Saarnattu 10.3.2019, Joonas Laajanen

”Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei paljon viinin nauttijoita, ei häpeällisen voiton pyytäjiä, vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa. Mutta heitäkin koeteltakoon ensin, sitten palvelkoot, jos ovat nuhteettomat. Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panettelijoita, vaan raittiita, uskollisia kaikessa. Seurakuntapalvelija olkoon yhden vaimon mies, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva. Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman ja suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa.” (1 Tim. 3:8-13).

Aamen. Viime sunnuntaina päätimme seurakuntakaitsijan ominaisuuksien tutkimisen ja tänään pyrimme oppimaan Jumalan Sanasta seurakuntapalvelijan: diakonin vaatimukset. Näissä jakeissa meille ei kuitenkaan paljastu, mitä diakonin työhön kuuluu ja keitä he ovat, ja sen tähden otamme muut Kirjoitukset avuksi ymmärtääksemme mistä virasta Paavali oikein puhuu.

Paikallisseurakunnassa jatkuu tänä päivänä kaksi virkaa: vanhimmat ja seurakuntapalvelijat. Jälkimmäisen viran nimi on hieman sekaannuttava, sillä siitä voisi saada ajatuksen, että seurakunnassa on ihmisiä jotka palvelevat ja ihmisiä, jotka eivät palvele. Tämä ei pidä paikkaansa ja on väärin. Jokainen kristitty on kutsuttu palvelemaan paikallisseurakuntaa sen mukaan, kuin Jumala on hänelle lahjoja tai mahdollisuuksia antanut. Jokaisen tehdessä jotakin hyvää ollen vieraanvarainen tai hyvä kuuntelemaan, halukas auttamaan, uskollisesti läsnäoleva, tällöin seurakunta rakentuu. Jokainen kristitty palvelee seurakuntaa olemalla kuuliainen Jumalan käskyille auttamalla apua tarvitsevia, vierailemalla sairaita, kuuntelemalla niitä jotka ovat murheessa (Gal. 6:2, 10), puhumalla hengellisistä asioista, varoittaen synnissä vaeltavia (Hep. 3:13) ja kieltämällä itsensä seuraten ristin tietä (Matt. 16:24). Jokainen kristitty on saanut vanhurskautuksessa Pyhän Hengen kasteen, tarkoittaen, että Jumala on varustanut hänet palvelemaan hänen tarkoittamallaan tavalla. Jokainen kristitty on siis tietyssä mielessä seurakuntapalvelija. Raamattu kuitenkin tekee eron tämän ja seurakuntapalvelijan viran kanssa. Kaikki eivät ole tällä tavalla seurakuntapalvelijoita. Ei siksi, että toiset ovat vähempiarvoisia kristittyjä, vaan koska Jumala on asettanut seurakuntaansa tietyt roolit, jotka takaavat oikein toimitettuna harmonisen toiminnan seurakunnan elämässä.

Miksi diakonit?
Apostolien teoissa ja luvussa kuusi meille esitetään ensimmäistä kertaa tarve seurakuntapalvelijoille:

”Niinä päivinä, kun opetuslasten luku lisääntyi, syntyi hellenisteissä nurinaa hebrealaisia vastaan siitä, että heidän leskiänsä syrjäytettiin jokapäiväisessä avunannossa. Niin ne kaksitoista kutsuivat kokoon opetuslasten joukon ja sanoivat: ”Ei ole soveliasta, että me laiminlyömme Jumalan sanan toimittaaksemme pöytäpalvelusta. Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän miestä, joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen. Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa.” (Apt. 6:1-4).

Jerusalemin seurakunnan kasvaessa useisiin tuhansiin ihmisiin välttämätön jako tapahtui. Vaikka harmonia ja yhteys olivat seurakunnan tuntomerkki, kulttuurilliset ja kielelliset erot hepreaa ja kreikkaa puhuvien välillä johti vähemmistöryhmän erkaantumiseen ja laiminlyöntiin. Luemme, että kreikankieliset lesket kärsivät laiminlyöntiä. Seurakunnan vanhimmat, kaksitoista apostolia esittivät siis diakonin viran tarpeellisuuden 1) koska leskien ja rahaston huolenpito on tärkeää ja 2) jotta paimenet voivat keskittyä heidän virkaansa. Diakonit siis auttavat vanhimpia seurakunnan fyysisessä huolenpidossa ja työllään mahdollistavat sen, että vanhimmat voivat keskittyä pääosin hengelliseen työhön.

Diakonin virka ei ole toimi johon nimitetään vähemmän hengellisiä miehiä, jotka eivät näytä sopivan vanhimmaksi, vaan arvokas virka johon apostolit tahtoivat seitsemän miestä, joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä. Leskistä ja köyhistä huolehtiminen on arvokasta työtä. William Hendriksen kirjoittaa: ”Uudella Testamentilla jättämättä pois Vanhan Testamentin Kirjoituksia on paljon sanottavaa leskien statuksesta ja osasta Israelissa. Monet leskistä ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa kohtasivat köyhyyttä, vaikka juutalaiset auktoriteetit olivat keränneet muonitusta heidän tuekseen. Seurakunnan sisällä tämä periaate pysyi, että uskovien joukossa ei kuuluisi olla ketään tarvitsevaa henkilöä.”[1] Lesket olivat haavoittuvinta ihmisryhmää alkuseurakunnan aikana ja voimme päätellä diakonien työn olleen suurimmalta osalta heidän auttamista. Tämä on selvää, sillä Paavali samassa kirjeessä, jossa hän kertoo diakonien vaatimukset, hän myös antaa selvät ohjeet miten kohdella leskiä. Lesket, joilla on lapsia ja lapsenlapsia tulee saada heiltä elatus. Nuoret lesket menkööt uudelleen naimisiin miehelle, joka pitää heistä huolen. Vanhat lesket, jotka ovat vailla lapsia, olkoon seurakunnan taloudellisessa huolenpidossa (1 Tim. 5:3-16).

Diakonien virka syntyi siis tarpeesta auttaa vähävaraisia ja vanhimpien tarpeesta voida keskittyä pääosin rukoukseen ja Sanaan.

Mitä diakonin virka ei sisällä?
Seurakuntapalvelijat eivät ole vanhimpia eivätkä siten omaa seurakunnassa hallinnollista auktoriteettia. He eivät tee päätöksiä vanhimmiston kanssa, vaan ovat heille alamaisia niin kuin muutkin jäsenet. Diakonien virkaan sisältyvä auktoriteetti on rajautunut siihen työhön, jonka vanhimmisto on heille antanut hoidettavaksi. Monet tulevat seurakuntataustasta jossa seurakuntapalvelijat käytännössä toimivat vanhimpina ja ovat näin kohdeltuja. B. S. Poh kirjoittaa: ”On olemassa pastoreita joiden työ on halvaantunut diakonien kohtuuttoman jämäkkyyden, jopa alistumattomuuden tähden. Aikana jolloin vastenmielisyys kaikkea yhden asianosaisen auktoriteettia toisen ylitse vallitsee, on välttämätöntä tehdä selväksi, että toisen viran alamaisuus toiselle on selvä.”[2]

Seurakuntapalvelijan virka on alamainen vanhimman viralle muutamasta selkeästä syystä:

