Saarnattu 28.10.2018, Eelis Halmemies
Juudas 1:1-4:
“1 Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastetut ja Jeesukselle Kristukselle varjellut. 2 Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.
3 Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu. 4 Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen.”
Viime kerralla aloitimme käymään läpi tätä, yhtä Raamatun lyhyimmistä kirjeistä. Juudaksen kirje on itse asiassa Raamatun neljänneksi lyhin kirje – lyhyempiä ovat 2. ja 3. Johanneksen kirje sekä kirje Paavalin kirje Filemonille. Mutta kuten saatoimme huomata jo viime kerralla, vaikka tämä kirje on lyhyt, on se silti pakattu täyteen sisältöä, joka on erityisen ajankohtaista myös meidän aikamme seurakunnalle. Juudas varoittaa alkuseurakuntaa sen keskuudessa ilmenneestä luopumuksesta todellisesta uskosta – siitä uskosta, jonka Jeesus itse ja apostolit olivat kerran ilmoittaneet. Luopiot olivat sen sijaan lähteneet seuraamaan oppeja, joiden kautta Jumalan armo vääristyy ja Jeesuksen Herruus kielletään. Eli kaikkea sitä, mitä näemme myös oman aikamme seurakunnissa.
Joillekin saattaa tuntua hieman oudolta, että puhumme luopioista – ihmisistä jotka luopuvat uskosta, mutta samaan aikaan pidämme kuitenkin kiinni siitä, ettei kukaan voi menettää pelastustaan. Miten meidän tulisi ymmärtää tämä? Huomaa, että on eri asia sanoa, että joku luopuu uskosta, jota hän on kerran tunnustanut, ja se, että joku kadottaisi pelastuksensa ja tekisi turhaksi Jumalan suunnitelmat. Meitä auttaa, jos esimerkiksi muistelemme Jeesuksen kylväjävertausta, jossa evankeliumin siementä kylvettiin moniin erilaisiin hengellisiin maaperiin. Ja ainoastaan hyvä maaperä oli se, joka todella kuuli Sanan ja ymmärsi sen, ja tuossa hyvässä maaperässä Sana sai aikaan myös hedelmää. Huonoja maaperiä sen sijaan oli erilaisia. Kivikkoisia, ohdakkeisia, tienvierustoja. Jokainen maaperä Jeesuksen vertauskuvassa kuvasti myös sitä, että joku vastaanottaa sanan, mutta sen sijaan että kylvetty Sana olisi saanut aikaan hedelmää, siemenestä lähtenyt taimi kuivettuu syystä tai toisesta. Olivat ne sitten maailmalliset murheet tai Saatanan juonet. Jeesuksen kylväjävertaus antaa esimerkin siitä, mitä luopiot ovat. Luopiot kuulevat sanan, he vastaanottavat sen kyllä jollain tasolla, mutta he eivät todella ole koskaan ymmärtäneet Sanaa, niin että se olisi muuttanut heitä. He ovat vastaanottaneet valon, mutta eivät ole valaistuneet, he ovat vastaanottaneet totuuden, mutta heillä ei ole rakkautta totuuteen. Ja meillä jokaisella on kokemusta tällaisista ihmisistä, olivat ne sitten sukulaisia, perheenjäseniä, ystäviä, tuttuja, jotka ovat tunnustaneet joskus uskoa, mutta sitten syystä tai toisesta luopuneet uskosta. Mutta kuten Juudas jakeessa 2 sanoo – todellinen uskova, on myös lopulta varjeltu Kristukselle. Aitoa pelastusta ei siis voi kadottaa. Jeesus antaa lampailleen ikuisen elämän – ei väliaikaista elämää.
Katsotaan vähän Juudaksen kirjeen rakennetta
Kirje alkaa Juudaksen tervehdyksellä jakeissa 1-2, joita katsoimme viimeksi. Jakeissa 3-4 avataan vielä kirjeen kirjoittamisen tarkoitusta. Jakeissa 5-16 Juudas varoittaa luopioita heitä odottavasta tuomiosta. Jakeissa 17-23 Juudas antaa vielä ohjeita seurakunnalle, minkä jälkeen hän päättää kirjeen Jumalan ylistykseen jakeissa 24-25.
