Saarnattu 31.3.2019, Mikko Rötkö
En ole ikinä ollut kiinnostunut penkkiurheilusta, joten en tunne yleisurheilu lajeja kovin hyvin. Mutta minusta on aina tuntunut uskomattomalta, kuinka korkealla olevan riman ylitse seiväshyppääjät voivatkaan hypätä. Alussahan rima on niin alhaalla, että lähes kaikki voivat sen ylittää. Mutta kisan edetessä sitä nostetaan yhä vain korkeammalle, kunnes vain yksi enää kykenee sen ylittämään.
Miten tämä liittyy aiheeseemme? Jumala ei ole ikinä laskenut rimaansa ja standardejansa, eli lakiansa tasollemme, niin että me voisimme sen ylittää. Toisaalta Jumala ei ikinä ole sitä myöskään nostanut; se on ollut aina sama, kuten Jumalakin on muuttumattomana ollut. Mutta me olemme langenneet kauas alas riman alapuolelle. Kuten Galatalaiskirjeessä sanotaan, lailla on aivan muunlainen tarkoitus: “Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä..” (Gal 3:19). Kisa oli jo hävitty ihmisen puolelta. Ponnistusvoima sekä hyppäämiskyky oli jo menetetty, kun Jumala esitteli rimansa. Tuon riman katselemisen pääasiallinen tehtävä kohdallemme on välittää tietoa siitä, millaisia me olemme. Millainen on nyt tilamme. Sanalla sanoen, me olemme langenneita, emmekä kykene ylittämään Jumalan rimaa. Me emme voi voittaa. Jäämme väkisin häviäjiksi. Mutta oli myös olemassa lupaus–jo kauan ennen lain antamistakin–, että oli tulossa eräs, joka hyppäisi tuon riman ylitse ja saisi riemuvoiton. Ja tässä on evankeliumin sanoma! Kristus on hypännyt edestämme tuon riman ylitse, ja uskon kautta Häneen, lukee Jumala Kristuksen voiton meidänkin voitoksemme.
“Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna” (Gal 3:1)?
Millaisella voimalla ja tunteella Paavali lähestyykään tässä galatalaisia. Ei hän tarkoita, että galatalaiset olisivat henkisiltä kyvyiltään vähäiset, vaan pikemmin, että ottaen kaiken huomioon, he ovat toimineet todella typerästi, kuin mieltä vailla. Se, mikä on ollut ilmeistä uskoontulosta lähtien, on unohtunut, kuin lumouksen voimasta. Kuka on teidät lumonnut? Tai kuten ESV sanoo: noitunut. Niin suurta ihmetystä herättää galatalaisten tila Paavalissa, että hän käyttää kyseistä ilmaisua, joka ei viittaa siihen, että valheen opettajat olisivat vedonneet galatalaisten järkeen tai ymmärrykseen. He pikemminkin tulivat, kuten käärmekin paratiisissa ja vetosivat tunteisiin.
Paavali oli julistanut galatalaisille evankeliumin ja opettanut heille sitä. Julistuksen kautta Kristus oli kuvattu heidän silmiensä eteen ristiinnaulittuna. Uskon silmin he olivat tätä näkyä katselleet, mutta nyt sen aivan kuin unohtaneet. Muut asiat olivat saaneet suuremman aseman. Muut asiat olivat tulleet tärkeämmiksi, jos ei tunnustuksena, niin kuitenkin puheessa ja käytännössä.
“Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen, vai uskossa kuulemisesta” (Gal 3:2)?