• Olemassa olevat vanhimmat perustivat diakonin viran ja tähän valitut miehet olivat heidän kätensä siunaamat kätten päälle panemisella näin tehden selväksi toisen viran ylemmyyden (Apt. 6:6).
• Annettuaan diakoneille tehtävän toimittaa pöytäpalvelusta, mikä sisälsi keräysten käsittelyn, vanhimmat eivät luopuneet vastuustaan koskien tätä tehtävää: ”Niin opetuslapset päättivät kukin varojensa mukaan lähettää avustusta Juudeassa asuville veljille. Ja niin he tekivätkin ja lähettivät sen vanhimmille Barnabaan ja Sauluksen kätten kautta.” (Apt. 11:30). Avustus lähetettiin vanhimmille, ei diakoneille.
• Prioriteetti uusissa seurakunnissa annettiin vanhimpien siunaamiselle, ei diakonien. Seurakuntaan ei kuulu siunata seurakuntapalvelijoita ennen vanhimpia: ”Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.” (Apt. 14:23); ”Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niin kuin minä sinulle määräsin, oka kaupunkiin vanhimmat.” (Tiit. 1:5).
• Joka kerta kun vanhimmat ja diakonit ovat mainitut yhdessä, vanhimmat mainitaan ensin (Fil. 1:1). Myös, diakonit ovat aina mainitut yhdessä vanhimpien kanssa, mutta vanhimmat eivät diakonien kanssa.

Seurakuntapalvelija saa siis vastuunsa vanhimmilta ja jos jotakin merkittävää päätöstä tai poikkeavaa taloudellista tukea ilmestyy heidän eteensä, kuuluu heidän kysyä ohjeita vanhimmistolta.

Seurakuntapalvelijan vaatimukset

Arvokas
”Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita” Ensimmäinen vaatimus on, että diakonit ovat karakteerilta henkilöitä, jotka ansaitsevat kunnioituksen. He toimivat Kristuksen seurakunnassa luottamustehtävässä ja tämän tähden heidän rehellisyydestään, kunniallisuudestaan ja luotettavuudestaan ei ole väittelyä. He ovat arvollisia Kristuksen armosta toimimaan luottamustehtävässä.

Ei kaksikielisiä
”Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä.” Kaksikielinen mies ei ole sopiva luottamustehtävään. Jaakob puhuu kirjeessään, kuinka mies, joka hillitsee kielensä on täydellinen mies. Miehen hengellisen kypsyyden voi hyvin huomata siitä mitä hänen suunsa päästää ulos. Törkeimmissä kielen synneissä voimme kyseenalaista ihmisen uskon, sillä jokaisen kristityn hedelmä on puhua totuutta rakkaudessa. Jos toisen kieli juoruaa ja spekuloi, antaa väärää todistusta kevyesti, meillä on ongelma: ”Riitele oma riitasi vastapuolesi kanssa, mutta toisen salaisuutta älä ilmaise. Muutoin sinua häpäisee, kuka sen kuuleekin, eikä huono huuto sinusta lakkaa.” (San. 25:9-10). Jumalan sanotaan kauhistuvan kielen synteihin: ”Näitä kuutta Herra vihaa, ja seitsemää hänen sielunsa kauhistuu: ylpeitä silmiä, valheellista kieltä, käsiä, jotka vuodattavat viatonta verta, sydäntä, joka häijyjä juonia miettii, jalkoja, jotka kiiruusti juoksevat pahaan, väärää todistajaa, joka valheita puhuu, ja riidan rakentajaa veljesten kesken.” (San. 6:16-19). Diakoni ei voi olla tunnettu ihmisten salaisuuksien paljastajana, sillä tässä asemassa ihmiset luottavat häneen ja voivat uskoa heille asioita luottamuksella: ”Joka panettelijana käy, ilmaisee salaisuuden, mutta jolla luotettava henki on, se säilyttää asian.” (San. 11:13).

Jumala antoi ihmiselle kielen, jotta hän voisi ylistää Luojansa kunniaa ja töitä! Miten voisimmekaan käyttää hänen lahjaansa hänen nimensä häpäisemiseen! Kieltä ei annettu juoruja, valheita ja pahanilkisyyttä varten. Pietari kirjoittaa: ”Sillä: ”joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, varjelkoon kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta.” (1 Piet. 3:10).

Kaksikielisyys kumpuaa kaksisydämisyydestä ja imartelu ja herjaaminen ovat tämän pahuuden tuotos.

Ei paljon viinin nauttijoita
”Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei paljon viinin nauttijoita.” Niin kuin vanhimmat ja myös jokaisen kristityn, he eivät saa olla humaltuneisuuteen lankeavia. Humallus on vakavaa, sillä synti on vakavaa. Ihminen ei pysty toimimaan arvokkaasti juopuneena, vaan lankeaa mitä ikävimpiin typeryyksiin. Kuinka näin vastuuton ihminen voisi huolehtia seurakunnan leskistä ja olla tekemisissä seurakunnan taloudellisten asioiden kanssa?

Eivät rahanahneita
”Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei rahanahneita.” Käännöksemme sanoo: ”ei häpeällisen voiton pyytäjiä” mutta merkitys ei ole, että he pyytävät häpeällistä voittoa, vaan sydämessään ahnehtivat rahaa. Tämä vaatimus on selvää, sillä diakoneille luotetaan seurakunnan varojen käyttöön liittyviä tehtäviä ja tämän tähden paholainen voisi vetää heidät syntiin varkauden tai vilpillisyyden kautta.

Jokaisen kristityn täytyy tutkiskella itseään ja kysyä: ”olenko minä rahanahne?” Onko sinun sydämesi kunnossa koskien tätä aluetta? Voitko sanoa niin kuin Jeesus: ”autuaampaa on antaa kuin ottaa.”? Rahanahneus myös osoittaa, että ihminen ei ole tyytyväinen Jumalaan, eikä löydä tyytyväisyyttä hänestä, siksi Paavali kehottaakin: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita: tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä” (Hep. 13:5). Onko sinun aarteesi taivaassa vai maan päällä? Varastoitko rikkauksia iankaikkisuuteen, vai tähän aikaan? Näiden kysymysten kanssa on hyvä painiskella polvillaan.

Uskon salaisuuden pitäviä puhtaassa omassatunnossa.
”vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa.” (jae 9). Tämä tarkoittaa, että miehen täytyy tuntea evankeliumin totuudet ja olla vakuuttunut näistä kaikesta sydämestään. Kuinka hän voisi palvella Jumalan seurakuntaa jos hänen oppinsa on paholaisen! Seurakuntapalvelija ei saa olla tietämätön tai epävarma asioista, jotka ovat välttämättömiä kristityille. Mutta miksi uskon totuuksia kutsutaan salaisuudeksi? Siksi, että Jumalan totuudet paljastetaan yksin uudestisyntyneille. Jumalattomat ovat kykenemättömiä ymmärtämään uskon totuuksia, niin kuin luemme korinttolaiskirjeessä:

”niin kuin kirjoitettu on: ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin. Sillä kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on? Samoin ei myös kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki. Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut; ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti. Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.” (1 Kor. 2:9-14).