Juudas, Herran Jeesuksen velipuoli, esittelee itsensä kuitenkin nöyrästi ja viittaa itseensä hänen palvelijanaan – puhuimme termistä doulos, ja kuinka tämä se olisi paremmin käännettynä – orja. Juudas avaa kirjeensä lempein sanoin, ja osoittaa sen niille, jotka todella uskovat – niille jotka ovat Jumalan kutsumia, rakastamia ja Jeesukselle varjeltuja. Juudas myös toivoo kuulijoilleen laupeuden, rauhan ja rakkauden moninkertaistumista. Me raotimme viimeksi hiukan kantta näiden aiheiden tiimoilta paljasten vähän niiden rikasta sisältöä. Jumalan rakkaus, laupeus, rauha – näistä jokaisesta voisi itsessään pitää pitkiä luentoja. Tai sitten kirjoittaa pitkiä kirjeitä..
Ja vaikuttaakin siltä, kun katsomme tekstiä, johon jäimme, että tämä oli juuri se, mitä Juudas aikoikin tehdä, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin.
Juudaksen halu
Katsokaa jakeen kolme alkua:
”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme” (Juudas 3a)
Mitä Juudas olisi tahtonut tehdä? Juudas tuo esille tässä sen, että hän olisi tahtonut kirjoittaa kuulijoilleen pitkään ja hartaasti juuri näistä samoista teemoista. Jos se olisi ollut hänen halustaan kiinni, hän olisi jatkanut jakeen 2 ajatusta kirjeen loppuun saakka. Juudas olisi halunnut avata kuulijoilleen sitä, mitä todella on olla Jumalan kutsuma, ja kuinka Jumala onkaan meitä rakastanut, kuinka saamme nauttia päivittäin hänen armoaan ja laupeuttaan. Kuinka Kristus meitä pyhittää. Kenties hän olisi tahtonut korostaa seurakunnan ykseyttä tai yhteyttä Voimme vain kuvitella, minkälaisen kirjeen hän olisi saattanut kirjoittaa koskien uskovien yhteistä pelastusta. Monille teistä on tuttua se, että Raamatun uusi testamentti kirjoitettiin alun perin Koine-kreikaksi. Sana koine, tarkoittaa yleinen tai yhteinen ja viittaa sen ajan yleisesti puhuttuun kreikkaan Rooman valtakunnan alueella. Se, mitä englanti on nykyään – koine kreikka oli silloin. Nyt Juudas käyttää tuota samaa koine termiä tässä pelastuksesta. Pelastus on yhteinen tai yleinen kaikille niille, joilla se on. Kenelläkään uskovista ei ole enemmän pelastusta, kuin jollain toisella.
Juudaksen kirjeen sanoista jakeessa 3, ei oikeastaan käy selville se, oliko Juudas kenties kirjoittamassa jo kirjettään yhteisestä pelastuksesta, vai aikoiko hän kirjoittaa kirjettä yhteisestä pelastuksesta, kun Hän koki voimakkaasti, Pyhän Hengen vaikutuksesta, että hänen on muutettava suunnitelmiaan ja kirjoitettava jostain, joka on vielä kiireellisempää. Tiedämme joka tapauksessa, että kyseessä oli Pyhä Henki, koska Juudaksen kirje päätyi osaksi Raamattua ja jokainen Raamatun kirja on Jumalan Hengen inspiroima. Meistä varmasti jokaisella on jonkinasteisia kokemuksia uskon elämässämme, joita voitaisiin rinnastaa tähän. Kokemuksia siitä, että Pyhä Henki, jollain lailla vaikuttaa meissä tahtoa ja tekemistä, niin että joskus yllättäenkin, muutamme suunnitelmiamme tai saamme voimakkaan halun ja taakan puuttua johonkin asiaan, jonka nyt koemme äärimmäisen tärkeäksi. Kenties, joillekin teistä tuo voi olla selitys siihen, miksi olette täällä tänään. Jos meitä motivoi Jumalan totuus, voimme olla varmoja, että se on Pyhän Hengen työtä meissä.
Rakkaus vs totuus
Juudas on jo todennut, että Hän omistaa kirjeensä kutsutuille, jotka ovat Jumalan rakastamia, mutta nyt hän osoittaa myös oman huolensa ja tunteensa kutsumalla heitä ”rakkaani”. Tässä ei ole kuitenkaan kyse mistään tunteilusta tunteilun vuoksi, vaan Juudas tahtoo välittää aidon rakkautensa ja huolensa kuulijoitaan kohtaan ja painottaa sitä, että hänen tarkoituksensa tässä kirjeessä, ei ole lannistaa heitä kaikella sillä, mitä hän vyöryttää heidän mieleensä seuraavissa jakeissa. Myös kirjeen loppupuolella, jakeesta 17 eteenpäin, missä Juudas antaa lisää kehotuksia niille uskoville, joille hän kirjoittaa, hän puhuttelee heitä lempeästi sanoen ”rakkaani”.