Uskossa kuuleminen viittaa vahvasti edellisen jakeen mainintaan Kristuksesta ristiinnaulittuna. He olivat kuulleet, että Jumalan Poika jätti taivaan kirkkauden ja tuli alas synnin maailman pimeyteen, etsimään sitä mikä oli kadonnut; heitä itseään. He olivat kuulleet, että Jumalan laki osoitti heidät syntisiksi ja syyllisiksi Jumalan edessä, joka kaikkinaista vääryyttä palavasti vihaa. He olivat kuulleet, että heidän tilanteensa olisi todellakin toivoton–he eivät kykenisi itse hyppäämään Jumalan riman yli; he eivät kykenisi itse langenneina tulemaan Jumalalle kelpaaviksi ja riittäviksi. Se ei olisi mahdollista, ellei Jumalan Karitsa olisi ristillä ottanut heidän osaansa; heidän ansioitaan, kiroustaan ja rangaistustaan kannettavakseen. He olivat kuulleet, että näin kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Jeesus sai aikaan ikuisen sovinnon. He olivat kuulleet, että Kristus joi Jumalan vihan maljan; ristillä Kristus otti heidän helvettinsä, ja että uskon kautta Kristukseen, he saisivat sen, mitä Kristus oli ansainnut: Iankaikkisen elämän ja Jumalan mielisuosion. He olivat kaiken tämän uskoneet, uskosta vanhurskaiksi tulleet, ja vieläpä saaneet sen merkiksi Pyhän Hengen sinetin itseensä.
Mutta nyt joku oli aivan kuin heidät noitunut. Oli kuin tämä kaikki olisi muuttunut epäselväksi ja utuisaksi heidän mielissään. Oli kuin joku olisi heidät lumonnut. Ei Kristus enää ollutkaan heidän silmiensä edessä; jatkuvasti heidän mielissään. Ei Kristuksen sovituskuolema enää ollutkaan heille se, mitä ajatella, kun he koettivat Jumalaa lähestyä.
Mutta oletteko nyt tulleet aivan älyttömiksi ja typeriksi, huudahtaa Paavali tähän. Kuinka te saitte Pyhän Hengen? Tuliko Jumalan Henki teihin asumaan, kun ensin itse pyhititte itsenne tiettyihin kriteereihin yltäviksi. Saitteko Hengen, kun ensin kasvatitte hengelliset jalkanne alttiuden kenkiin sopiviksi? Täyttikö Pyhä Henki teidät, kun ensin itse siivositte sydämenne kammiot synnin pölystä? Ei, ei ja ei! Pois se! Vastaus Paavalin kysymykseen on ilmeinen, ja sen kautta voimme jokainen myös kääntää hetkeksi katseemme omaan uskoon tuloomme. Olinko kadotettu syntinen, jota Kristus tuli pelastamaan, ja joka Häneltä tarvitsi lahjaksi aivan kaiken, vai olinko jo ensin itseni hieman terveemmäksi tehnyt, niin, että jumalisuuteni suorastaan houkutteli hänet paikalle, kuten kukkien mesi houkuttaa perhosia? Kukaan ei ole koskaan saanut Pyhää Henkeä muutoin, kuin uskossa kuulemalla.
Entä nykyhetkessä? “Niinkö älyttömiä olette? Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte” (Gal 3:3)? Kiivas kuulustelu jatkuu. Ehkä siis sanot, että Jeesus pelasti sinut yksin sentähden, että uskoit evankeliumin. Mutta sitäkin älyttömämpi olet, jos nyt ajattelet, ettei sama periaate ole ainoa tie alusta loppuun saakka matkalla tomusta kirkkauteen. Jumalan lahjoittama pelastus on tosin kolmiosainen, sillä Hän on meidät pelastanut, ja nykyisyydessä pelastaa, ja vielä kerran tulee pelastamaan, kun saavutamme pelastuksen täyteyden. Mutta alusta loppuun asti, Hän pelastaa Kristuksen tähden, uskosta Häneen. Alusta loppuun asti, kyse Jumalalle kelpaavaisuudessasi, on Kristuksen vanhurskaudesta. Kuinka pitkälle oletkaan ehtinyt, kuinka kauan oletkaan uskossa ollut; kyse on edelleen vain ja ainoastaan siitä Kristuksen vanhurskaudesta, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut.