Jokaisen kristityn kuuluu olla syvästi vakuuttunut, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika, joka tuli ihmiseksi; eli, kuoli ja ylös nousi syntisten pelastukseksi eikä ole toista tietä pelastukseen kuin Hän. Sinunkin täytyy uskoa, että pelastus on yksin Jumalan armosta, yksin uskon kautta Kristukseen. Niin kuin seurakuntapalvelijain ja vanhimpien, sinun kuuluu pitää tämä usko puhtaassa omassatunnossa. Älä anna lihasi ja maailman saada sinua kyseenalaistamaan näitä totuuksia, sillä silloin sinä teet Jumalan valehtelijaksi. Kirjoitusten uskominen on lähtökohta kaikelle käytettävyydelle seurakunnassa. Ilman uskoa Raamatun totuuteen ei ihmisellä ole mitään toivoa käytettävyydestä Jumalan valtakunnassa.

Koeteltu
”Mutta heitäkin koeteltakoon ensin, sitten palvelkoot, jos ovat nuhteettomat.” (jae 10). Kuten mainitsin aikaisemmin, diakonin virka ei ole jonkinlainen säälistä annettu työ niille, jotka eivät aivan kelpaa vanhimmiksi. Kyseessä on tärkeä työ seurakunnassa sen jokapäiväisessä elämässä, joka hyvin hoidettuna auttaa seurakunnan terveydessä, mutta huonosti hoidettuna voi johtaa moniin haavoihin ja seurakunnan häpeään. Mitä jos diakoni varastaa rahaa? Mitä jos diakoni ottaa itselleen enemmän valtaa kuin Jumala hänelle suo ja tulee taakaksi vanhimmille? Mitä jos diakoni laiminlyö seurakunnanjäsenten tarpeita? Seurakuntapalvelija täytyy siis koetella.

Mitä tämä koettelu käytännössä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa sitä, että mies on koeteltu näiden vaatimusten alueella ja huomattu uskolliseksi. Häntä ei voida syyttää kunniattomuudesta, kaksikielisyydestä, juopumisesta, rahan ahneudesta. Tämän lisäksi heidän tiedetään olevan opillisesti terveitä ja siinä horjumattomia. Jos nämä asiat ovat tunnustettu ei ole muuta vaihtoehtoa kuin todeta miehen olevan nuhteeton ja siten voivan palvella tässä virassa.

Onko ”diakonissa” Raamatullista?
”Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panettelijoita, vaan raittiita, uskollisia kaikessa. Seurakuntapalvelija olkoon yhden vaimon mies, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva.” (jakeet 11-12). Jotkut vetävät jakeesta 11 päätelmän, että naiset voivat toimia seurakuntapalvelijan roolissa, ”diakonissana”. Ongelma tälle tulkinnalle on se, että seuraava jae selvästi kertoo, että seurakuntapalvelijan täytyy olla yhden vaimon mies, niin kuin seurakunnanvanhimman.

Vastaus siihen miksi Paavali puhuu erillisesti vaimojen/naisten vaatimuksesta puhuessaan diakoneista, eikä vanhimmista on varsin yksinkertainen. Koska diakonin virka ei ole hallinnollinen tai millään tavalla seurakunnanpäätöksiä tekevä virka, vaan vanhimmilta saatujen tehtävien toimittamista, diakonien vaimot voivat auttaa aviomiehiään heidän tehtävässään (leskien ja apua tarvitsevien auttaminen jne.), vaikka he eivät ole tässä virassa. Pastorin vaimo taas ei voi olla toimimassa seurakunnanhallinnassa ja saarnaamisessa ja sentähden heidän vaimojen vaatimuksista ei erillisesti puhuta.

Diakonin vaimon vaatimukset ovat samat kuin jokaiselle kristitylle naiselle. Heidän kuuluu olla arvokkaita, ei säädyttömiä. Heidät täytyy tuntea hillitystä ja rauhallisesta puheesta, ei toisten panettelusta, juoruamisesta ja väärän todistuksen antamisesta. Vaimojen kuuluu olla raittiita, niin kuin seurakunnan vanhimpien (jae 2), tarkoittaen, että he eivät ole tunteidensa heiteltävinä, toimien vailla mieltä. Tämän lisäksi heidän kuuluu olla uskollisia kaikessa mitä heille on uskottu. Vaimon kuuluu kunnioittaa miestään ja hoitaa kotinsa hyvin.

Samoin kuin vanhimpien, diakonin kuuluu myös olla yhden vaimon mies ja hoitaa kotinsa hyvin, sillä hän on tietynlaisessa seurakunnanhuolenpitoasemassa.

Uskollisen palvelijan palkinto
”Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman ja suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa.” (jae 13). Viimeisenä päivänä jokainen Jumalan oma vastaa Herrallensa siitä miten hän on toiminut niiden tehtävien kanssa jotka hänelle on uskottu. Jeesus ilmoitti: ”Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan.” (Ilm. 22:12). Paavali vakuuttaa, että Jumala: ”antaa kullekin hänen tekojensa mukaan”: niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa ja katoamattomuutta, iankaikkisen elämän, mutta niiden osaksi, jotka ovat itsekkäitä eivätkä tottele totuutta, vaan tottelevat vääryyttä, tulee viha ja kiivastus.” (Room. 2:6-8). Ei ole pieni asia saada Jumalalta vastuuta seurakunnassa. Ne joille hän tämän suo, kuuluu muistaa, että he kerran seisovat Jumalan edessä, joka koettelee heidän työnsä. Tämän tähden jokaisen kristityn kuuluisi pitää silmiensä edessä iankaikkisuus eikä vain tämä aika.

Jeesuksen vertauksessa palvelijoille uskotuissa leivisköissä luemme:

”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää. Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan. Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: ‘Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut’. Hänen herransa sanoi hänelle: ‘Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’ Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: ‘Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut’. Hänen herransa sanoi hänelle: ‘Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.” (Matt. 25:13-23)

Jeesus jatkaa kertoen uskottomasta palvelijasta, joka ei ollut uskollinen sillä mitä hänelle oli annettu. Tämä ei rakastanut Herraansa tai luottanut häneen, vaan omisti riivaajien pelon ja niin osoittautui kelvottomaksi palvelijaksi, kadotuksen lapseksi. Vertauksesta on selvää, että Jumala antaa tahtonsa mukaan meille tiettyjä tehtäviä ja olemme pidetyt vastuussa siitä miten toimimme osamme kanssa. Me emme ole vastuussa toisten leivisköistä, vaan omistamme.

Uskovat voivat rohkaista mielensä, sillä ne, jotka ovat Jumalan omat ja turvaavat häneen saavat luottaa, että jos heidän omatuntonsa ei heitä soimaa, voivat he kohdata Herransa rohkeasti. Paavali lupaakin, että seurakuntapalvelijat, jotka toimivat virassaan uskollisesti saavuttavat itsellensä kunnioitettavan aseman ja suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa. Jotkut ajattelevat kunnioitettavan aseman saamisella sitä, että jos diakonit palvelevat hyvin, heidät ylennetään vanhimmiksi. Englannin kirkko harjoittaa tätä käytäntöä, mutta en usko tämän olevan Paavalin tarkoitus. Sen sijaan hän selvästi puhuu kunnioitettavasta asemasta iankaikkisuudessa.

Tämä on totta jokaisesta kristitystä, joka palvelee Herraansa hyvin. Jos olet uskollinen siinä, mitä Herra on antanut sinulle tässä ajassa, antaa hän sinulle enemmän tulevassa ajassa. Onko sinun omatuntosi puhdas vai syyttääkö omatuntosi sinua tunnustamattomasta synnistä? Muista, että Jumala näkee kaiken ja synnin piilotteleminen häneltä on mahdotonta. Sinulla ei ole mitään voitettavaa esittämällä olevasi vanhurskaampi kuin olet. Tämä on kadotuksen tie. Tule sen sijaan rohkeasti Jumalan eteen ja tunnusta syntisi ja pyydä häntä puhdistamaan sinut kaikesta synnistä, sillä hän on kykenevä ja halukas tekemään tämän kaikille niille, jotka häntä vilpittömästi kutsuvat. Ne jotka luottavat hänen armoonsa ovat löytäneet pelastuksen tien: armontien.

