs käsky mielessä.

Tämä käsky käskee meitä pyhittämään lepopäivän. Tämä tarkoittaa, että me näemme sen kaikkein kauneimpana ja tärkeimpänä päivänä. Kristitty Sapatti, on se päivä, jolloin me ylistämme Häntä ja hylkäämme omat työmme pyhittääksemme aikamme hänelle. Meidät on käsketty lakkauttamaan omat työmme, mutta armon ja välttämättömyyden teot ovat sallitut. Meidät on käsketty pitämään se pyhänä valmistautumalla siihen päivään. Jos presidentti tulisi taloosi, etkö tekisi valmisteluja? Sapatti päivänä, Jumala tarkoittaa viettää erityistä yhteyttä kansansa kanssa. Hän käskee kutsumaan tämän päivän ”ilopäiväksi.”

Kristus nousi haudasta aikaisin tänä päivänä ennen kuin aurinko oli noussut. Nousiko hän aikaisin ylös pelastamaan meidät ja emmekö me nousisi aikaisin ylistämään ja kirkastamaan häntä? Meidän kuuluu myös noustuamme pukea sielumme pyhävaatteisiin lukemalla hänen Sanaansa, meditoiden hänen luomis- ja pelastustyötä, hänen pyhyyttä ja Kristuksen rakkautta. Kuinka voisit pysyä kylmänä, jos mietit, että vanhurskauden aurinko, Jumalan Poika rakasti sinua niin, että hän antoi henkensä puolestasi, kun vielä vihasit häntä? Mutta mitä me teemme? Me tallomme hänen päivänsä nukkuen myöhään, katsoen jalkapalloa mieluummin, kuin menisimme ylistämään häntä hänen päivänään! Sen sijaan, että antaisimme Sanan saarnaamisen ja sakramenttien ravita meitä, uskovien yhteyden rakentaa meitä ja rukouksen tukea meitä, me häpäisemme hänen päivänsä sanoen: ”Kuusi päivää ei riitä, minä tarvitsen tämänkin päivän itselleni!”. Ne taas, jotka tulevat seurakuntaan eivät koe sitä ilona. Heille se on vain välttämätön suoritus, mutta voi niitä, jotka kutsuva ilo päivän surupäiväksi! Kuten tulette ensi viikolla huomaamaan, jos me emme iloitse sapatista, me olemme jo rikkoneet sen. Toiset antavat ajatustensa harhailla kesken saarnan ties mihin turhiin asioihin, jotka liittyvät hänen arkeensa. Meidän kuuluu sanoa maallisille ajatuksillemme: ”Pysykää poissa kaikki minun maalliset huoleni: minä menen kuulemaan mitä Herra tahtoo sanoa minulle Sanansa kautta.”. Tämän enempää en puhu sapatista, sen päivän muutoksesta tai sen siunauksista ja vaatimuksista. Ensi viikolla on sen aika.

Laki on annettu ”isänsä tappajille ja äitinsä tappajille”. Tämä rikkoo viidennen käskyn: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2 Moos. 20:12). Tämä käskee meitä ensin kunnioittamaan erilaisia isiä. Isällisen kunnioituksen ansaitsevat poliittiset isät, vanhukset, hengelliset ja luonnolliset isät.

Poliittinen isä, maistraatti ansaitsee kunnioituksen, sillä hänen tehtävä on rohkaista siveyttä, rangaista pahetta, sekä olla isä leskelle ja orvolle. Tällainen isä oli Job: ”Minä olin köyhien isä, ja tuntemattomien asiaa minä tarkoin tutkin.” (Job. 29:16). Samoin kuninkaat ja hallitsijat ansaitsevat erityisen arvostuksen valtiollisina isinä. Tällaisia olivat Daavid, Hiskia jne. Jopa jumalattomille hallitsijoille kuuluu osoittaa kunnioitusta heidän asemansa tähden. Meidän täytyy muistaa, että Jumala on asettanut jokaisen hallitsijan, joko siunaukseksi tai tuomioksi. Me osoitamme heille kunnioitusta totellessamme, kun heidän käskyt eivät mene Jumalan Sanaa vastaan. Osoitamme myös kunnioitusta rukoilemalla heidän puolesta (1 Tim. 2:1-4). Mutta mitä ihmiset tekevät? He rikkovat pelkän huvin vuoksi jokaista auktoriteettia vastaan. Kapinoitsevat turhasta ja mitä pahinta he painostavat hallitsijoita syntiin! Voi niitä, jotka pyrkivät hallitsijoiden kautta saada oikeuden lasten tappamiseen, laittomaan avioeroon tai avioliittoon.

Vanhus, harmaapää, joka on elänyt pitkän elämän kuuluu saada kunnioitus nuoremmilta: ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi.” (3 Moos. 19:32). Erityisesti meidän kuuluu kunnioittaa niitä vanhuksia, jotka eivät ole sitä vain iältään, vaan myös hurskaudeltaan. Arvostakaamme ja oppikaamme heiltä. Mutta mitä ihmiset tekevät? He väheksyvät historiaa eivätkä kunnioita isien viisautta. Kristitytkin ovat laiskoja tuntemaan historiansa ja sen tähden häpäisevät edelläkävijänsä, jotka raatoivat, kirjoittivat ja opettivat, jotta me kuulisimme ja oppisimme. Nuoret seurakunnissa ovat ylpeitä ja vailla Pyhää Henkeä, sillä he sanovat: ”Tehkäämme seurakuntaa uudella tavalla. Vanhemmat eivät ymmärrä, meillä on viisaus ja taito.” Tällaiseen Jumala ei mielisty. Tällaisen tähden karhut raatelivat kuoliaaksi ne lapset, jotka pilkkasivat profeettaa.

Hengelliset isät, pastorit ansaitsevat kunnioituksen. He ovat uudestisyntymisen instrumentteja ja heitä kuuluu kunnioittaa heidän viran tähden. Mikä ikinä heidän persoona on, heidän virka on kunniallinen: ”Sillä papin huulten pitää tallettaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus; sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja.” (Mal. 2:7). He edustavat Kristusta itseään: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä.” (2 Kor. 5:20). Kunnioitamme heitä antamalla ”tunnustuksenne niille, jotka tekevät työtä teidän keskuudessanne ja ovat teidän johtajianne Herrassa ja neuvovat teitä, sekä pitämään heitä erinomaisen rakkaina heidän työnsä tähden.” (1 Tess. 5:12-13); puolustamalla heitä hävittämällä epäoikeudenmukaiset syytökset: ”Älä ota huomioosi syytettä vanhinta vastaan, ellei ole kahta tai kolmea todistajaa.” (1 Tim. 5:19). He avaavat suunsa rukouksessa teidän puolestanne, ettekö te omianne heidän puolesta? Jos Jumala heidän kauttaan ruokkii teidät Sanalla, jotta säästyisitte helvetin liekeistä, ettekö te avaisi suutanne säilyttääksenne heidät herjaukselta? Kunnioitamme hengellisiä isiämme huolehtimalla heidän tarpeistaan: ”Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. Sillä Raamattu sanoo: ”Älä sido puivan härän suuta”, ja : ”Työmies on palkkansa ansainnut.” (1 Tim. 5:17-18); ”Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan. Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen.” (Apt. 6:2-4); ”Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa.” (1 Kor. 9:14). Kunnioitamme heitä myös mukautumalla heidän oppiinsa, joka Sanasta annetaan. Tämä on suurin kunnioituksen osoitus hengellistä isää kohti. Niin kuin seurakuntalaisten kuuliattomuus on paimenelle häpeäksi, niin myös heidän kuuliaisuutensa on hänen kruununsa ja hyvä todistuksensa: ”Sillä kuka on meidän toivomme tai ilomme tai meidän kerskauksemme kruunu? Ettekö myös te, meidän Herramme Jeesuksen edessä hänen tulemuksessaan?” (1 Tess. 2:19). Mutta mitä ihmiset tekevät? He ottavat syytöksiä vailla todisteita vastaan, ovat kuuliattomia ja mukautumattomia Sanan ja sakramenttien edessä, tuottaen surua, vaikka Raamattu sanoo: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä.” (Hep. 13:17).