Ehkä seuraava kuva auttaa meitä asian hahmottamisessa. Vanhan Liiton jumalanpalveluksessa kannettiin alinomaa alttarille erilaisia uhreja; kiitos-, yhteys-, synti-, ja sovitusuhreja. Mutta kun sinä lähestyt Jumalaa, mitä sinulla on Hänelle tarjottavana? Mitä sinä käsissäsi kannat kun Hänen eteensä tulet? Mitä sinä esittelet Hänelle? Miksi Hänen pitäisi sinuun katsahtaa tai rukouksesi huomioida? Toisin sanoen, mikä on se perustus, jolla seisot? Mikä on se tuki, joka sieluasi kannattelee? Mikä on se ainoa lääke, joka sydämesi levottomuuteen voi rauhaa puhua ja rauhan antaa? “Niinkö älyttömiä olette?” Ethän ole niin älytön, että esittelisit Jumalalle sitä, kuinka mielestäsi olet suoriutunut hyvin. Ethän ole niin älytön, että ylpeänä ajattelisit tulleesi toisia kristittyjä pyhemmäksi, sillä Jumalan edessä pyhyytenäsi ei voi olla muu kuin Kristus ja Hänen vanhurskautensa. Kaikki muu on riittämätöntä ja synnin tahraamaa. Katsothan yksin Kristukseen ja Hänen Verensä ansioihin, kun lähestyt Jumalaa! Ethän koeta lääkitä syyttävää omaatuntoa millään muulla tavoin! Ethän koeta peittää synnin tuomaa häpeää millään omatekoisella viikunanlehtivaatteella, vaan etsithän yksin sitä vaatetta, jolla Jumala voi häpeäsi peittää; vaatetta, jonka valmistuksessa on viattoman sijaiskärsijä veri vuotanut. Ethän siis paikkaa synnin lyömiä halkeamia sinussa, saviastiassa, millään muulla kuin Kristukselta saamallasi armolla–muu on vahaa, joka koetusten kuumuudessa sulaa.
Jeesus ristin juurella, suo mun pysytellä, terveysvirran äärellä, elon lähtehellä.
Ristihin, oi Karitsa, kiinnä katseeni. Jeesus ristin varjossa johda askeleeni.
“Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako Hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta” (Gal 3:5)?
Mitä siis sanomme kaikkeen kuulemaamme? Miten on? Aiommeko esitellä Jumalalle omaa kelpaavaisuuttamme ja arvokkuuttamme? Aiommeko esitellä oman jumalanpalveluksemme täydellisyyttä? Entä omaa parannuksen tekomme? Entä sitä, miten olemme eläneet mielestämme pyhästi? Vedämmekö Jumalan siunauksen päällemme liturgiallamme tai tunnustuksellisuudellamme? Nousemmeko taivaaseen “se on: tuomaan Kristusta alas” (Room 10:6), toisia kristittyjä enemmän, koska meillä on joku nimi? En sano, että mikään näistä olisi itsessään huono asia, mutta vastaus silti on: Ei, ei ja ei! Pois se!
Ainoa nimi johon voimme vedota, on Jeesuksen nimi! Ja ainoa sananparsi, jota voimme toistaa voisi olla vaikka näin muotoiltu: Mitä sellaista minussa näit, kun tähteni ristillä kärsimään jäit. Sinä edestäni ylösnousit ja itseesi minut liittäen sydämeeni loistit. Emme voi kuin ihmetelle Hänen rakkautensa suuruutta! “Iankaikkisella rakkaudella Minä olet sinua rakastanut, sentähden Minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta” (Jer 31:3). Jumala rakastaa, koska Jumala on rakkaus. Hän ei rakasta meistä ketään siksi, että olisimme Hänen rakkautensa arvoisia.
Tärkeintä ei ole uuden elämän ilmenemisen tarkka muoto, vaan tärkeintä on se, että uusi elämä on Hengen työnä ihmisen sisimmässä! Tärkeintä on katsoa Kristukseen, joka kyllä omiansa muuttaa ja uudistaa! Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne; Hän saa sen aikaan sitä kautta, että uskossa kuulette, uskossa katselette! Hyljätkää kaikki väärät perustukset! Kauhistukaa kaikkea omavanhurskautta! Älkääkä luulko olevanne sille immuuneja, sillä siihen lankesivat niin galatalaiset, kuin korinttolaiset kuin jotkut kolossalaisetkin. Alkuseurakunta ei ollut tästä taudista vapaa, eikä kukaan Aadamin jälkeläinen ole!