”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1 Joh. 1:8-10).

Rukoilkaamme, että Jumala soisi tälle seurakunnalle oikealla hetkellä uskollisia diakoneja, jotka saisivat palvella tehtävässään hyvin, Jumalan valtakunnan hyväksi. Aamen.

[1] William Hendriksen – NT Commentary on Acts s. 222

[2] B. S. Poh – The Keys of the Kingdom s. 103

Saarnattu 3.3.2019, Joonas Laajanen

”Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.” (1 Tim. 3:1-7).

Aamen. Viime sunnuntaina katsoimme seurakunnan paimenelta vaadituista ominaisuuksista seitsemää ensimmäistä vaatimusta. Näimme, että hänen kuuluu olla ensimmäiseksi nuhteeton, tarkoittaen, että jos hänen arkielämänsä tuotaisiin valoon, sieltä ei löytyisi mitään häpeällistä, joka diskvalifioisi hänet. Esimerkkejä näistä oli mm. rukouksettomuus, lihallisuus, Jumalan yhteyden laiminlyöminen, moraalittomuus. Jumalan miehen kuuluu olla vapaa yleisistä vioista poikkeavista suurista tahroista.

Toiseksi hänen täytyy olla yhden vaimon mies, ei monen vaimon mies ja vapaa seksuaalisesta moraalittomuudesta niin, että jos hänellä on vaimo, on tämä uskollinen hänelle ja jos hänellä ei ole vaimoa, hän ei elä moraalittomasti naisten kanssa, vaan väistää jalkansa pahasta.

Kolmanneksi hänen pitää olla raitis, tarkoittaen, että hän ei ota typeriä riskejä tai toimi niin kuin hän olisi humalassa. Kaikkien kristittyjen kuuluu heijastaa vastuullisuutta.

Neljänneksi hänen tulee olla maltillinen, tarkoittaen, että hän pystyy harkitsemaan ja miettimään sanojaan ja tekojaan.

Viidenneksi hänen tarvitsee olla säädyllinen, eli hänen elämänsä ei ole loukkaukseksi toisille, vaan on kunnioittava ja asiallinen käytökseltään, olemukseltaan, puheeltaan, pukeutumiseltaan jne. Hän ei tahdo olla loukkaukseksi kenellekään.

Kuudenneksi paimenen kuuluu olla vieraanvarainen. Hänen kotinsa oven kuuluu olla auki apua tarvitsevalle.

Seitsemänneksi näimme, että vanhimman kuuluu olla taitava opettamaan eli selittämään Jumalan Sanaa kokonaisuudessaan ymmärrettävästi. Hänen täytyy uskoa Jumalan Sanan olevan riittävä, lopullinen ja virheetön ilmoitus kaikesta mikä koskettaa uskoa, pelastusta ja kristityn vaellusta. Hänellä kuuluisi myös olla toimiva ymmärrys Raamatun koko ilmoituksesta, yhtenäisyydestä, opista ja vaikutuksesta historiassa.

Nämä pitäessämme mielessä jatkamme paimenen vaatimuksien tutkimista katsomalla näistä viimeistä kahdeksaa vaatimusta. Kahdeksas vaatimus on ensimmäinen negatiivinen vaatimus, jotakin, mitä hän ei saa olla: juomari.

Ei juomari
”ei juomari” kr. merkitys (paroionos) on ”viiniin menevä”. Paavali tuskin viittaa yksin juopotteluun, sillä tämä diskvalifioisi jokaisen jo yksin seurakunnanjäsenyydestä. Jos joku seurakuntalainen on ollut juovuksissa eikä tee parannusta, eli käänny tästä synnistä pois hänet täytyy erottaa seurakunnasta, sillä Raamattu sanoo, että tämä on yksi lihan hedelmistä ja että ne, jotka näin elävät eivät peri taivasten valtakuntaa.

Muutama sana täytyy sanoa alkoholismista. Erään kuuluisan suomalaisen kuoleman jälkeen luin Tuomas Enbusken artikkelia koskien tähän henkilöön liittyvää alkoholismia, sillä näin erään pastorin jakaneen tämän. Artikkelissaan hän viittasi alkoholismiin sairautena. On erittäin huolestuttavaa, että alkoholismia kohdellaan sairautena. Alkoholismi ei ole sairaus, vaan synti. Kuume on sairaus, mutta ei ole syntiä olla kuumeessa. Vatsatauti on sairaus, mutta ei ole syntiä olla vatsataudissa. Syöpä on sairaus, mutta ei ole syntiä kärsiä syöpää. Alkoholismi ei ole sairaus ja on syntiä juoda itsensä humalaan. Kirjoitusten todistus tästä on selvä: ”Voi niitä, jotka aamuvarhaisesta väkijuoman jäljessä juoksevat ja iltamyöhään viipyvät viinistä hehkuvina!” (Jes. 5:11); ”Haureus ja viini ja rypälemehu vievät järjen.” (Hoos. 4:11); ”Herätkää, te juopuneet, ja itkekää, valittakaa, kaikki viinijuojat, rypälemehun tähden, sillä se on otettu pois teidän suustanne.” (Jooel 1:5); ”Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” (1 Kor. 6:9-10).

Juopottelu on siis synti, ei sairaus. Muistakaamme kuitenkin, että viinin juonti itsessään ei ole kiellettyä. Jeesus joi viiniä ja tässä kirjeessä Paavali pyytää Timoteusta juomaan vähän viiniä terveyden tähden: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojen vuoksi.” (5:23).

Esimerkkejä kuuluisista saarnaajista, jotka ovat paljastuneet juopoiksi ovat lukuisat. Yksi tunnettu kätki syntinsä väittämällä seurakunnalle, että hän on humaltunut Hengestä. Kuinka vaarallista onkaan julistaa synnin olevan Hengen työtä! On täysin selvää, että kristitty ei voi jatkaa juopottelussa. Tämä vaatimus joidenkin mielestä sisältää myös riippuvuuden alkoholista. Olen samaa mieltä. Jos et voi ajatella tai toimia ilman lasia tai kahta viiniä et ole luotettava neuvon antaja. Sinun kyvykkyytesi ajatella ei voi olla riippuvainen alkoholista. Luuletko että voit antaa tällaisen neuvon seurakuntalaiselle: ”Jos olisin sinä, minä joisin viiniä.” Ei, älä ole riippuvainen alkoholista.

Ei tappelija, vaan lempeä
”ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä” Tämä voitaisiin kääntää myös: ”ei kiusaaja, vaan ystävällinen” tarkoittaen ensin, että hän ei ole henkilö, joka käyttää nyrkkejään, fyysistä voimaa saadakseen omat halunsa lävitse ja dominoidakseen toisia. Paavali kirjoitti: ”sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset” (2 Kor. 10:4a). Täytyy olla selvää, että kukaan kristitty ei saa turvautua uhkailuun ja väkivaltaiseen käytökseen toisten kanssa. Huudatko vaimollesi? Pelkääkö hän sinua ja arvaamattomuuttasi? Käytätkö sanojasi niin kuin miekan iskuja toisia ihmisiä kohtaan satuttaaksesi heitä? Onko sydämessäsi murhaavia ajatuksia? Käänny tästä pois. Kaikkinainen väkivalta omien halujensa saamiseksi on kiellettyä, myös ajatusten ja sanojen osalla: ”Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke.” (San. 12:18); ”Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte.” (1 Piet. 3:9); ”Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kotaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden.” (2 Tim. 2:24-25).