Luonnolliset isät ja äidit ansaitsevat myös kunnioituksen. Tämän tähden meidän kuuluu osoittaa heille arvostusta sanassa ja eleessä. Raamattu puhuu hurskaasta äidistä: ”hänen poikansa nousevat ja kiittävät hänen onneansa; hänen miehensä nousee ja ylistää häntä.” (San. 30:28). Salomo nousi valtaistuimeltaan ja kumartui äitinsä edessä. Samoin kunnioitamme heitä kuuliaisuudella: ”Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset kaikessa.” (Kol. 3:20). Meidän kuuluu kuulla heidän neuvoa koskien työtämme, puolisoa jne. Samoin meidän kuuluu huolehtia heidän tarpeistaan, kun he vanhenevat. Mutta mitä ihmiset tekevät? He kiroavat vanhempiansa ja keksivät tälle tekosyitä. Monet hylkäävät heidät, kun he tulevat vanhaan ikään osoittaen kiittämättömyyden huipun. Jotkut, jopa niin kuin Paavali sanoo tappavat vanhempansa. Ei saa olla näin!

Ajan vuoksi kiirehdimme seuraavien käskyjen lävitse. Laki on annettu: ”murhamiehille, haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan.”. ”Murhamiehille” viittaa luonnollisesti kuudenteen käskyyn: ”Älä tapa.” (2 Moos. 20:13). Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja siten on rikos vuodattaa tämän verta vailla oikeutusta. Jeesus sanoi, että olemme syyllisiä tähän, jos edes vihaamme veljeämme sydämessämme. Jokainen on tähän syyllinen. Ihmiset katkeroituvat eivätkä anna anteeksi sitä anovalle. Tämä on syyllistyä murhaan sydämessä.

”haureellisille, miehimyksille” viittaa seitsemänteen käskyyn: ”Älä tee huorin.” (2 Moos. 20:14). Jumala on puhdas, pyhä henki ja siten hän on kaikkea likaista vastaan. Tämä käsky käskee meitä väistymään kaikesta seksuaalisesta synnistä:  ”Olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä.”. Avioliitossa miehellä ja naisella on velvollisuus toisiaan kohtaan, sillä avioliitto on kunniallinen ja annettu ihmiselle nautittavaksi. Miehellä on velvollisuus rakastaa vaimoaan asettaen tämän tarpeet omiensa edelle ja vaimon velvollisuus on seurata miehensä johtajuutta kunnioittaen riippumatta siitä, onko hän samaa mieltä. Tällä tavalla avioliittoa ei rikota. Paavali tuomitsee kaiken seksuaalisen kanssakäynnin miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuolella. ”Miehimykset” viittaa homoseksuaaleihin, kr. kielen sana koostuu kahdesta sanasta: ”Mies ja sänky” joten tästä ei ole mitään epäselvyyttä. Samoin meidän kuuluu suojella silmämme ja sydämemme, ettemme himoitsisi toisten puolisoita, sillä niin kuin Kristus sanoi, me syyllistymme tällöin huorintekoon. Mutta mitä ihmiset tekevät? Avioliitto on halveksittu, laittomat avioerot ovat nousussa, miehet ovat vastuuttomia ja hyväksikäyttäviä ja naiset ovat kopeita, juonittelevia ja pyrkivät hallitsemaan miehiä.

”Ihmiskauppiaille” viittaa kahdeksanteen käskyyn: ”Älä varasta.” (2 Moos. 20:15) ja ”valhettelijoille” viittaa yhdeksänteen käskyyn: ”Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.” (2 Moos. 20:16) ja kymmenes käsky: ”älä himoitse” (2 Moos. 20:17) menee luonnollisesti kaiken muun terveen opin vastaisen kategoriaan. Ajan tähden emme voi nyt avata näitä sen enempää, mutta rukoilen, että Pyhä Henki on nyt nostanut esille sen, kuinka toivottomia me olemme itsessämme. Onneksi Jumala käyttää pyhää lakiansa ”evankeliumin mukaisesti”! Näetkö siis itsesi syntisenä ja etsiikö sielusi pelastajaa? Mitä Jumala sanoo sinulle?

”Mutta et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut… Et ole tuonut minulle lampaitasi polttouhriksi… Et ole minulle kalmo ruokoa hopealla ostanut… vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi.” (Jes. 43:22-24). Sinä et ole kutsunut Jumalaa rukouksessa, et ole antanut hänelle, mitä hän vaatii. Olet pitänyt kaiken itselläsi. Olet ollut kiittämätön, uskoton ja nojannut omaan voimaasi. Sen sijaan olet tuonut hänelle syntisi ja vaivannut häntä pahoilla teoilla. Voiko Jumala siis antaa sinulle anteeksi? Voiko hän antaa sinulle iankaikkisen elämän? Kyllä! ”Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.” (Jes. 43:25). Hän ei pelasta sinua rukoustesi tähden. Hän ei pelasta sinua anteliaisuutesi tähden. Hän ei pelasta sinua hyvyytesi tähden. Hän pelastaa sinut oman nimensä tähden. Sinulle ei siis voi olla tekosyitä, joiden tähden et tulisi hänen luoksensa. Tule hänen luokse! Paratiisin ovet ovat auki, astu sisään: ”Kaikki minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37); ”Ja niin kuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:14-15). Uskotko tämän?

Lain väärä ja oikea käyttö (1 Tim. 1:6-8)

Saarnattu 23. 9. 2018

1 Tim. 1:6-8

”Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät. Mutta me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään.”

Näissä jakeissa Paavali ottaa esille lain väärän ja oikean käytön. Muistamme, että hän on edellisissä jakeissa kertonut, kuinka harhaopettajat, jotka tahtovat olla lainopettajia, vääristävät evankeliumin ja Jumalan Sanan. He ovat osattomia totuudesta, joka Jumalan armosta johtaa rakkauteen, puhtaaseen sydämeen, hyvään omatuntoon ja vilpittömään uskoon. Timoteus oli saanut käskyn kohdata nämä harhaopettajat ja käskeä heitä lopettamaan, sillä he saarnasivat toista evankeliumia, puuttuivat taruihin ja sukuluetteloihin, jotka eivät edistä Jumalan armotaloutta, vaan turhaa mietiskelyä. Terveenä seurakuntana me tahdomme pysyä totuudessa ja rakkaudessa, käyttäen Jumalan pyhää lakia oikein. Tämän opimme ymmärtämällä ensin lain väärän käytön (6-7) ja tämän jälkeen lain oikean luonteen ja tulkitsemisen? (8).

Lain väärä käyttö (jakeet 6-7)
”Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.”

Raamatun mukainen opetus johtaa Pyhän Hengen työn ansiosta rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Aito rakkaus nousee puhtaasta sydämestä tarkoittaen, että ihminen on uudestisyntynyt, pesty Kristuksen verellä ja siten kykenee imitoimaan pelastajaansa. Rakkaus nousee hyvästä omastatunnosta, tarkoittaen, että ihmisellä on iankaikkinen anteeksiantamus Kristuksen veressä, sillä jos me tunnustamme syntimme, emmekä yritä oikeuttaa itseämme, on Jumala uskollinen antamaan kaiken anteeksi. Rakkaus nousee myös vilpittömästä uskosta, tarkoittaen, että se ei ole tekaistu usko, vaan todellinen luja luottamus Jumalaan ja hänen Sanaansa. Näistä asioista, sanoo Paavali, ovat nämä harhaopettajat hairahtuneet pois! He ajoivat tiellä, mutta heidän päämääränä ei ollut saapua näihin asioihin, vaan heidän päämääränsä oli muualla.
Usean opettajan päämäärä ei ole rakkaus, vaan jokin muu: suosio, suuri jäsenmäärä tai rikastuminen. Täten he toimivat tavalla, jolla näihin tavoitteisiin päästään. Rahan himo on yhteinen piirre harhaopettajissa. Kerran, eräs henkilö, joka puhui Psalmista 69 päätyi opetuksessaan siihen hetkeen, jolloin hän totesi kaikkien kuulijoiden täytyvän lahjoittaa hänen työlleen 69 dollaria. Paavalin mainitsevien opettajien yksi päämäärä oli maallisen voiton saaminen: ”jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen.” (1 Tim. 6:5). Tällaisia opettajia on tänäänkin useita ja he ovat vaarallisia, sillä he saavat ihmiset ajattelemaan, että he voivat ostaa siunauksia. Apostolien teoissa luemme Simonesta, joka tarjosi rahaa apostoleille, jotta he antaisivat hänelle voiman jakaa Pyhää Henkeä (Apt. 8:14-24). Pietari vastasi hänelle: ”Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä.” Harhaopettajilla ei ole puhdasta sydäntä. Heidän tavoitteensa eivät ole oikeat. He käyttävät Jumalan Sanaa, lakia ja profeettoja kiitoalustana voiton saamiseen.