Ja ilman tätä Juudaksen kirjeen lempeää alkua ja loppua, joissa hän osoittaa sanansa uskoville, tämä kirje olisikin kuin tulinen hiili, joka tiputetaan pahaa aavistamattoman ihmisen kouraan. Mutta nyt, Juudas alkaa kirjeensä, hyvin hellävaraisesti. Hän vakuuttaa uskovia heti alussa, että huolimatta siitä lankeemuksesta, minkä ympärillä he elävät, se lankeemus, joka tulisi vielä voimistumaan ja näyttäytymään ja ilmentymään mitä kuvottavimmilla tavoilla – todellisen Kristuksen palvelijoiden, ei tule murehtia, sillä he ovat Isä Jumalan rakastamia ja Jeesukselle Kristukselle varjeltuja.
Juudas myös osoittaa kirjeellään, että todellinen rakkaus voi joskus tarkoittaa sitä, että sanomme vaikeita asioita ja kovia sanoja, joita voi olla vaikea vastaanottaa. Kukaan ei tahdo kuulla olevansa väärässä, mutta jos elämme valheessa, on vain rakkautta toiselta henkilöltä tulla vierellemme ja osoittaa se ja pyrkiä vetämään meidät totuuteen. Usein reagoimme tällaiseen hyvin voimakkaasti ja ehkä vihastutaan, mutta todellinen rakkaus aina välittää myös totuudesta, eikä anna maailman valheiden sokaista ystäväänsä.
Kun tarkastelemme sitä, kuinka Jeesus osoitti rakkautta ja lempeyttä kansaa kohtaan, näemme että hän osoitti rakkautta ja myötätuntoa monella eri tavalla: parantamalla sairaita, herättämällä kuolleita, ruokkimalla nälkäisiä, ajamalla pahoja henkiä pois riivatuista, ja tietenkin äärimmäisellä tavalla, ja äärimmäistä rakkautta Jeesus osoitti seurakuntaansa kohtaan antaessaan henkensä sen edestä Mutta yksi tapa näiden lisäksi, jolla Jeesus myös osoitti rakkautta ihmisiä kohtaan, oli totuuden puhuminen. Jeesus itse oli totuus ja hän tuli, ja kun hän näki kansanjoukon, joka kulki eksyksissä, kuin lammaslauma ilman paimenia, hän saarnasi heille totuutta Jumalan valtakunnasta ja osoitti heille heidän syntinsä.
Käännetään hetkeksi Markuksen evankeliumiin, lukuun 10. Evankeliumissa Markuksen mukaan, luvussa 10, on maininta tapauksesta, alkaen jakeesta 17, jossa eräs rikas nuorukainen lähestyy Jeesusta, heittäytyy tämän jalkojen juureen ja kysyy häneltä: ”Hyvä opettaja mitä minun pitää tehdä, että perisin iankaikkisen elämän?” Tämähän on sellainen tilanne, josta jokainen evankelista unelmoi. Kuinka paljon helpompaa olisikaan olla ihmisten kalastaja, jos kalat pomppisivat järvestä suoraan katiskaan. Jos Jeesus olisi käynyt aikamme moderneja evankeliointikursseja – mitä hän olisi sanonut tälle miehelle? ”kuinka perin iankaikkisen elämän”? Jeesus sanoisi: ”Hei, tässähän minä, tässä minä kolkutan, huhuu! Avaa vain minulle vain sydämesi ja päästä minut sinne asumaan”. Näin Jeesus ei kuitenkaan sanonut – sen sijaan, hän esitti nuorukaiselle Jumalan lain. Jeesus osoitti kymmeneen käskyyn ja pyrki tekemään nuorukaiselle selväksi sen, että hän on Jumalan edessä lainrikkoja – Jeesus nosti Jumalan lain ikään kuin peiliksi, joka näyttää totuuden, mutta tämä nuorukainen ei edes vilkaise siihen, vaan toteaa vain omavanhurskaasti jakeessa 20:
”opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti”.