Uskon Jumalan puhutelleen minua Sanansa kautta kaikkein eniten tämän vaatimuksen osalta viime viikkojen aikana, sillä tällä alueella on helppo langeta. Kaikki katkeruus, ärsyyntyminen, vihaisuus ja turhaantuminen ei ole hyväksyttävää ja niistä täytyy luopua. Olen kiitollinen, että Herran armo on voimallinen poistamaan kaiken tämän. Väkivaltaisuus, katkeruus, vihaisuus syntyy kun oma halu ei täyty ja asiat eivät mene niin kuin itse toivoisi ja tällöin turvaudumme liian usein oman käden voimaan ajatuksissamme, sanoissamme ja teoissamme. Meidät on kuitenkin kutsuttu seuraamaan Kristuksen tietä, lopettaa tarpeeton itsemme ja oman kunniamme puolustaminen ja pukeutua lempeyteen. Paimen joutuu kohtaamaan seurakunnassa vuosien varrella kaiken näköistä ikävää. Tyytymättömät henkilöt voivat aloittaa omat salaiset kuppikunta kokoukset ja jakavat tyytymättömyyttään ja saattavat aiheuttaa seurakunnan jaon. Jos mies turvautuu tällaisessa tilanteessa panssarivaunun hankkimiseen ja ajaa sillä näiden ihmisten talolle ja jysäyttää ne taivaan tuuliin, ei hän voi olla paimen.

Voin sanoa, että on paljon siunatumpaa rukoilla itsensä puolesta, että vapautuisi kaikesta synnistä, kuin taistella lihallisin keinoin niitä vastaan, jotka ärsyttävät lihasi ylpeyttä: ”Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä. Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille.” (Jaak. 3:13-18).

Vaikka mies olisi kuinka viisas, mutta säilyttää katkeruutta ja riitaisuutta sydämessään, ei hänen viisautensa tule siunatuksi. Hänen täytyy olla mies, joka pyrkii rauhaan, puhtauteen, on taipuisa ja lempeä. Raamattu kuitenkin tasa-painottaa tätä ja tekee selväksi, että on tilanteita, joissa Jumalan mies saa puolustautua ja hänen täytyy puolustautua jos tämä on seurakunnan parhaaksi. Paavali itse puolustautui vääriä syytöksiä vastaan ja kysyi: ”Kummanko tahdotte? Tulenko luoksenne vitsa kädessä vaiko rakkaudessa ja sävyisyyden hengessä?” (1 Kor. 4:21). Myös, Paavali tekee selväksi, että vaikka meidän pitäisi olla haluttomia puolustamaan itseämme ja antaa ylistyksemme olla toisten huulilla, on tilanteita, jolloin Jumalan mies voi ladata CV:nsä niitä vastaan, jotka pyrkivät vähättelemään häntä saadakseen itse valtaa: ”Mitä nyt puhun, kun näin suurella luottamuksella kerskaan, sitä en puhu Herran mielen mukaan, vaan niinkuin mieletön. Koska niin monet kerskaavat lihan mukaan, niin kerskaan minäkin.” (2 Kor. 11:17-18). Paavali vaati korintin seurakunnalta, että he poistaisivat parannusta tekemättömät henkilöt seurakunnasta. Paimenen täytyy uskaltaa tarpeen tullessa aloittaa seurakuntakuri. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla nautinnollista, et tahdo paimeneksi henkilöä joka näkee unta seurakuntakurin käytöstä ja herää hymyillen.

Rauhanomainen
”Ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, rauhanomainen” Käännöksemme sanoo: ”ei riitaisa”, mutta tämä on paremmin käännetty (amakhos) positiivisena käskynä: ”rauhanomainen/rauhaarakastava”. Ajatus on pääosin sama kuin viimeisimmät mainitut vaatimukset. Hänen täytyy pyrkiä rauhaan ja yhteyteen toisten kanssa. Hän on henkilö, joka karttaa tarpeettomia konflikteja. Hänen kuuluu olla niin kuin Psalmisti: ”Kauan on minun sieluni täytynyt asua niiden seurassa, jotka rauhaa vihaavat. Minä pidän rauhan, mutta jos sanan sanon, niin he ovat sotaan valmiit.” (Ps. 120:6-7). Jokaisen kristityn kuuluu pyrkiä rauhaan: ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.” (Matt. 5:9). Jumalan omat pyrkivät rauhaan ja jättävät koston Jumalalle. Paimenen täytyy olla tässä esimerkki.

Monet ovat kuitenkin vääntäneet tämän vaatimuksen eroon Raamatun kokoilmoituksesta ja esittäneet, että pastorin ei ole oikein kutsua ihmisiä syntisiksi, saarnata syntiä vastaan, kieltäytyä yhteistyöstä kenenkään kanssa joka sanoo uskovansa Jeesukseen. He sanovat, että yhteys on tärkeämpää kuin opilliset erot, mutta kaikki tämä menee Raamatun ilmoitusta vastaan ja on tällaisten vaatimusten väärinkäyttöä. Jos et ymmärrä, että mies voi olla rauhanomainen ja kuitenkin kieltäytyä yhteistyöstä Roomalaiskatolisenkirkon tai karismaattisten kanssa, et ymmärrä minkälaista yhteyttä ja rauhaa Jumala omiltansa odottaa. Hän odottaa yhteyttä totuudessa.

Ei rahanahne
”Ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, rauhanomainen, ei rahanahne” Kuuntelin kuuluisien menestys-saarnaajien videoita viikon aikana ja tahdon jakaa joitakin asioita mitä kuulin. Benny Hinn kertoi videolla kuulijoillensa, että he voivat olla osa Raamatun profetiaa. Hän kertoi kuinka Israelin valtio täyttää 70-vuotta ja tämän tähden hän tarjoaa mahdollisuuden meille olla osa Israelin restauraatiota lainaten Raamatun jaetta: ”minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua.” Oho! Minäkö voin olla osa Raamatun profetian täyttymistä? Miten? Istuttamalla puun. Kyllä. Istuttamalla puun. He ovat avokätisesti mahdollistaneet, että sadalla dollarilla sinä saat istutettua yhden puun Israeliin, mutta 250 dollarilla saat istutettua kokonaiset kolme puuta! Mielenkiinnosta etsin netistä kuinka paljon maksaa istuttaa yksi puu Israeliin ja sain vastaukseksi 10 senttiä – 20 dollaria. Soiko hälytyskellot? Mistä Raamatun profetiasta hän puhuu? Mitä merkitystä Israelin valtion 70-vuotis päivällä on? Mitään ei tapahtunut. Miten puiden istuttaminen millään tavalla tuo minut osaksi profetiaa jota ei ole olemassa. Seurakunta on todellinen Israel ja ainut profetia joka vielä odottaa täyttymistään kansallista Israelia kohtaan on, että he kääntyvät suurissa määrin Kristuksen puoleen niin kuin myös pakanatkin. Voimme löytää satoja vastaavia ympäripyöreitä kertomuksia Benny Hinnin kirjoista, artikkeleista ja saarnoista, jotka kaikki päätyvät samaan pyyntöön: anna rahaa. Mitä enemmän, sitä parempi. Yksityislentokoneet, kymmenientuhansien eurojen hotelliyöt jne. huomaatteko ongelmaa? Yhdistä tähän kykenemättömyys opettamaan Raamattua oikein ja kysymys jää: onko tämä mies Sanan opettajan asemassa itse työn tähden, vai rahan tähden?