Muista siis, että jokainen opettaja, joka ei saarnaa Jumalan kirjoitettua Sanaa, pyhää lakia ja armon evankeliumia totuuden mukaisesti, vaan omia tai toisten ihmisten keksintöjä ja teorioita, unia ja tunteita, rahaa ja menestystä, ei ole totuudessa. Jos ihminen ei ole juurtunut Raamatun totuuksiin, ei hänellä ole sydäntä puhua niistä, vaan luonnostaan hän lankeaa puhumaan turhista kysymyksistä ja spekuloitavista asioista, joissa he tuntevat itsensä kotoisaksi. Jos opettaja ei saarnaa evankeliumia, hän ei usko evankeliumia. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka kristityltä hänen elämänsä vaikuttaa muuten, sillä Jumalan siunaaman opettajan tuntee aina ja yksin siitä, että tämä saarnaa Sanaa ja sanoo Paavalin kanssa: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseen.” (Room. 1:16).

Tänä päivänä on monia hyviä puhujia, mutta liian vähän saarnaajia. Paimenen vaatimus on, että hän on ”taitava opettamaan”. Hänen sydämensä täytyy tuntea itsensä kotoisaksi Jumalan Sanassa. Hän ei tahdo saarnata muuta, eikä hänellä ole lupaa saarnata muuta. ”Lue, kehoita ja opeta ahkerasti… Harrasta näitä, elä näissä, että edistymisesi olisi kaikkien nähtävissä. Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.” (1 Tim. 4:13, 15,16).
Jumala on antanut selkeät ohjeet sille, mitä vanhimman kuuluu opettaa. Kun Jumala siis armollisesti on suostunut ohjaamaan meitä, meidän ei kuulu yrittää olla viisaampia kuin hän. Martti Luther sanoi, että Jumala vaikuttaa olevan maailman huonoin opettaja, sillä kaikki näyttävät pyrkivän kehittämään ja lisäämään hänen opetukseensa! Kalvin kehottaa meitä hyvin: ”Jos sallimme Jumalan opettaa meitä ja jos nöyrästi seuraamme hänen lakinsa ohjeita, meillä on turvallinen polku ja Jumala antaa kätensä meille niin, että emme voi hukata tietämme… Olkamme myös varmoja, että on täysin turhaa yrittää tehdä vaikutusta ympärillä oleville ihmisille, sillä mitä tietoa olemmekaan hankkineet, on se pelkkää savua ja tuulta, jos me emme aio palvella Jumalaa puhtaalla omallatunnolla, luottaen yksin häneen ja hänen hyvyyteensä pelastukseksemme.”

Luonnolliset ihmiset rakastavat tulla viihdytetyiksi ja siten he innostuvat niin, että he menevät hurmioon kuullessaan mitä arvottomimmankin mysteerin jonkun suusta, mutta kamaluuksien kamaluus jos joku mainitsee Jumalan armon ja kehottaa hylkäämään synnin ja kasvamaan pyhyydessä, kestämään pahaa ja kärsimystä, nämä asiat saavat ihmiset ärsyyntymään ja haukottelemaan. Kuitenkin näistä kääntyessämme, voimme olla varmoja, että päädymme turhuuteen ja hulluuteen.

Paavali kertoo, että nämä harhaopettajat tahtoivat olla lainopettajia, vaikka he ovat täysin pätemättömiä tähän tehtävään. He eivät ymmärrä mitä puhuvat ja mitä varmaksi väittävät. Onko Jumala puhunut Sanassaan, minun ystäväni? Onko meillä Pyhien Kirjoitusten todistus? Sen kuuluu riittää meille. Millaisen viisauden sinä omistat, jos et voi alistua Jumalalle, vaan tahdot kailottaa omia ajatuksiasi? Eikö Jumala omaa itsellensä omiensa opettamisen oikeuden? Harhaopettajat eivät tunne häpeää ja sen tähden he väittävät varmaksi sitä mistä eivät mitään tiedä. Tämä tarkoittaa, että he ovat päättäneet tietoisesti vaatia jokaiselta henkilöltä uskoa heidän opettamiin asioihin. Tämä on yleistä, sillä me tiedämme, että ihmiset ovat mitä äänekkäimpiä asioista, joista he eivät mitään tiedä. Jeesuksen Kristuksen palvelijat kuitenkin hillitsevät itsensä niin, että he eivät ylitä uskonsa rajaa. Me kuulemme ja me katsomme, onko tämä totta: ”Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama.” (Kol. 2:18).
Me nöyrrymme ja kuuntelemme, ollessamme hitaita puhumaan. Mutta missä Jumala on meitä opettanut, me avaamme suumme lujassa varmuudessa asian totuudesta, mutta älkäämme saarnatko huulillamme, mitä emme usko sydämissämme. Me emme suostu alistua syytökselle: ”Tuo on vain sinun mielipiteesi.” Ei! Tämä on Jumalan Sana, niin kuin Hän on sen ilmoittanut ja missä hän on puhunut, ei ole kyse minun mielipiteestäni.

Nämä, jotka tahtoivat olla lainopettajia esittivät itsensä sen ekspertteinä, mutta eivät olleet. Paavali tietää, että näin sanoessaan he syyttäisivät häntä siitä, mistä häntä oli jo ennekin syytetty: ”Paavali ei arvosta lakia.” Siispä hän nyt ilmoittaa meille lain luonteen ja sen oikean käytön.

Lain luonne ja sen oikea tulkitseminen (jae 8)
”Mutta me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lainmukaisesti käytetään.” Jos joku epäilisi, että Paavali ei välitä, opeta ja tutki lakia: sanoo hän, että laki on hyvä. Hän muistuttaa Timoteusta siitä, että ei Kristus ”tullut lakia tai profeettoja kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17). Jokaisen Kristityn kuuluu voida laulaa, niin kuin Daavid: ”Herran laki on täydellinen; se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan. Herran asetukset ovat oikeat, ne ilahduttavat sydämen. Herran käskyt ovat selkeät, ne valaisevat silmät. Herran pelko on puhdas, se pysyy iäti. Herran oikeudet ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa, puhtaan kullan paljoutta, makeammat hunajaa ja mehiläisen mettä.” (Ps. 19:8-11). Muista, että uskovalle Jumalan laki on rakas ja ilon lähde, ja hän tutkii sitä: ”Minä puhun sinun todistuksistasi kuningasten edessä, enkä häpeään joudu. Minä iloitsen sinun käskyistäsi, jotka ovat minulle rakkaat. Minä kohotan käteni sinun käskyjesi puoleen, jotka ovat minulle rakkaat, ja tutkistelen sinun säädöksiäsi.” (Ps. 119:46-48).

Mistä laista Paavali puhuu?

Tässä jakeessa Paavali puhuu moraalisesta laista, eli kymmenestä käskystä. Tiedämme tämän, sillä hän tiivistää sen seuraavissa jakeissa. Jotkut ajattelevat, että lain aika on päättynyt niin, että sillä ei ole mitään tekemistä uskovan kanssa. Tämä on historiallinen harhaoppi, jota kutsumme antinomismiksi, eli laittomuudeksi. Antinomisti opettaa, että Jumalan moraalinen laki, kymmenen käskyä eivät ole sääntö uskovan elämälle. He uskovat, että laki on tuhottu uskovan elämässä kokonaan. Paavali kuitenkin sanoo, että laki on hyvä ja me tiedämme tämän. Kukaan uudestisyntynyt ei tosissaan uskalla väittää lain olevan paha tai tarpeeton. Huomaa kuitenkin, että Paavali ei hyväksy mitä tahansa lain käyttöä! Vain sen oikea käyttö on hyvä. Jos jotkut (niin kuin nämä harhaopettajat) käyttävät lakia väärin, rakentaen sen päälle omia ajatuksia ja taruja saavuttaakseen lihalliset tavoitteensa, on tämänkaltainen lain käyttäminen halveksittavaa. Saarnaaminen on hyvä asia, mutta ei kaikki saarnaaminen. Se on hyvä asia, jos lähtöolettamus on, että joku tietää miten saarnata! Mikä on siis oikea ymmärrys laista?