Ja huomaa mikä oli, Jeesuksen vastaus jakeessa 21:
”Niin Jeesus katsoi häneen ja rakasti häntä ja sanoi hänelle: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua Mutta hän synkistyi siitä puheesta ja meni pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. ”
Jeesus puhui totuuden. Hän osoitti tälle nuorukaiselle sen, mitä hän ei tahtonut myöntää– että mammonasta on tullut hänelle epäjumala. Jeesus teki mitä teki, koska hän rakasti tuota nuorukaista. On rakkautta puhua totuutta, silloinkin kun kuulijat eivät mielisty siihen mitä sanot. Me voidaan ladella kylmästi faktoja ja totuuksia osoittamatta paljon myötätuntoa kuulijoita kohtaan. Ben Shapiro, Amerikkalainen konservatiivi juutalainen kirjailija ja kolumnisti on popularisoinut lausahduksen: ”Faktat ei välitä tunteistasi”. Ja vaikka tuo lause onkin totta, siinä mielessä, että kylmät faktat, eivät välitä siitä, miltä meistä tuntuu. Niin on myös totta se, että Jeesus, joka itse on totuus, myös välitti niistä, joille hän kertoi totuuden. Jeesus osoitti myötätuntoa ja rakkautta kertoessaan totuuden. Hän rakasti totuudessa ja puhui totuutta rakkaudessa. Ja samoin tekee Juudas kirjeessään.
Pakko kirjoittaa ja kehoittaa
Katsokaa jakeen kolme loppuosaa:
”tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.”(Juudas 3b)
Juudas käyttää kirjeessään hyvin voimakasta termiä, kreikan anagke (anange), siitä taakasta, jonka hän hengessään koki ja se on käännetty Raamattuumme suomeksi sanalla ”pakko”. Anange muodostuu kahdesta sanasta ana, joka tarkoittaa ylöspäin ja viittaa liikkeeseen, joka tapahtuu alhaalta ylöspäin, kun taas sanan toinen osa agkali, tulee sanasta agkos, joka viittaa käden taipumiseen. Sana itsessään muodostaa siis kuvan kädestä, joka taipuu vastaanottaakseen raskaan taakan. Nämä sanat viittaavat suureen paineeseen ja stressiin. Se viittaa stressaavaan tilanteeseen, joka vaatii välitöntä toimintaa. Paavali käyttää tätä samaa termiä 1.Kor.9:16 liittyen evankeliumin julistukseen:
”Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”
Juudaksen taakka ei myöskään ollut mikään kevyt. Jumala oli antanut Juudakselle jotain niin raskasta, että hän ei voinut tehdä mitään muuta, ei edes istua alas ja kirjoittaa yhteisestä pelastuksesta, ennen kuin tämä taakka olisi poissa hänen harteiltaan. Hänen täytyi kirjoittaa ja kehoittaa uskovia varomaan näitä harhaopettajia, joita heidän keskuudessaa oli ilmennyt.
Taistelu uskon puolesta
Juudas kehottaa uskon veljiään kilvoittelemaan eli taistelemaan uskon puolesta. Sana, jota tässä käytetään taistelusta, on harvinainen ja se esiintyykin vain yhden kerran koko Uudessa Testamentissa, eikä sen painotus oikein kunnolla tule esille suomennoksesta. Yleisempi termi kilvoitukseen tai taisteluun Uudessa Testamentissa on agonizomai, josta saamme myös englannin termin agony eli tuska tai agonize eli tuskailla. Tämä termi esiintyy esim. Luukas 13:24
”Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta”
Johannes 18:36 ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos kuninkuuteni olisi tästä maailmasta palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin”
Tätä termiä käytettiin myös yleisesti urheilijoiden ja atleettien välillä tapahtuvasta kilpailusta. Paavali käyttää sitä esim. 1.Kor.9:24-25:
”Ettekö tiedä, että ne, jotka juoksevat kilparadalla tosin kaikki juoksevat, mutta vain yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa tekin, niin että saavutatte sen. Jokainen kilpailija noudattaa kaikessa itsehillintää, nuo saadakseen katoavan seppeleen, mutta me katoamattoman”
2.Tim.4:7 Paavali sanoo:
”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt”
Tämä siis kuvastaa termin agonizomai käyttöä. Mutta se termi, jota Juudas käyttää, se on tuo sama termi agonizomai, johon on lisätty etuliite epi, eli jonkun päällä, Siitä tulee siis epagonizomai, ja tämä vaikuttaa sen, että tuon sanan merkitys tehostuu entisestään. Agonizomai tarkoitti taistella tai kilvoitella, mutta tämä termi jota Juudas käyttää epagonizomai viitta lujaan tai kiivaaseen taisteluun.