Mietitään vielä Kristuksen täytettyä työtä kuin vesilasina. Lasi on täynnä vettä, ja tuo vesi kuvastaa Kristuksen ansioita. Jos nyt haluat lisätä mukaan omaa ansiotasi ja omaa vanhurskauttasi, joudut ensin kaatamaan Kristuksen ansioita lasista pois. Jos näin teet, niin sinä ylenkatsot Hänen valmistamaansa pelastusta ja pidät sitä riittämättömänä. Tämä oli juuri galatian seurakuntiin tunkeutuneen harhaopin ydin. Ei ollut kyse jostain kristinuskon ytimessä olevan opinkohdan suoranaisesta kieltämisestä, vaan siitä, että tarvittiin uskossa luottamisen lisäksi jotakin muuta. Vesilasiin täytyi lisätä jotain omaa. Ja näin tultiin oikeastaan myös kieltäneeksi kristinuskon ytimessä oleva opinkohta sitä vähättelemällä.
Nyt on olemassa vielä yksi vaara (tai varmasti useampikin), nimittäin se, että tämän kaiken ymmärrät ja tiedät päässäsi, mutta sydämen tasolla jäät kylmäksi. Kysyn: Onko Kristus todella kuvattuna silmiesi eteen ristiinnaulittuna? Oletko ikinä ollut kuin seiväshyppääjä, seiväs katkenneena, riman juuressa, itkemässä epäonnistumistasi ja tappiotasi? Oletko katsellut Häntä, katsellut Kristusta ja miettinyt, että juuri sinun syntiesi tähden Hänet murrettiin ja hylättiin ristillä? Oletko ikinä murtunut sen valtavan todellisuuden alla, että niinkuin ehtoollisleipä murtuu hampaissasi, niin samoin sinun syntisi, ylpeytesi ja itseriittoisuutesi mursivat Kristuksen ristillä, ja miten sinä nyt uskon kautta Häneen, olet tullut osalliseksi Hänestä. Tuo ristillä murrettu elämän leipä ei vain todista syyllisyydestäsi, vaan myös puhuu armoa! Ja aivan kuten maallinen leipä vatsassa muuttuu energiaksi, niin myös Kristuksen murtuminen ristillä ravitsee sinut todellisella elämällä, iankiakkisella elämällä, joka on juuri tällaista, risti keskeistä Jumalan tuntemista! Onko tämä evankeliumin sanoman leipä todella saanut sieluasi ravita? Näetkö siinä Jumalan kirkkauden, vai pysyykö sielusi liikkumattomana sen edessä?
Monesti näiden asioiden miettiminen on minulle sitä, mitä Psalmissa sanotaan: Jumalan koskien pauhussa syvyys syvyydelle huutaa! Monesti se on puhetta, ääntä, jonka sydän uskossa voi ymmärtää, mutta joka on niin suuri todellisuus, ettei sitä osaa sanoiksi pukea. Mutta miten terveellistä onkaan tulla ristin juurelle juuri näin. Tulla hiljaa. Tulla köyhänä, yhä uudelleen vain köyhänä ja tyhjin käsin. Autuaita ovat hengellisesti köyhät! Miten tarvitsemmekaan sitä myös juuri nyt, että saisimme sydämemme silmin katsella Kristusta ristiinnaulittuna. Jumala armahtakoon, ettei mikään meitä lumoa pois tätä näkyä katselemasta! Aamen.
Vain yksin Jeesus Hän mulle riittävi. Vain Hänen luonaan tyyntyy syömmeni. Vain luona ristin hiljaa vartoen, saan kaiken Hältä mä mitä tarvitsen.