Oikea ymmärrys laista

Ensin meidän täytyy ymmärtää ero moraalisen lain ja evankeliumin välillä? 1) Laki ei ole Jeesus Kristus, mutta evankeliumi on Jeesus Kristus. Laki on hyvä, mutta se ei ole hyvä uutinen Jeesuksesta Kristuksesta. Laki kertoo, että vain se ihminen voi elää, joka tekee kaiken mitä laki käskee. Syntiselle tämä on huono uutinen, sillä hän on lainrikkoja ja siten kuolemaan tuomittu. 2) Laki vaatii kuuliaisuutta, mutta ei anna siihen voimaa. Evankeliumi kuitenkin antaa voiman; se antaa uskon valituille ja tekee käskyn taakasta kevyen antamalla ilon palvella Jumalaa.

Mitä hyötyä moraalisesta laista siis on meille? Se on peili, joka näyttää meille syntimme, jotta likaisuutemme ja onnettomuutemme nähdessämme, me juoksisimme Kristuksen luokse turvaan, uskoen, että hän on maksanut syntiemme rangaistuksen pelastaakseen meidät tulevalta vihalta. ”Niin muodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.” (Gal. 3:24).

Onko moraalinen laki siis enää voimassa uskovien kohdalla? Onko se tehty heille tyhjäksi? Tietyssä mielessä laki on tehty tyhjäksi uskoville. 1) Morallinen laki on tehty tyhjäksi suhteessa vanhurskautukseen. Laki ei voi vanhurskauttaa meitä, sillä me olemme syntisiä ja tässä mielessä moraalinen laki on tehty tyhjäksi Kristityn elämässä. Se on suureksi hyödyksi, mutta meidän kuuluu luottaa yksin Kristukselle meidän pelastuksemme. 2) Moraalisen lain kirous on tehty tyhjäksi uskoville. Uskovat ovat vapautetut sen kirouksesta ja tuomitsevasta voimasta. Minkä tähden? Sillä: ”Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme.” (Gal. 3:13). Tämä kirous, eli Jumalan viha tuli tyydytetyksi, kun Jeesus Kristus ihmisyydessään maksoi omiensa synnit. Näiltä osin moraalinen laki on tehty tyhjäksi uskovan osalta.
Se kuitenkin pysyy heidän ainaisena ohjenuorana. Thomas Watson sanoo: ”Vaikka se ei ole heidän pelastajansa, se on heidän opas. Vaikka se ei ole elämän liitto; silti se on elämän sääntö.” Jokaisen kristityn kuuluu kyetä sanomaan Paavalin kanssa: ”Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme sen.” (Room. 3:31) ja ”Laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä.” (Room. 7:12). Me emme ole moraalisen lain tuomitsevan voiman alla, mutta olemme sen komentavan voiman alla. Käsky rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sitoo iankaikkisesti. Laittomat ihmiset, jotka sanovat, että kymmenen käskyä eivät ole voimassa uskoville tietäköön, että jos he eivät tahdo lain ohjaavan heitä, eivät he myöskään saa evankeliumia pelastamaan heitä.

Paavali sanoo, että laki on hyvä, jos sitä käytetään lainmukaisesti. Tämä onnistuu, jos tiedämme oikeat säännöt sen tulkitsemiselle. Thomas Watson kirjassaan ”The Ten Commandments” antaa kaikista Raamatullisimmat säännöt kymmenen käskyn ymmärtämiselle ja opitte ne pian, mutta nyt tahdon kysyä sinulta kysymyksen. Milloin viimeksi sinä itkit syntejäsi? Milloin viimeksi itkit kiitollisuuden kyyneliä siitä suuresta armosta, jonka Jumala on sinulle osoittanut? Minun rukoukseni on, että jos et ole ennen nähnyt syntiesi todellista rumuutta ja olet omaksunut ajatuksen, että olet ehkä rakastettava tapaus, rukoilen, että tulevina viikkoina Jumalan lain tutkimisen kautta et ainoastaan kasvaisi sen oikeassa ymmärtämisessä, vaan myös vihassasi jäljellä olevaa syntiä kohtaan ja ylistyksessäsi Jumalan armoa kohtaan. Rukoilen, että saat itkeä kiitollisuuden kyyneliä.