Jos olet sodassa, taistelussa vihollista vastaan, et pyrit voittamaan vihollista ainoastaan yhdellä tavalla esim. tulivoimassa, vaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, älykkyydessä, strategiassa, mietit koko pienen pääsi puhki löytääksesi keinon vihollisen kukistamiseksi. Jos et tee sitä – niin vihollinen tekee – ja sinä kuolet. Tämä on se kuva, jonka Juudas antaa meille siitä taistelusta, jota me kuvainnollisesti käymme niiden kanssa, jotka nousevat vastustamaan uskoa. Voisimme kuvitella, että Juudas kirjoittaisi hyvin samankaltaisen kirjeen nykyaikamme seurakunnille, jossa hän kehottaa meitä vakavasti taisteluun. Epagonizomai on preesens aikamuodossa, joka merkitsee sitä, että uskovaisten tulisi jatkuvasti olla mukana olla valmiita taistelemaan ja olla valmiina vastustamaan niitä, jotka vääristävät Jumalan Sanaa. Uskovat on kutsuttu taistelemaan, mutta huomaa myös, että tuo taistelu on tehtävä Hengen miekalla – armossa ja totuudessa, ei ilkeydessä ja vihassa. Uskovan taistelun täytyy näyttää erilaiselta, kuin ei uskovan, jonka ensisijainen motiivi on pyrkiä tuhoamaan ja satuttamaan vihollista, kun taas Jeesus kutsuu uskovia rakastamaan vihamiehiään ja rukoilemaa vainoojiemme puolesta. Meidän tulee olla armollisia.
Vääränlainen uskon puolustaminen
Juudaksen kirjeen jae 3 on yksi keskeisimmistä Raamatun paikoista, jotka liittyvät apologiaan, eli toimintaan, jossa pyritään puolustamaa Kristinuskoa. Ja tämä on tärkeää. On tärkeää, että taistelemme totuuden ja uskon puolesta, mutta myös se, että teemme sen niin kuin Kristitty. On nimittäin olemassa vääriä tapoja puolustaa totuutta. Paavali iloitsi siitä, että evankeliumi meni eteenpäin niidenkin ihmisten kautta, jotka evankelioivat kateudesta häntä itseään kohtaan, mutta kateus itsessään on syntiä. Evankeliumi ja Raamatun totuuden voivat tulla puolustetuksi meidän kauttamme, mutta voi meitä, jos puolustamme uskoa vääristä motiiveista. Monet Kristitinuskon puolustajat, eli apologeetat, rakastavat lainata tätä Juudaksen kirjeen kohtaa ja 1. Pietarin kirjeestä kohtaa, joka kehottaa uskon puolustamiseen ja Kristillisen vastauksen antamiseen.
1.Pietari 3:15:
”…olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on”
Tämän yhden kontekstista irti reväistyn kohdan kautta on perusteltu mitä hävyttömimpiä tapoja vastata niille, jotka ovat eri mieltä teologissa asioissa. Katsotaan kontekstia tarkemmin. Ensimmäinen Pietarin kirje kirjoitettiin ulkoisen vainon alaiselle seurakunnalle, joka sai kärsiä suuresti uskonsa julkituomisen vuoksi. Monia tapettiin Roomassa vain, koska he eivät suostuneet kumartamaan keisaria. Pietari kuitenkin kehottaa kirjeessään uskovia iloitsemaan kärsimysten keskellä. Hän kehottaa uskovia kestävyyteen, kiitollisuuteen ja ymmärrykseen siitä, että Jumala kasvattaa heitä vainojenkin kautta. Pietari kehottaa uskovia tekemään hyvää kaikille ja ottamaan aseeksensa Kristuksen mielen – Jumalan tahdon noudattamisen, vaikka se veisi kärsimyksiin. Tähän kontekstiin Pietari kirjoittaa. Luetaan jakeesta 13 jakeeseeen 17:
”Ja kuka on, joka voi teitä vahingoittaa, jos teillä on kiivaus hyvään? Vaan vaikka saisittekin kärsiä vanhurskauden tähden, olette kuitenkin autuaita. ”Mutta älkää antako heidän pelkonsa peljättää itseänne, älkääkä hämmästykö”, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon, että ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat. Sillä parempi on hyvää tehden kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin pahaa tehden.” (1.Pietari 3.13-17)
Huomaa se olennainen mitä jää puuttumaan, jos lainaa vain jakeen 15 keskiosan. Jae 15 alkaa Pietarin kehoituksella pyhittää Herraa Kristus sydämissänne. Siis me erotamme Kristuksen Herraksi sydämissämme. Pidämme Kristusta Herrana ja itseämme hänen orjanaan (tästä puhuimme aiemmin). Kun meillä on tämä sydämen asenne, sitten olemme valmiit antamaan vastauksen, ja tuo vastaus tullaan antamaan oikealla tavalla – sävyisyydellä ja pelolla. Mieti sitä, millä tavalla sinä olet vastannut niille ei uskoville, tai toisen uskonnon edustajille, jotka tulevat kysymään sinulta, uskosi ja toivosi perustusta? Millä tavalla olet vastannut sellaisille Kristityille, jotka ovat pyrkineet nuhtelemaan tai ojentamaan sinua? Oletko henkäissyt syvään, ja pyhittänyt Kristuksen Herrana sydämessäsi, ja vastannut sävyisästi. Vai oletko antanut kylmän, koppavan vastauksen, halveksivan vastauksen?