Kenneth Copeland sanoo televisiossa, että he tarvitsevat yksityislentokoneita, sillä yleisissä lentokoneissa he eivät voisi kesken kaiken nousta pystyyn, kohottaa kätensä ylös ja puhua Jumalalle. Yleisissä lentokoneissa on liikaa jumalattomia ihmisiä ja sen tähden hän ei voi lentää yleisillä koneilla, koska tämä kone on täynnä demoneita. Jesse Duplantis väittää, että Jumala kysyi häneltä: ”Jesse, tykkäätkö lentokoneestasi? Tykkäätkö todella siitä? Luuletko, että yksi lentokone riittää?” ja tämän perusteella pyytää kuulijoiltaan yhteensä 54 miljoonaa dollaria, että hän voisi lentää suoralla lennolla minne vain maailmassa. Niin monet ihmiset ovat niin sokeita ja kuolleita synneissään, että he uskovat tällaisia huijareita, sillä he itse ovat yhtä ahneita ja tekevät mitä vain saadakseen rahallisen siunauksen Jumalalta. Varokaa rahanahneutta. Rahan ahneus on selkeästi huomattavissa.

Vaikka nämä huijaukset ovat surettavia emme kuitenkaan tahdo unohtaa Raamatun opetusta rahasta ja antamisesta. Uskollinen pastori opettaa rahasta, antamisesta ja siunauksista, jotka tähän antamiseen liittyvät, sillä Raamattu opettaa näistä asioista. Mutta he opettavat niin kuin Raamattu todellisesti sanoo ja tämä on nähtävissä. He eivät pyri täyttämään omia taskujansa luvaten parantumista ja ylennystä töissä, mitä Jumala ei lupaa. Tällaisia valheita, joita joskus kuulee ei jaksa uskoa, sillä on hankala ymmärtää, kuinka turmeltunut ihminen todella on, että tällaisia asioita voidaan sanoa Jumalan nimessä. Uskolliset paimenet ovat työssään työn arvokkuuden tähden, eivät rahan tähden ja he voivat sanoa: ”mutta kun meillä on elatus ja vaatteet: niin tyytykäämme niihin.” (1 Tim. 6:8). Tämä koskee jokaista kristittyä. Sinä et voi palvoa Jumalaa ja mammonaa samanaikaisesti.

Oman kotinsa hyvin hallitseva
”vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?” (jakeet 4-5). Tämä vaatimus sisältää sekä fyysisen että hengellisen huolenpidon perheestä. Miehen kuuluu pitää huoli vaimostaan ja lapsiltaan niin, että heillä on kaikki tarvittava elämiseen: ”Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” (5:8). Uskon Paavalin kuitenkin painottavan enemmän vaimon hengellisen kasvun huolesta pidosta ja lasten kurissa pitämistä ja opettamista Raamatun mukaisesti. On selvää, että paimenen vaimolla kuuluu olla uskottava uskontunnustus ja tähän sopiva hedelmä. Vaimon hengellinen kypsyys kertoo paljon miehestä. He ovat toistensa kuva. Seurakunnan kaitsijan vaimon oletetaan tuntevan Kirjoitukset ja olevan kykenevä neuvomaan tämän pohjalta muita naisia miten rakastaa ja kunnioittaa miestään ja lapsiaan. Oletamme myös paimenen ja tämän vaimon rukoilevan yhdessä säännöllisesti, niin kuin jokaisen avioparin kuuluukin: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton.” (Efe. 5:25-27).

Miehen kuuluu myös pitää lapsensa kuuliaisina. Avointa kapinaa Jumalan Sanaa vastaan ei hyväksytä hänen kotonaan, mutta jos tällainen ilmentyisi lasten teini-iässä kertoisi se siitä, että mies ei ole kasvattanut lapsiaan oikein. Tämä on yleensä kahden virheen tuotos. 1) mies on kurittanut lapsiaan heidän ollessa nuoria, vihaisena, ottaen lasten synnit henkilökohtaisesti ja pyrkinyt pakkosyöttämään lapsensa nielemään Jumalan standardit, sillä he ovat olleet hänelle eräänlainen ego projekti.

Pastorilla kuuluu olla tasapainoinen ymmärrys siitä miten Jumala tahtoo lapsien tulla kasvatetuksi. Lapset eivät saa olla miehen ego projekti ja hänen tehtävänsä on saada lapset rakastamaan Jumalan käskyjä ja standardeja, ei ensisijaisesti saada heitä mukautumaan näihin. Paimen tietää Sanasta miten rakastaa lapsiaan parhaiten, hän tietää, että jos hän ei kurita lapsiaan näiden nuoruudessa, hän käytännössä vihaa heitä, mutta hän ei kurita lapsiaan vihaisena ja hän ei ota lasten tottelemattomuutta henkilökohtaisesti. Tästä aiheesta on niin paljon tarpeellista puhuttavaa, mutta aikamme ei salli sitä.

2) mies on kieltäytynyt kurituksesta, joka todella on sitä, tarkoittaen, että mitä ikinä rangaistuksia onkaan seurannut, eivät ne ole olleet sellaisia, jotka saavat lapset haluttomaksi kokea tätä niin, että he mieluummin lopettavat toistamasta tätä syntiä. 30 minuutin aresti ei ole Raamatullista kuristusta. Sinun lapsesi on luonnoltaan hirviö ja jos et tiedosta tätä ja tarvetta ikävältä tuntuvalle kurille, kun lapsi puhuu rumasti äidille tai on väkivaltainen toista lasta kohtaan tai valehtelee, Raamattu sanoo, että vihaat lastasi. Näemme varoittavan esimerkin Eelin pojissa: ”Mutta Eelin pojat olivat kelvottomia miehiä; he eivät välittäneet Herrasta… Miksi te häpäisette minun teurasuhrini ja ruokauhrini, jotka minä olen säätänyt asuntooni? Ja miksi sinä kunnioitat poikiasi enemmän kuin minua?… minä tuomitsen hänen sukunsa ikuisiksi ajoiksi sen rikoksen tähden, kun hän tiesi poikiensa pilkkaavan Jumalaa eikä pitänyt heitä kurissa, sentähden minä olen vannonut Eelin suvusta: ’Totisesti, Eelin suvun rikosta ei koskaan soviteta, ei teurasuhrilla eikä ruokauhrilla.” (1 Sam. 2:12, 29, 3:13-14). Eeli ei selvästikään ollut johtanut lapsiaan rakastamaan Jumalaa. Hän kunnioitti lapsiaan enemmän kuin Jumalaa pelkäämällä puuttua kovalla kädellä silloin kun heidän vaelluksestaan tuli selväksi, että he ovat parantumisen ulkopuolella. Israelin teokratian aikana hänen olisi kuulunut tuoda lapsensa oikeuden eteen Jumalanpilkasta.