1) Moraalisen lain käskyt ja kiellot ulottuvat sydämeen. Käskyt eivät vaadi ainoastaan ulkoisten tekojen kuuliaisuutta, vaan sisäistä rakkauden kiintymystä: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi.” (5 Moos. 6:5). Moraalisen lain uhkaukset ja kiellot ulottuvat myös sydämeen. Jumalan laki ei kiellä ainoastaan syntien tekoa, vaan sen halua ja siihen taipumusta. Se ei kiellä vain aviorikosta, vaan myös himoitsemisen (Matt. 5:28); ei ainoastaan varastamista, vaan myös sen halun (Room. 7:7). Ihmisten lait sitovat kädet, mutta Jumalan laki sitoo sydämen.
2) Käskyissä on tarkoitettu enemmän, kuin mitä on sanottu. Kun jokin velvollisuus on käsketty, vastakkainen synti on kielletty. Kun meidän on käsketty pitää sapatti päivä pyhänä, meidät on kielletty rikkomasta sapattia. Kun meidät on käsketty toimimaan ammatissamme: ”Kuusi päivää olet työtä tekevä,” meitä kielletään elämästä laiskasti. Myös kun jokin synti on kielletty, vastakkainen velvollisuus on käsketty. Kun meitä kielletään lausumasta Jumalan nimeä turhaan, kuuluu meidän kunnioittaa ja pelätä hänen nimeä: ”niin että pelkäät tätä kunniallista ja peljättävää nimeä, Herraa sinun Jumalaasi.” (5 Moos. 28:58). Kun meitä kielletään vahingoittamasta naapuriamme, vastakkainen velvollisuus, eli tälle hyvän tekeminen on sisälletty käskyyn.
3) Missä synti on kielletty, sen mahdollistaminen on myös kielletty. Kun meitä kielletään murhaamasta, on myös viha ja kateus kiellettyä, sillä ne saattavat johtaa siihen. Kun Jumala kieltää meitä tekemästä aviorikosta, on himokas silmän pyyntö ja porton seuraan liittyminen kielletty: ”Pidä tiesi kaukana tuollaisesta äläkä lähesty hänen majansa ovea.” (San. 5:8).
4) Jos yksi sukulaisuus on nimetty käskyssä, toinen on sisälletty. Kun lapsi mainitaan, isä on sisälletty. Lapsen velvollisuuden ollessa kunnioittaa vanhempiansa, on vanhempien velvollisuus lasta kohtaan sisälletty tähän. Lapsen kuuluu kunnioittaa ja vanhempien kuuluu ohjata, rakastaa ja täyttää lapsen välttämättömyyden tarpeet.
5) Suurten syntien tullessa mainituksi, pienemmät synnit ovat myös sisälletyt. Vaikka mikään synti ei ole pieni itsessään, ovat jotkut synnit suhteessa toiseen syntiin pienemmät. Kun epäjumalanpalvonta tai taikausko kielletään, myös omien keksintöjen tuominen Jumalan ylistykseen, joita hän ei ole asettanut, on kielletty. Aaronin pojilta ei ainoastaan kielletty epäjumalanpalvonta, vaan myös vieraan tulen tuominen: ”Ja Aaronin pojat Naadab ja Abihu ottivat kumpikin hiilipannunsa ja virittivät niihin tulen ja panivat suitsuketta sen päälle ja toivat vierasta tulta Herran eteen, vastoin hänen käskyänsä. Silloin lähti tuli Herran tyköä ja kulutti heidät, niin että he kuolivat Herran edessä.” (3 Moos. 10:1,2). Ihminen yllyttää Jumalaa tuhoamaan itsensä tuomalla omia taikauskoisia seremonioita ylistykseen, niin kuin roomalaiskatoliset ovat tehneet omassa messussaan. Jumala on riittävän viisas asettamaan itse sen tavan, millä häntä kuuluu palvella: ”Onko opetettava ymmärrystä Jumalalle, hänelle, joka taivaallisetkin tuomitsee?” (Job 21:22).
6) Laki on yhtenäinen. Käskyt Jumalaa kohtaan ovat sidotut käskyihin ihmistä kohtaan. Hurskaus Jumalaa kohtaan ja oikeudenmukaisuus naapuria kohtaan. Näitä ei saa erottaa toisistaan, niin kuin fariseukset tekivät: ”Voit teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.” (Matt. 23:23). Jos ihminen vaikuttaa huolehtivan neljästä ensimmäisestä käskystä, mutta laiminlyö kaikki velvollisuutensa ihmistä kohtaan, on hän tekopyhä ja hänen sydämensä ei ole oikea Jumalan edessä. Samoin ne, jotka vaikuttavat huolehtivan velvollisuuksistaan naapuriansa kohtaan, mutta rikkovat sapatin ja palvovat toista Jumalaa, ovat heidän kaikki teot likaiset Jumalan edessä. Jumala kirjoitti jokaisen käskyn ja meidän kuuluu iloita niiden jokaisen tekemisessä.
7) Jumalan laki ei ainoastaan kiellä meidän henkilökohtaista synnin tekemistä, vaan myös toisten synteihin osallisena olemista. Mitä tämä tarkoittaa? Kuinka me voimme olla osallisia toisten synneistä? Esimerkiksi säätämällä jumalattomia lakeja ja tyrkyttämällä niitä toisille. Jerobeam teki Israelin kansan tekemään syntiä teettämällä kultaiset vasikat (1 Kun. 12). Vaikka Daavid ei itse työntänyt miekkaa Uuriaan, hän käski Jooabia, että tämä sijoittaisi Uurian taistelukentän vaikeimpaan paikkaan: ”Miksi sinä olet pitänyt halpana Herran sanan ja tehnyt sitä, mikä on pahaa hänen silmissään? Heettiläisen Uurian sinä olet surmannut miekalla, ja hänen vaimonsa sinä olet ottanut vaimoksesi.” (2 Sam. 12:9).
II) me tulemme osallisiksi toisten synteihin myös silloin, kun emme estä toisten syntiä sen voidessamme. Jos perheen pää näkee jonkun perheessään rikkovan sapatin, tai kuulee tämän kiroilevan tai vannovan jotakin pahaa, eikä käytä oikeuttaan lopettaa tätä, hän tulee osalliseksi syntiin. Eeli tuli osalliseksi lastensa synteihin, sillä hän ei tuonut lapsiaan oikeuden eteen: ”Minä ilmoitan hänelle, että minä tuomitsen hänen sukunsa ikuisiksi ajoiksi sen rikoksen tähden, kun hän tiesi poikiensa pilkkaavan Jumalaa eikä pitänyt heitä kurissa. Sentähden minä olen vannonut Eelin suvusta: ”Totisesti, Eelin suvun rikosta ei koskaan soviteta, ei teurasuhrilla eikä ruokauhrilla.” (1 Sam. 3:13,14).
III) me teemme syntiä neuvomalla, avustamalla tai yllyttämällä toisia synnin tekoon. Ahitofel tuli syylliseksi Absalomin kanssa neuvoessaan tätä häpäisemään tämän isän sivuvaimot: ”Mene isäsi sivuvaimojen tykö, jotka hän on jättänyt linnaa vartioimaan. Silloin koko Israel saa kuulla, että sinä olet saattanut itsesi isäsi vihoihin, ja kaikki, jotka ovat sinun kanssasi, saavat rohkeutta.” (2 Sam. 16:21). Mies tai nainen, joka tietäen ja tahallaan aiheuttaa pukeutumisellaan toisen halveksimaan, tullessaan loukatuksi tämän tähden tai himoitsemaan, on osallinen tämän syntiin: ”niin myös, että naiset ovat säädyllisessä puvussa.” (1 Tim. 2:9). Joka kiusaa alkoholin kanssa kamppailevaa humaltumaan on osallinen tämän syntiin: ”Voi sitä, joka juottaa lähimmäistänsä.” (Hab. 2:15).
IV) antamalla suostumuksen toisten syntiin. Saul ei itse heittänyt kiveä Stefanusta päin, mutta Raamattu sanoo: ”Myös Saulus hyväksyi Stefanuksen surmaamisen.” (Apt. 8:1). Meidän päivänämme voisimme sanoa, että jos hyväksymme abortin, olemme osallisia lasten murhaan.
V) esimerkillä. Esimerkit ovat voimakkaita ja tarttuvia. Asettamalla huonon esimerkin, mahdollistamme toisten synnin. Jos Isä kiroilee ja lapsi tämän esimerkin tähden oppii kiroilemaan, on isä osallinen lapsen synnistä. Niin kuin on suvussa kulkevia tauteja, niin on myös suvussa kulkevia syntejä.
8. Viimeinen sääntö koskien käskyjä on, että vaikka me emme voi omassa voimassamme täyttää yhtäkään käskyä, tehdessämme voitavamme, on Jumala, joka on rakkaus, luvannut antaa rohkaisunsa meille. Hän rohkaisee meitä kahdella tavalla. 1) vaikka meillä ei ole kykyä totella käskyjä, on Jumala uudessa liitossa luvannut toimia meissä niin, että hän vaikuttaa meissä sen tekemisen, mitä hän tahtoo: ”ja vaikutan teidät kulkemaan säädöksieni mukaan.” (Hes. 36:27). Jumala käskee meitä rakastamaan häntä, mutta kuinka heikko meidän rakkautemme onkaan! Se on niin mitätön, mutta silti Jumala on luvannut ympärileikata sydämemme, että rakastaisimme häntä (5 Moos. 30:6). Jumala, joka käskee meitä, antaa meille voiman. Älä siis lannistu, vaikka sinulla ei ole voimaa itsessäsi, Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa: ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan, eikä näyttäisi tulevan meistä.” (2 Kor. 4:7); ”Herra, sinä saatat meille rauhan, sillä myös kaikki meidän tekomme olet sinä tehnyt.” (Jes. 26:12). 2) Kristuksen työn tähden ja hänen kauttaan, hän ottaa vastaan vilpittömät pyrkimyksemme otollisena suitsukkeena. Meidän epäonnistumisemme eivät herätä välimiehemme ihmisyydessä vihaa, vaan sääliä: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” (Hep. 4:15). Sama palvelus, jonka Jumalan laki tuomitsisi, hänen armonsa on mieltynyt kruunaamaan Kristuksen veren kautta. Hän on hyväksynyt meidät rakastetussaan, Jeesuksessa Kristuksessa, meidän toivossamme.

Kun teillä nyt on ohjeet sille, miten kymmentä käskyä kuuluu tulkita, valmistakaamme sydämemme tulevina viikkoina tutkimaan, mitä nämä käskyt sanovat meille seurakuntana siitä, mitä Herramme meiltä tahtoo ja kuinka meidän kuuluisi käyttää niitä elämässämme.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä (1 Tim. 1:5-7)

Saarnattu 16. 9. 2018

1 Tim. 1:5-7

”Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.”

Kiitos Herralle näistä jakeista. Viime kerralla katsoimme jo pintapuolisesti näitä jakeita ymmärtääksemme, mitä ne sanovat totuuden ensisijaisuudesta. Huomasimme, että terve seurakunta pysyy totuudessa ja vastustaa niitä ihmisiä, jotka pyrkivät tuomaan tuhoavia oppeja seurakuntaan. Tänään tahdon mennä syvemmälle näihin jakeisiin ja erityisesti Paavalin lauseeseen: ”Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä.” oppiaksemme sydämen varjelemisen tärkeyden kristityn elämässä. Sydän on ihmisen linnoitus ja joka valloittaa sydämen hallitsee koko ihmistä. Pietari kirjoitti: ”sillä kenen voittama joku on, sen orja hän on.” (2 Piet. 2:19). Tämän tutkimisen kautta toivon, että huomaamme harhaopettajien surullisen tilan ja vaikka meidän kuuluu seistä lujana valheenpuhujia vastaan ei tämä tarkoita, etteikö meidän sydämemme kuuluisi olla murtunut heidän tähtensä. Heidän sydämensä ei ole Jumalan, vaan turmeluksen orja. Ja missä me olisimme, ellemme Jumalan armosta?
Muista nyt, että näiden jakeiden kuvaamat tapahtumat eivät ole totta ainoastaan ensimmäisen vuosisadan Efesossa. Paavali olisi voinut kirjoittaa samat sanat sadoille seurakunnille Suomessa ja kymmenille tuhansille Euroopassa ja sen tähden me käymmekin tänä päivänä tätä kirjettä läpi. Turhat jaaritukset, motivaatiopuheet, teologinen liberalismi ja väärän evankeliumin julistaminen ovat todellinen ongelma missä maailmanosassa sitten olemmekin. Totuus ei ole saanut tilaa harhaopettajissa tänäänkään. He eivät pyri rakkauteen (toisten rakentamiseen), vaan ovat paisuneita ja ymmärtämättömiä, riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeitä henkilöitä, jotka aiheuttavat kateutta ja riitaa. Nämä yksilöt, joista Paavali puhuu, olivat kääntäneet selkänsä terveelle opille ja uskolle, joka on jumalisuuden mukainen. He tahtoivat olla lain opettajia, mutta eivät ymmärtäneet mitä puhuivat. He kielsivät evankeliumin selkeät opit ja niiden soveliaan käytön. He kääntyivät turhiin mietiskelyihin ja asioihin, jotka eivät kirkasta Pyhää Jumalaa. Syy tälle Paavalin mukaan on, että heidän sydämensä ei ole puhdas. Heidän sydämensä ei ole totuuden, vaan vääryyden valtaama. Terveenä seurakuntana me tahdomme varjella sydämemme ja rukoilen, että tänään Jumala Henkensä kautta olisi armollinen painattamaan Sanansa sisimpääsi koskien tätä asiaa. Kristitty ei nimittäin täydellisty uskoontulonsa hetkellä, vaan silloin hänellä alkaa koko elämän kestävä pyhitys. Vaikka vanhaihminen on kuollut ja uusi on tullut tilalle, olemme silti liharuumiissa, jota ei vielä ole lunastettu. Ruumiimme jäsenet, jotka muistavat vanhanluontomme tavat, sotivat uutta ihmistämme vastaan ja sen tähden Jumala on antanut meille Henkensä ja Sanansa, jotta voisimme kuolettaa lihan himot ja kasvaa rakkaudessa, josta Paavali puhuu. Yksi osa tätä rakkautta, jossa meidän kuuluu totuudessa kasvaa, on sydämen puhtaudessa.