Liian usein on kuultu Kristittyjen suusta ylpeää, uskosta osattomia halveksivaa ja lyttäävää vastausta. Uskon puolustamista, joka pyrkii vain älyllisesti murskaamaan vastustajan, niin että kun he kävelevät pois keskustelusta tällaisen kristityn kanssa, ainoa asia, joka heille on jäänyt mieleen, on se, että he kuinka tyhmiä ja tietämättöminä he kokevat itsensä ja turhautuneita siitä, millä lailla tuo Kristitty on heitä kohdannut. Helposti heidän mieleensä iskostuu ajatus siitä, että ollakseen kristittyjä heidän täytyy olla vähintään filosofian maistereita. Ja sama ajatus nousee niille kristityille, jotka ihailevat tällaisia apologeettoja. Antaaksemme kunnollisen puolustuksen Kristinuskosta, tulee heidän olla vähintään filosofian tai teologian tohtoreita tai jotain enemmän.
Ja älä käsitä väärin. Se on tietysti totta suuri osa maailman uskonnoista ja maailmankuvista ateismi mukaan luettuna ovat intellektuaalisesti vajaita elleivät sitten täysin typeriä ja hullu sanoo sydämessään: ”ei ole Jumalaa”, ja koska Kristinusko on totuuden uskonto, on se myös kaikkein loogisin ja järkevin, ja sitä voidaan tutkia ja haastaa myös todella intellektuaalisella tasolla. Mutta samaan aikaan muista se, että emme uskoneet sen vuoksi, että olimme kaikista järkevimpiä. Kukaan ei voi perustella osallisuuttaan Jumalan valtakuntaan sillä, että hän teki fiksumman ratkaisun kuin kaikki muut, hän oli viisaampi kuin kaikki muut. 1.Kor 2:5 Paavali ei tahtonut, että Korinttilaisten usko perustuisi ihmisviisauteen, vaan Jumalan voimaan. Vaikka totesikin heti seuraavassa jakeessa, että
”puhumme kyllä viisautta täydellisten seurassa”.
Kristinusko on totuuden uskonto ja kypsien kristittyjen keskuudessa tottakai puhumme kyllä totuudesta ja Jumalan viisaudesta, mutta meidän täytyy ymmärtää, että maailman silmissä koko touhu on hullua. On hullua uskoa, että Jumala syntyisi ihmiseksi ja kuolisi ristillä. On hullua uskoa, että joku syntyisi neitseestä. Näin maailma asian näkee, ja meidänkin on hyvä tiedostaa, että kun julistamme evankeliumia – se mitä sanomme todellakin, on hullua – ellei se olisi juuri se keino, jonka Jumala on valinnut tehdäkseen maailman viisauden tyhjäksi ja pelastaa ne jotka uskovat Jeesukseen.
Hyvän ohjeen Kristillisen vastauksen antamiseen antaa myös Paavali toisessa kirjeessään Timoteukselle, luvussa 2, jakeissa 23-26. Ja vaikka nämä ohjeet on annettu etenkin seurakunnan vanhimmalle, ovat ne hyviä ohjeita myös jokaiselle kristitylle. 2.Tim.2.23-26:
“Mutta vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja. Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.”