Uuden Liiton aikana kurin pitämisen pakollisuus jatkuu, mutta muistamme, että kuritus ei ole väkivaltaa. Väkivalta tapahtuu vihassa ja sen tarkoitus on satuttaa. Raamatullinen kuritus sen sijaan on tarkoitukseltaan korjaavaa ja sitä ei anneta vihan tilassa, vaan niin kuin Raamattu sanoo, koska lasta rakastetaan. Lapselle kuuluu myös antaa mahdollisuus yrittää puolustaa omaa viattomuuttaan nähdäkseen ja ymmärtääkseen, että hän on todella tehnyt syntiä. Raamatullisessa kurituksessa myös aina tehdään selväksi anteeksiannon todellisuus ja rakkaus lasta kohtaan. Jos vanhemmat eivät kurita näin lastaan, kun he ovat vielä pieniä, tulee moni heistä Eelin poikien kaltaiseksi ja pahemmaksi. Fyysistä kuritusta ei kuuluisi tarvita jatkaa lasten ollessa teini-iässä ja sääntöjen kuuluisi vähentyä lasten tullessa vanhemmaksi, sillä jos lapsi on opetettu rakastamaan standardia, hän ei tahdo valita sitä mikä on väärää.

Isän kuuluu myös antaa aikaa säännöllisesti perheelleen ja opettaa heitä. Jos paimen opettaa kaikkia seurakunnassa, mutta ei lapsiaan ja vaimoaan, on meillä ongelma.

Ei äskenkääntynyt
”Älköön hän olko äsken kääntynyt; ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.” (jae 6). Kalvin selittää tämän vaatimuksen merkityksen hyvin: ”Tuona aikana monia merkittävän kyvyn ja oppimisen omaavia miehiä tuli uskoon, mutta Paavali kieltää, että heidät tehtäisiin heti piispoiksi kun he ovat tunnustaneet Kristusta. Hän osoittaa kuinka vaarallista tämä olisi; sillä on selvää, että sellaiset käännynnäiset ovat usein turhamaisia ja kerskailevia niin, että ylpeys ja kunnianhimo helposti juoksevat heidän kanssaan… on hyvä syy estää heitä papillisesta virasta kunnes ajan saatossa, heidän korkealentoiset päähänpistot ovat alistetut.”[1]

Miehen kuuluu ensin tuntea Sana, olla rukouksessa kestävä mies, tuntea synnin rumuus sekä voitot ja tappiot sen edessä. Hänen hengellinen kokemuksensa kuuluu olla tasa-painoinen. Joillakin tähän kasvaminen on kestänyt useita vuosia, toisilla kuukausia, mutta miehen täytyy olla uskossa ja vaelluksessaan selvästi kasvanut.

Hyvä todistus ulkopuolella olevilta
”Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.” (jae 7). Viimeinen vaatimus on, että mies ei ole kaupungilla ja ihmisten keskuudessa tunnettu pahassa mielessä. Jos hänen yrityksensä huijaa toisia, kuinka hän voisi saarnata: ”älkää valehdelko”. Tämä saattaisi Kristuksen nimen ja seurakunnan pilkanalaiseksi: ”sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta; joka julistat, ettei saa varastaa, itse varasta; joka sanot, ettei saa tehdä huorin, itse teet huorin; joka kauhistut epäjumalia, kuitenkin olet temppelin ryöstäjä; joka laista kerskaat, häväiset lainrikkomisella Jumalaa? Sillä ”teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa”, niin kuin kirjoitettu on.” (Room. 2:21-24).

On selvää, että jumalattomat voivat keksiä valheita, mutta yleisesti ottaen jokaisen ulkopuolisen täytyisi voida sanoa: ”hän ei elä yhtä elämää seurakunnassa ja toista sen ulkopuolella. Hän on johdonmukainen, kunniallinen ja rehellinen mies.”

Vaatimukset paimeneksi ovat korkeat, mutta niin ovat myös vaatimukset jokaiselle kristityllä. Me jokainen olemme matkalla Kristuksen kaltaisuutta. Anokaamme Jumalan armoa, että hänen Henkensä saisi meissä jokaisessa aikaan runsaan sadon hyvää hedelmää.

Aamen.

[1] Calvin’s New Testament Commentaries

Saarnattu 24.2.2019, Joonas Laajanen

”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan” (1 Tim. 3:2).

Aamen.

Viime viikolla katsoimme ensimmäistä jaetta ja opimme mitä on Raamatullinen pyrkiminen seurakunnan kaitsijan virkaan ja mistä asioista Raamatullinen kutsu tähän virkaan koostuu. Tänään pyrimme katsomaan kaitsijalta vaadittuja ominaisuuksia, jotka Paavali mainitsee toisessa jakeessa.

On täysin luonnollista, järkevää ja hyvää, että jokaiseen työhön on asetettu omat vaatimuksensa. Jos olet sähköasentaja, putkimies, kokki, opettaja tai lentäjä, kuuluu sinun tietää mitä työhösi kuuluu, mitä työkaluja käyttää jne. Ollessasi lentokoneessa oletat, että lentäjä on jonkun tähän varustaneen koulun käynyt ja että tämä on todistettavissa. Apteekissa ollessasi oletat, että sinulle osataan antaa juuri oikeat lääkkeet mitä tarvitset. Samoin seurakunnanjäsenten kuuluu voida luottaa siihen, että heidän paimenensa on hyvä paimen ja työstänsä perillä oleva.

Nämä vaatimukset, jotka Paavali asettaa, eivät ole monivalinta-vaatimuksia, joista voit valita puolet ja jättää toiset pois. Hän antaa kuusitoista vaatimusta, joista jokaisen täytyy olla nähtävissä. Saatat sanoa: ”Onpas korkeat vaatimukset!”, minä vastaan: kyllä, ne ovat korkeat vaatimukset, mutta samoin on myös työ. Teidän on myös tärkeää muistaa, että nämä vaatimukset eivät sido yksin minua tai muita paimenia, vaan useimmat näistä vaatimuksista sitovat jokaisen kristityn. Tämän pitäessänne mielessänne, katsokaamme ensimmäistä vaatimusta.

1. Nuhteeton
   ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton” ensimmäinen ominaisuus on: nuhteettomuus. Tämä tarkoittaa sitä, että jos miehen arkielämä tuotaisiin valoon, sieltä ei pitäisi löytää mitään häpeällistä, joka voisi vähentää hänen opetuksensa auktoriteettia. Kalvin kommentoi: ”Mistään ei varmasti löydy miestä, joka on vapaa jokaisesta viasta, mutta on yksi asia olla raskautettu yleisillä vioilla, jotka eivät satuta miehen mainetta, sillä kaikkein parhaimmat miehet jakavat näitä, mutta on aivan toista omata nimi, joka skandaalisen häväistyksen tähden on pidetty pahamaineisuudessa ja liassa. Joten, jotta piispan auktoriteetti ei kärsisi häviötä, antaa hän käskyn, että tähän valittujen täytyy olla maineeltaan hyviä ja kunnioitettavia, ja vapaita tavattomasta viasta.”[1] Paavali tarkoittaa siis nuhteettomuudella moraalista nuhteettomuutta.