Charles Hodge oli yksi 1800-luvun merkittävimmistä teologeista. Hän toimi Princetonin yliopistossa (siihen aikaan oikeaoppisen kristinuskon keskus) Itämaisen ja Raamatullisen Kirjallisuuden, sekä Systemaattisen Teologian professorina vuosina 1820-1878. Ja hän kysyi työnsä alussa: ”Miten on mahdollista, että kaikki teologinen liberalismi näyttää tulevan Saksasta?” ja niin hän matkasi Saksaan kahdeksivuodeksi (1826-1828) opiskellakseen näiden liberaalien professoreiden alaisuudessa. Palatessaan hän puhui Princetonin yliopiston opiskelijoille eräästä Raamatunpaikasta, jota tahdon katsoa teidän kanssanne pääjakeemme ohessa. Hän puhui opiskelijoilleen Sananlaskujen luvusta 4 ja jakeesta 23 vastatakseen kysymykseen: ”Minkä takia teologinen liberalismi oli ottanut vallan Saksasta, joka oli vuosisatoja aikaisemmin todistanut reformaation synnyn omalla maaperällään?” Kääntykää siis Raamatussanne tähän Raamatunpaikkaan.

”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (San. 4:23). Charles Hodge sanoi opiskelijoilleen näin: “Pyhyys on välttämätöntä oikealle tiedolle jumalisista asioista ja varma turva virheestä. Missä ikinä löydät todellista hurskautta, löydät myös opit syntiinlankeemuksesta, turmeluksesta, uudestisyntymisestä, sovituksesta ja Jeesuksen Kristuksen Jumaluudesta… varjele sydämesi kaikella määrätietoisuudella, sillä sieltä elämä lähtee… Kun ihmiset menettävät uskonnon elämän, he voivat uskoa mitä kammottavimpia oppeja ja iloita niissä.” Miten me siis varjelemme sydämemme?

  1. Ymmärrä tämän tehtävän tärkeys. ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi” sanoo tämän sananlaskun isä pojalleen. Hebrean virke on tässä hyvin ponnekas: ”Vartioi kaikella vartioimisella, vartioi, vartioi, aseta tupla vartio”. Tämä käskyn kiihkeys selkeästi osoittaa, kuinka vaikeaa ja tärkeää ihmiselle on vartioida sydäntä ja kuinka vaarallista tämän säädöksen laiminlyöminen on! Asian tärkeys kiteytyy näihin sanoihin: ”sillä sieltä elämä lähtee”. Sydän määrää kaiken muun: kielemme, silmiemme, korviemme, jalkojemme ja käsiemme toimen. Se on kuin arkku, jonka sisällöstä jäsenemme ammentavat sanansa, tekonsa ja suuntansa. Jeesus sanoi: ”Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.” (Luuk. 6:45). Kuinka pelottavaa onkaan siis tietää, että kukaan meistä ei ole luonnostaan hyvä ihminen. Mutta tämä on välttämätön tieto, jos tahdomme varjella sydämemme.
  2. Tunne siis sydämesi. Jos et tunne sydäntäsi, miten voisit turvata sen? Ystävät, opiskelkaa omaa sydäntänne, älkää käyttäkö aikaanne turhiin väittelyihin, vaan ottakaa tänään vastaan käytännön teologian leipää sydämellenne. Vakuutan sinulle, että on paljon parempi, että nämä makeat ja pelastavat evankeliumin totuudet ovat voimakkaasti kuljetetut sydämeesi, kuin paljaaseen järkeilyyn tai kuivaan loogiseen päättelyyn. Muista, että olet ”iankaikkisuuden ovella ja sinulla on työtä tehtävänä; ne tunnit, jotka käytät sydäntyöhön omassa kammiossasi osoittautuvat tuhannen taalan arvoiseksi elämäsi viimeisillä tunneilla”[1]. Kuningas Hiskia kykeni yllättävän sairautensa hetkellä rukoilla: ”Oi Herra, muista, kuinka minä olen vaeltanut sinun edessäsi uskollisesti ja ehyellä sydämellä ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi!” (2 Kun. 20:3).
    Sydämen tunteminen alkaa ensin ymmärtämällä mikä sen tila oli ennen uudestisyntymistä? Niin kuin aikaisemmin sanoin, ei ole ketään hyvää paitsi Jumala. Nöyrry siis Jumalan Sanan edessä ja ymmärrä, että ennen kuin Jumalan armo kohtasi sinua, sinun sydämesi oli: I) paha: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9). On tärkeää muistaa, että sydän ei tarkoita vain tunteita, vaan viittaa Raamatussa siihen kuka ihminen on: hänen luontoonsa, joka määrittelee hänen tekonsa ja osoittaa minkälainen henkilö on kyseessä. Sydän on petollinen tarkoittaen, että se on mutkassa kuin huono tie. Se ei ole luotettava tai turvallinen. Sydän on pahanilkinen, mutta parempi käännös sanoisi englannin kielisten käännösten mukaan toivottoman sairas, tarkoittaen, että se on lääkkeellisesti parantumaton.
    II) ymmärtämätön: ”koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet.” (Room. 1:21, 22). Kuinka moni meistä ajatteli olevansa viisas ennen kuin Jumala avasi silmämme? Todellisuudessa olimme hulluja eläessämme kaikelle muulle paitsi Jumalan kunnialle. Ehkä emme olleet intellektuaalisesti pätemättömiä, mutta Jumalan herruuden kieltäminen on ihmisen typerin teko. Jumalan pelko on todellisen viisauden alku ja hänen käskyjensä noudattaminen parhain palvelus sielulle, tälle kaikelle meidän ymmärtämätön sydämemme kuitenkin nauroi.
    III) turmeltunut: ”Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niin kuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.” (Room. 3:9-13). Meidän koko olemuksemme oli sodassa Jumalaa vastaan, sillä sydämestämme emme tahtoneet etsiä ja palvella Jumalaa ja tehdä hyvää hänen kunniakseen.
    IV) syyllinen: ”Ja hän kutsui taas kansan tykönsä ja sanoi heille: ”Kuulkaa minua kaikki ja ymmärtäkää: ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon.” Ja kun hän kansasta erottuaan oli mennyt erääseen taloon, kysyivät hänen opetuslapsensa häneltä sitä vertausta. Ja hän sanoi heille: ”Niinkö ymmärtämättömiä tekin olette? Ettekö käsitä, ettei mikään, mikä ulkoapäin menee ihmiseen, voi häntä saastuttaa? Sillä se ei mene hänen sydämeensä, vaan vatsaan, ja ulostuu.” Näin hän sanoi kaikki ruoat puhtaiksi. Ja hän sanoi: ”Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark. 7:14-23).