Meitä ei siis ole uskovina kutsuttu riitelemään uskon puolesta, vaan sävyisästi ojentamaan vastustelijoita. Ja huomaa, mikä onkaan se syy, minkä vuoksi Paavali kehottaa Timoteusta olemaan lempeä kaikkia kohtaan, siis myös niitä kohtaan, jotka vainoavat Kristittyjä. Syy on se, että Jumala, kaikkivaltiudessaan saattaa lahjoittaa näille kapinallisille, mieleltään turmeltuneille syntisille, mielenmuutoksen (metanoia). Se on siis se sama sana, jota käytetään, kun Jeesus ja Johannes kastaja julistavat
”Tehkää parannus, sillä Taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt.3:2).
Paavali kehottaa Roomalaiskirjeessä Rooman kristittyjä luvussa 12 jakeessa 2
”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.”
Eli kun puolustamme uskoa kun taistelemme niiden oppien puolesta, joita Jeesus ja apostolit opettivat – meidän tulee tehdä tämä kaikki nöyryydellä, lempeydellä, sävyisyydellä – koska voi hyvinkin olla, että Jumala käyttää niitä vastauksia, joita sinä annat – vastauksia, jotka ovat rikastettuja evankeliumilla – lahjoittaakseen mielenmuutoksen niille, jotka ovat vielä Saatanan kahleissa, synnin orjia. Jumala on säätänyt jo ikuisuudesta käsin alun ja lopun ja kaiken siitä väliltä. Kaikki mitä tapahtuu on Jumalan kaikkivaltiaan tahdon alaisuudessa. Mutta Jumala ei ole ainoastaan säätänyt kaiken päämäärää, vaan myös ne keinot, mitä kautta niihin päämääriin päästään.
Jeesus viittaa Johanneksen evankeliumissa luvussa 10 jakeessa 16 niihin pakanoihin, jotka tulisivat uskomaan Häneen evankeliumin levitessä maailman ääriin saakka sanoen:
”Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta (tämä kuvastaa siis juutalaisia) myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”
On siis oleva vain yksi lauma, yksi morsian, yksi seurakunta, yksi Jumalan Israel, joka koostuu pelastuneista kaikista sukukunnista, kielistä, kansakunnista ja kansanheimoista, niin kuin Ilmestyskirja 5:9 sanoo. Ja vaikka Jumala on jo ennen maailman luomista päättänyt osoittaa pelastavaa rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, eivät he ole pelastuneet yksin Jumalan valinnan kautta, vaan Jumala myös säätää keinot siihen, kuinka he pelastuvat, Jeesuksen sijaiskärsimys heidän edestään ristillä, se, että joku lähtee ja julistaa heille evankeliumia, tai se, että joku vastaa heille lempeästi, vaikka he ovat vainonneet Kristuksen seurakuntaa.
Kerta kaikkiaan pyhille annettu usko
Usko joka pyhille on annettu ei ole jokin epämääräinen, ympäripyöreä usko, vaan sillä viitataan siihen kokonaisuuteen pelastavasta totuudesta, joka meille on säilytettynä Kirjoituksissa. Usko, joka pyhille on annettu suojeltavaksi on annettu myös ”kerta kaikkiaan”. Se on annettu vain kerran, ei monta kertaa, sitä ei tarvitse muunnella tai editoida. Ei tarvita lisäosia tai päivityksiä. Alkuperäinen Jumalan ilmoitus on täydellinen sellaisenaan eikä meidän tarvitse odottaa mitään uutta ilmoitusta, jota lisäisimme siihen. Jumala antoi tuon ilmoituksen yhden kerran apostolien ja profeettojen kautta ja vahvisti sen heidän toimestaan ihmein ja merkein. Meidän ei tarvitse siis etsiä keinoja vahvistaa sanaa uudestaan ja uudestaan. Se tehtiin jo kerran. Meidän tulee vain pitää siitä kiinni. Ja jos havaitsemme, että siitä on luovuttu, on meidän palattava siihen takaisin.
Juuri tämä oli 1500-1600 -luvun uskonpuhdistuksen periaate. Hankkiudutaan eroon turhasta ihmisten traditiosta, joka on vuosien saatossa kulkeutunut seurakuntiin ja palataan takaisin siihen uskoon, jonka Jeesus ja apostolit välittivät meille.