    Lapsena minulle todettiin traumaperäinen stressireaktio. Tiedän kokemuksesta, että psykiatrit pyrkivät auttamaan ongelmallisia ihmisiä ymmärtämään heidän taustaansa, jonka avulla voitaisiin selvittää, minkä takia ihminen toimii tietyllä tavalla. Tämä toimintatapa osoittaa hyvin maailman ajattelutavan: ”Syy sille, että ajattelet tai toimit tietyllä tavalla on, koska sinulle tapahtui tätä ja tuota”. Syy laitetaan johonkin muualle. ”Minun avioliittoni on kamala, sillä en saa sitä, mitä tarvitsen ja ansaitsen. Minä varastan, koska minulla on kleptomania jne.” Jumala kuitenkin sanoo, että ei se mikä menee sisään, mikä tapahtuu ulkopuolelta, ole syy syntisyydellemme ja siten vapauta meitä vastuusta. Meidän syntimme eivät ole sen seurausta, että me olemme ympärillä olevien olosuhteiden uhreja, vaan meidän sydämemme itse ovat pahat ja synnyttävät riitaa, varkautta, ihmissuhdeongelmia, murhaa ja rikosta. Jokin epäoikeudenmukainen asia voi kohdata meitä, mutta se miten reagoimme tähän osoittaa, mitä sisällämme on. Meidän sydämemme on syyllinen sen synteihin.

Nämä neljä asiaa: pahuus, ymmärtämättömyys, turmeltuneisuus ja syyllisyys tiivistävät sydämen tilan ennen uudestisyntymistä. John Flavel kirjoitti: ”Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisestä tuli mitä sekavin ja uhmakkain olento, joka vastustaa itse-riittoisuudellaan Luojaansa kaikkivaltiaana; itserakkaudellaan Pää-Asiallisena Hyvänä; omapäisyydellään Korkeimpana Herrana; itsekeskeisyydellään Lopullisena Tarkoituksena.” Tällaisen sydämen varjeleminen olisi hullua, sillä se ei hyödyttäisi mitään. Sydän kuitenkin muuttuu uudestisyntymisessä ja niin katsomme nyt sydämen tilaa uudestisyntyneessä. Ennen uudestisyntymistä sydän on ihmisen pahin osa ja tämän jälkeen hänen parhain osansa.

Paavali kertoo, että totuus saa Jumalan armosta aikaan puhtaan sydämen. Tämä tapahtuu syntisen kuullessa evankeliumin, jonka kautta Jumala uudestisynnyttää ihmisen ja antaa tälle parannuksen ja uskon. Kristitty ymmärtää, että hänen sydämensä on koko tämän elämän ajan ollut niin kuin juuri mainitsimme. Tämä on välttämätön seuraus, sillä tämä saa ihmisen tunnustamaan oman voimattomuutensa pelastaa ja parantaa itsensä. Se saa ihmisen luottamaan yksin Jumalan armoon ja voimaan vartioida hänet. Hän tunnustaa: ”Jos voisin menettää pelastukseni, minä menettäisin sen”, hän ei voi katsoa itseensä löytääksensä vastausta ja apua syntiinsä. Hänen täytyy katsoa itsestään poispäin Kristukseen. Nämä todistavat uudesta sydämestä, jota meidän kuuluu varjella. Uusi sydän on pesty Kristuksen verellä ja se tahtoo antaa kaiken ylistyksen Jumalalle. Ennen uudestisyntymistä Herra ei ollut antanut meille sydäntä ymmärtääksemme ja silmiä nähdäksemme ja korvia kuullaksemme, niin kuin Mooses sanoo (5 Moos. 29:4). Mutta Jumalan armosta kävi toteen kohdallamme Mooseksen toiset sanat: ”Ja Herra, sinun Jumalasi, ympärileikkaa sinun sydämesi ja sinun jälkeläistesi sydämet, niin, että rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, että eläisit.” (5 Moos. 30:6). Uudestisyntynyt sydän etsii Jumalaa, janoaa hänen puoleensa ja tahtoo seurata häntä. Tämän tähden Jumalan silmä tarkkaa omiensa sydäntä ja kantaa siitä huolta, ja sen tähden meidänkin silmämme kuuluu katsoa sen vointia. Rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan on sitä suurempi tai heikompi, kuin on sydämen terveys. John Flavel sanoi hyvin: ”Vaikka armo on suurella tavalla tislannut sielun ja antanut sille jatkuvan ja taivaallisen luonteen: silti synti usein mädättää sen uudestaan: niin, että jopa hyväntahtoinen sydän on niin kuin musikaalinen instrumentti, jonka pieni asia voi saada soimaan huonolla sävelellä; näin juuri, jätä se hetkeksi sivuun ja se tarvitsee pian uudelleen virityksen ennen kuin sinä voit soittaa sillä uudestaan.”[2] Miten siis varjelemme sydämemme?

Sydämen varjeleminen kristityn vaelluksen aikana alkaa ihmeellisesti I) ymmärtämällä, että me emme pysty varjelemaan sydäntämme! Meillä kuitenkin on vastuu varjella sitä. Miten nämä kaksi asiaa (Jumala yksin voi varjella sydämemme pelastukseen ja meillä on silti vastuu varjella sydämemme) sopivat yhteen? Ne sopivat yhteen, sillä Jumala, joka varjelee sydämen, on mieltynyt asettamaan keinot tämän saavuttamiseksi kristityn elämässä, jossa Hän Henkensä kautta vaikuttaa niiden keinojen tekemisen ja tahtomisen. Tarkoitan, että sydämen pitäminen on Jumalan työ alusta loppuun, jonka hän tekee instrumentaalisesti pyrkimystemme kautta, jotka hän synnyttää. Ehkä pari Raamatunpaikkaa avaavat tämän totuuden selkeämmin: ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niin kuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:12,13). Meidän kuuluu olla kuuliaisia ja ahkeroida pelolla ja vavistuksella. Paavali ei puhu pelastuksesta tekojen kautta, vaan tarkoittaa ”pelastusta” siinä mielessä, että tulemme progressiivisesti tuntemaan pelastuksen jokaisen aspektin ja siunauksen. Mutta tämänkin työn teon Jumala vaikuttaa omissaan antamalla tahdon ja tekemisen. Pyhityksemmekin on siis alusta loppuun Jumalan työ.
Toinen Raamatunpaikka on yhtä selkeyttävä: ”Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne.” (Hes. 36:26,27). Kristityn teot ovat todellisia, mutta ne ovat Jumalan synnyttämiä. Niin myös meidän sydämemme varjelus on Jumalan työ, mutta tämä Jumalan työ näyttäytyy niissä teoissa, jotka Hän meissä synnyttää, johtaen sydämemme varjeltumiseen. Nämä Jumalan asettamat keinot ovat I) ymmärrys omasta voimattomuudesta (jota jo katsoimme); joka johtaa II) rukoukseen, III) Sanan sydämeen painamiseen, IV) seurakuntayhteyteen ja V) Herran Päivä Sapatin pyhittämiseen.

Voimattomuuden ymmärtäminen johtaa ensimmäisenä jatkuvaan rukoukseen Jumalan puhdistavan armon toivossa: ”Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini… Kelvatkoon sinulle minun suuni sanat ja minun sydämeni ajatuksen sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.” (Ps. 19:13, 15). ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi.” (Ps. 51:12,13). Paavali sanoi Tessalonikalaisille: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” (1 Tess. 5:17). Voi kun sydämeni rakastaisi Jumalaa enemmän; vihaisi syntiä enemmän; vaeltaisi lähempänä Jumalaa. Herra! Älä kiellä minulta sellaista sydäntä; mitä ikinä minulta kiellät: anna minulle sydän pelätäkseni sinua, rakastaakseni ja iloitakseni sinussa. Jos sydämemme ei pysy rukouksessa, se pysyy kiusauksessa. Rukoile siis ystäväni ja tiedä, että Herran käsi ei ole lyhyt auttamaan: ”Mutta hänelle, joka voi varjella teidät lankeamasta ja asettaa teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa eteen, hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen” (Juud. 24, 25).

Rukouksen lisäksi varjelemme sydämemme kätkemällä Jumalan Sanan sisimpäämme. Daavid ylisti Jumalaa hänen Sanastaan: ”Minä kätken sinun sanasi sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan. Kiitetty ole sinä, Herra, opeta minulle käskysi. Huulillani minä julistan kaikki sinun suusi oikeudet. Minä iloitsen sinun todistustesi tiestä, niin kuin kaikkinaisesta rikkaudesta. Minä tutkistelen sinun asetuksiasi ja katselen sinun polkujasi. Minä iloitsen sinun käskyistäsi enkä sinun sanaasi unhot. Tee palvelijallesi hyvin, että minä eläisin ja noudattaisin sinun sanaasi. Avaa minun silmäni näkemään sinun lakisi ihmeitä. Minä olen muukalainen maan päällä; älä salaa minulta käskyjäsi.” (Ps. 119:11-19). Jeesus rukoili Isää sanoin: ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17). Koko Vanha Testamentti myös, sanoo Paavali on: ”kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.” (Room. 15:4). Eräs viisas Anglikaani sanoi: ”Onnellinen on se ihminen, joka omistaa Raamatun! Onnellisempi on se ihminen, joka lukee sitä! Onnellisin kaikista ihmisistä on hän, joka lukee ja tottelee sitä!”. Ottakoon sydämemme tästä opiksi ja se on pysyvä varjeltuna.

Rukouksen ja Sanan lisäksi tarvitsemme paikallisseurakunnan, jossa voimme kantaa toisiamme rukouksin ja kuulla Jumalan Sanan uskollista saarnaamista, jotta ymmärryksemme siitä kasvaisi. Lampaiden ei ole tarkoitus kulkea yksin, vaan laumassa. Raamattu sanoo: ”valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:24, 25). Mark Dever kirjoittaa: ”Temppeli on rakennettu kivistä. Lauma koostuu lampaista. Köynnös on punottu oksista. Ruumis muodostuu jäsenistä. Yhdessä mielessä seurakunnan jäsenyys alkaa, kun Kristus pelastaa meidät ja tekee meistä ruumiinsa jäseniä, mutta käytännössä tämä ilmenee jäsenyytenä paikallisessa seurakunnassa. Siinä mielessä seurakunnan jäsenyys alkaa, kun sitoudumme tiettyyn ruumiiseen. Kristittynä oleminen merkitsee liittymistä seurakuntaan.” Sydämemme varjeltuvat, kun meillä on veljiä ja sisaria, jotka voivat auttaa meitä kamppailuissamme rohkaisemalla, nuhtelemalla ja kehottamalla. Toisten epätäydellisten ihmisten keskellä oleminen ja heihin sitoutuminen auttaa meitä pyhityksessä. Olkaamme siis osa tervettä seurakuntaa ja sydämemme saavat kasvaa puhtaudessaan entistä enemmän.

Viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi: muista pyhittää Herran Päivä Sapatti. ”Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt.” (1 Moos. 2:2, 3). Sapatti asetettiin luomisessa. Ihmisen ensimmäinen kokonainen päivä oli lepopäivä Jumalan läsnäolossa. Tämän jälkeen hän sai käskyn tehdä työtä, hoitaa puutarhaa ja nimetä eläimet. Syntiinlankeemuksen jälkeen velvollisuus pyhittää lepopäivä pysyi voimassa. Mooseksen antaessa kymmenen käskyä luemme: ”Muista pyhittää lepopäivä. Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi; mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, Sapatti; silloin älä mitään askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sen tähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.” (2 Moos. 20:8-11). Lepopäivä käskettiin luomistyön muistamiseksi, ylistyksen ja levon päiväksi, mutta myös Jumalan tuoman pelastuksen kunnioittamiseksi: ”Ja muista, että itse olit orjana Egyptin maassa ja että Herra, sinun Jumalasi, vei sinut sieltä pois väkevällä kädellä ja ojennetulla käsivarrella. Sentähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivän.” (5 Moos. 5:15). Maailman luomisesta Kristuksen ylösnousemukseen Jumala määräsi seitsemännen päivän olevan viikoittainen Sapatti. Kristuksen ylösnousemuksesta aina maailman loppuun asti viikon ensimmäinen päivä on kristitty Sapatti. Jeesus julisti olevansa sapatin Herra (Matt. 12:8) ja siten hänellä oli oikeus muuttaa tämä päivä. Hän lepäsi pelastuksen työstään viikon ensimmäisenä päivänä ja alkuseurakunta kokoontui tämän tähden viikon ensimmäisenä päivänä, jota kutsumme myös Herran Päiväksi. Kaikki juutalaiset seremoniat liittyen vanhaan sapattiin tulivat tyhjäksi Kristuksessa, mutta sen periaate pätee yhä. Sunnuntaina me käännämme katseemme pois itsestämme pyhittäen Sapatin yksin Jumalalle, jonka päivä se on. Jokainen päivä ei ole Herran Päivä tässä mielessä, niin kuin jotkut väittävät. Me yhä odotamme ikuista sapattia. Toivon pitäväni tulevina viikoina saarnat kymmenestä käskystä ja etenkin tästä neljännestä käskystä, sillä moni seurakunta tänä päivänä joko kieltää neljännen käskyn voimassaolon tai pitää sapatin yhä seitsemäntenä päivänä, lauantaina, molempien ollessa vakavia virheitä. Tämän osoittamiseksi tarvitsemme toisen ajan. Onneksi Paavali ottaa kymmenen käskyä esille tulevien viikkojen jakeissa.
Nyt kuitenkin ajan vuoksi muistutan, että sapatti on Jumalan lahja ihmiselle. Jeesus sanoi, että sapatti tehtiin ihmistä varten, eikä ihmistä sapattia varten! Me tarvitsemme levon Kristuksessa jaksaaksemme arjessamme. Meidän täytyy muistaa se suuri vapautus, jonka hän meille toi synnin orjuudesta. Meidän sydämemme hyvinvoinnin tähden, täytyy sen antaa ylistys Herralle erityisesti hänen päivänään. Kuuntele näitä sanoja, jotka Jumala lupaa kaikille, jotka kunnioittavat hänen sapattiaan: ”Autuas se ihminen, joka tämän tekee, se ihmislapsi, joka tässä pysyy, joka pitää sapatin eikä sitä riko, joka varoo kätensä tekemästä mitään pahaa! Älköön sanoko muukalainen, joka on liittynyt Herraan: ”Herra erottaa minut peräti kansastansa”, älköönkä kuohittu sanoko: ”Minä olen kuiva puu.” Sillä näin sanoo Herra: Kuohituille, jotka pitävät minun sapattini ja valitsevat sen, mikä minulle otollista on, ja pysyvät minun liitossani, heille minä annan huoneessani ja muurieni sisällä muistomerkin ja nimen, joka on poikia ja tyttäriä parempi; minä annan heille iankaikkisen nimen, joka ei häviä. Ja muukalaiset, jotka ovat liittyneet Herraan, palvellakseen häntä ja rakastaaksensa Herran nimeä, ollakseen hänen palvelijoitansa, kaikki, jotka pitävät sapatin eivätkä sitä riko ja pysyvät minun liitossani, ne minä tuon pyhälle vuorelleni ja ilahutan heitä rukoushuoneessani, ja heidän polttouhrinsa ja teurasuhrinsa ovat otolliset minun alttarillani, sillä minun huoneeni on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi.” (Jes. 56:2-7). Kuinka moni teistä kohtelee Herran Päivää, niin kuin se olisi sinun päiväsi? Sydämesi turvan tähden muista: ”Jos sinä pidätät jalkasi sapattia rikkomasta, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhäpäivänäni, vaan kutsut sapatin ilopäiväksi, Herran pyhäpäivän kunnioitettavaksi ja kunnioitat sitä, niin ettet toimita omia toimiasi, et aja omia asioitasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa.” (Jes. 58:13, 14). Kiitos Herralle, että hän kutsuu meitä hänen yhteyteensä meidän iloksemme ja omaksi kunniaksensa.

Olemme nyt katsoneet miten voimme kasvaa siinä rakkaudessa, joka tulee puhtaasta sydämestä. Olkoon Herra armollinen ja suokoon näiden totuuksien saada yhä enemmän valtaa meissä, jotta voisimme ymmärtää, kuinka suuren pelastuksen olemme saaneet. Nähkäämme, kuinka surullisessa tilassa ovat ne, jotka opettavat totuuden vastaisesti, sillä he ja heidän kuulijansa eivät ole päässeet tuntemaan rakkautta, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Olkaamme kiitollisia Jumalan armosta ja kasvattakoon Hän meitä näissä rakkauden asioissa, tänään erityisesti puhtaan sydämen omaamisessa. Aamen.

[1] John Flavel – The Works of John Flavel (Vol. 5) p. 421

[2] John Flavel – The Works of John Flavel (Vol. 5) p. 426