Katolinen kirkko sanoo olevansa apostolinen, koska heillä on osoittaa linja Paaveja aina Pietariin saakka. Seurakunta, siis säilyy apostolisena, he väittävät, koska Pietarin apostolinen virka siirtyy aina seuraavalle ja sitten sitä seuraavalle.. niinpä niin.. aivan niin kuin Jeesuksen riivatusta pois ajamat pahat hengetkin siirtyivät sikoihin. Todellisuudessa, jos seurakunta väittää olevansa apostolinen, täytyy sen pitää kiinni apostolien opista. Kuka Jeesuksen apostoleista uskoi Paavin erehtymättömyyteen? Ei ainakaan Paavali, joka nuhteli julkisesti ensimmäistä Paavia Pietaria. Tai kuka uskoi neitsyt Marian synnittömyyteen ja taivaaseen astumiseen? Tai kiirastuleen? Ei yksikään. Nämä ja monet muut Rooman traditiot muodostuivat tuhansien vuosien aikana, ja jos niistä olisi mainittu Juudakselle hänen olisi varmaan pitänyt jättää tämäkin kirje kesken ja kirjoittaa ensin vastine näille hourailuille.
Usko on annettu pyhille, niille jotka Jumala on erottanut maailmasta itselleen omaksi kansakseen. Ja huomaa, että usko on annettu heille. He ovat vastaanottaneet sen. Jeesukselta ja apostoleilta. He eivät keksineet sitä, eivät löytäneet sitä, eivät päätyneet siihen jonkin mystisen kokemuksen kautta, ei mitään transendentaalista sormen kosketusta Jumalan kanssa, vaan Jumala armossaan antoi uskon – lahjoitti uskon – valmiin uskon.
Henkilökohtainen taistelu
Meidän henkilökohtainen taistelumme uskon puolesta, ei tulisi alkaa suorilla hyökkäyksillä sitä kohtaan, minkä koemme vääristymäksi seurakunnassa tai sen ulkopuolella, vaan taistelu tulisi käydä ensisijaisesti henkilökohtaisesta pyhyyden ja Jumalanpelon kanssa. Koko seurakunnan pyhyys on tärkeämpää, kuin vääryyksien julkinen vastustus. Seurakunnan reformaatiota ja uskonpuhdistusta tulisi aina edeltää se, että meidät on puhdistettu vääryydestä.
Paimenet ja kutsu
Seurakuntien paimenilla on suuri vastuu tässä. Heille on annettu vastuu laumasta, jonka Jumala on heille suonut. Ja elleivät he, niin kuin Juudas, suojele laumaa sen ulkoisilta ja sisäisiltä vastustajilta, eivät seurakunnat voi kestää. Koska Luopiot menevät pois totuudesta, mutta eivät välttämättä seurakunnasta. Voi olla että monet jäävät kuin lapamato suolistoon, nauttimaan ravintoa isännästään – loisena, hyötymään ympärillä olevista uskovista, vaikuttamaan heissä kuin syöpä, korruptoimaan ja vetämään mukanaan. Ja ellei paimen toimita tehtäväänsä, seurakunta on hukassa.
Mutta vastuu on tässä myös kuulijoilla. Juudas kutsuu meidät kaikki:
erottamaan oikean väärästä, totuuden valheesta, kohtaamaan valheopettajat ja hyökkäämään evankeliumin vääristymiä vastaan. Meidät kutsutaan vartioimaan totuutta, niin kuin Rooman sotilaat vartioivat Jeesuksen hautaa oman henkensä kaupalla – niin meidän tulisi vartioida ja puolustaa Jumalan totuutta, Kutsu ymmärtää sen luonne, mitä meille on uskottu. Mitä me oikein vartioimme? Oikea oppia, apostolista oppia.
Ensikerralla, kun jatkamme, katsomme tarkemmin, ketä nämä Juudaksen viittaamat luopiot olivat tuohon aikaan, ja kuinka voimme tunnistaa heitä nykyaikana.
Viitteet
Sanojen kreikan kielen merkitystä ja jakeiden kontekstia avattu pääasiassa John MacArthur Study Bible, Reformation Heritage KJV Study Bible, Sana elämään kommentaariraamatun, Thomas Coutouzis Agonizing for the faith, a biblical exposition of Jude, ja biblehub nettisivuston tarjoamien kommentaarien (mm.John Gill) ja sanakirjojen kuten Thayer’s Greek Lexicon avulla.
Vastaa