Jokaisen tätä virkaa miettivän kuuluu tutkia itseään ja kysyä itseltään: ”Jos elämäni, jonka olen elänyt tänä vuonna asetettaisiin valoon, löytyisikö sieltä jotakin, minkä tietäisin diskvalifioivan minut?” Olenko elänyt moraalittomuuden kierteessä? Nautinko maailmasta? Viihdytänkö liikaa itseäni? Toiminko miehenä väärin perhettäni kohtaan? Olenko huono työmies työpaikallani? Olenko rukoukseton ihminen? Laiminlyönkö velvollisuuteni pitää ruumiistani huolta? Laiminlyönkö yhteyden Jumalan kanssa? Olenko jatkuvasti syyllinen lihan tekoihin: valittamiseen, kritisointiin, juoruiluun? Näitä ja monia muita kysymyksiä on terveellistä kysyä.

Ymmärrämme, että tätä kriteeriä katsoessamme, me katsomme miehen elämää kristittynä, emme sitä ennen: ”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2 Kor. 5:17). Paavali oli entisessä elämässään murhaaja, mutta jos kukaan on koskaan sopinut paimeneksi, on se Paavali.

2. Yhden vaimon mies
   ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies” Edellisellä vaatimuksella, nuhteettomuudella on vahva yhteys tähän vaatimukseen. Moniavioisuus: polygamia, oli jokseenkin yleistä ensimmäisen vuosisadan palestiinalaisen juutalaisuuden keskellä ja moni kristinuskoon kääntynyt mies saattoi omata useamman kuin yhden vaimon. Paavali ilmoittaa, että seurakunnan kaitsijan, jonka kuuluu olla esimerkki jokaiselle, täytyy olla yhden vaimon, ei monen vaimon mies. Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala salli monien palvelijoidensa (Daavid, Salomon, Aabraham, Mooses, Iisak, Jaakob) omata useita vaimoja: tämä ei ole väiteltävissä, mutta Jumala ei myös koskaan kannustanut tätä. Jumalan täydellinen tahto ilmaistuna luomiskertomuksessa ja Jeesuksen sanojen vahvistamana koskien avioliittoa on, että sen muodostaa yksi mies ja yksi nainen. Joka kerta, kun ihminen ei ole seurannut tätä suunnitelmaa avioliitolle, on siitä seurannut vain vaikeuksia ja harmia, vaikka Jumala ei koskaan kohdellut polygamiaa syntinä Vanhan Testamentin kirjoituksissa. Uuden Testamentin todistuksen perusteella on kuitenkin selvää, että jokaisen kristityn kuuluu seurata Jeesuksen uudelleen ilmoittamaa ja vahvistamaa tarkoitusta avioliitolle: yksi mies ja yksi nainen, mutta ne, jotka olivat jo astuneet liittoon useamman naisen kanssa eivät voineet noin vain tehdä tätä tyhjäksi, mutta ne, jotka olisivat kaitsijoita, heidän täytyi olla Jumalan ilmoittamassa täydellisessä tahdossa koskien avioliittoa.

Tästä vaatimuksesta on vedetty joitakin absurdeja tulkintoja kuten: 1) vaimo tarkoittaa paikallis-seurakuntaa, tarkoittaen, että kaitsijan kuuluu olla vain yhden seurakunnan pastori. Tämä on outo tulkinta ja selkeimmän merkityksen vastainen. 2) toiset ajattelevat tämän tarkoittavan, että mies ei saa olla naimisissa yhtä kertaa enempää, joten vaikka hänen edellinen vaimonsa olisi kuollut, ei hän voisi olla pastori, jos hän uudelleen-nai. Tämä on myös väärä tulkinta ja ristiriidassa Sanan kannustuksen kanssa uudelleen-naida laillisissa olosuhteissa. 3) jotkut ajattelevat tämän myös tarkoittavan, että miehen täytyy kyseisellä hetkellä olla naimisissa. Tämä tulkinta on kumottu helposti, sillä Timoteus ei ollut naimisissa, Paavali ei ollut naimisissa ja hänen ohjeensa Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvussa seitsemän koskien naimattomuutta olisi ristiriidassa tämän kanssa. On siis viisasta ymmärtää Paavalin sanat kaikessa selkeydessään: seurakunnan kaitsijan kuuluu olla karakteriltaan yhden vaimon mies, tarkoittaen, että jos hän on naimisissa, on hän uskollinen yhdelle vaimolleen, ja jos hän ei ole naimisissa, hänen elämäänsä ei sisälly seksuaalista moraalittomuutta.

Tämä vaatimus tietysti myös vahvistaa Kirjoitusten todistusta sitä demonista (1 Tim. 4:1) paavilais-valhetta vastaan, että pastorit eivät saa mennä naimisiin, sillä se ei ole heille sopivaa. Höpöhöpö, avioliitto on hyvä ja kunniassa pidettävä ja niin tärkeää, että se on enemmän kuin soveliasta kaitsijalle!

On surullinen todellisuus, että kaikista mainituista ominaisuuksista joiden puutteen tähden miehet diskvalifioituvat paimenuudesta, syntiin lankeaminen tällä alueella on yleisintä! Kuinka paljon tuskaa ja surua tuottaakaan kuulla pastoreiden tekemistä aviorikoksista! Vaikka tämä ei ole anteeksiantamaton synti, miestä, joka rikkoo avion ollessaan virassa, ei voida palauttaa tähän työhön. Hämmästelen kuinka jotkut seurakunnat tuntuvat unohtavan Sanan vaatimukset, kun he julistavat aviorikoksen tehneelle miehelle täyden vapauden jatkaa virassansa. Näin ei voi olla! ”Joka vaimon kanssa avion rikkoo, on mieletön; itsensä menettää, joka niin tekee. Hän saa vaivan ja häpeän, eikä hänen häväistystään pyyhitä pois.” (San. 6:32-33). Jumala antaa kaiken synnin anteeksi, josta vilpittömin sydämin käännytään pois ja hän voi palauttaa jokaisen syntiin langenneen käytettävyyteen niin kuin hän palautti Daavidin, mutta tämä käytettävyys ei voi tapahtua Uuden Testamentin seurakunnan johtajuudessa. Puhumme siis miehestä, joka on rikkonut avion virassa ollessaan ja näin tuonut pysyvän surun ja tuskan monelle seurakunnassa. Paimenen täytyy olla yhden vaimon mies.

3 & 4. Raitis ja maltillinen
”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen” Kolmas ja neljäs vaatimus on, että mies on raitis ja maltillinen, tarkoittaen, että hän on hillitty, maltillinen, selvä-päinen, ajattelevainen, hyväkäytöksinen. Ajatus on, että mies ei ole orja haluillensa, ruoalle, viinille jne., hän ei ota typeriä riskejä: tee jotakin hullua, niin kuin hän olisi humalassa, vaan on ajattelevainen ja laskelmoiva. Hyvät paimenet ottavat riskejä, mutta ne ovat laskelmoituja. He eivät keksi jotakin hullua ilmasta ja ole tunteidensa heiteltävinä. He kykenevät hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen ennen vastaamista tai toimimista: ”Viisasten kieli puhuu tietoa taitavasti, mutta tyhmäin suu purkaa hulluutta… Vanhurskaan sydän miettii, mitä vastata, mutta jumalattomien suu purkaa pahuutta.” (San. 15:2, 28). Moni kristitty on tunteidensa heiteltävinä, eivätkä mieti tekojensa seurauksia ja siten tekevät jotakin tyhmää. Heidän ei kuulu olla johtajuuden asemassa. Kaitsijoiden kuuluu olla käytökseltään kiitettäviä.

Muistutan: nämä vaatimukset ovat vaadittuja jokaiselta kristityltä, sillä nämä ovat hengen hedelmiä: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.” (Gal. 5:22). Kristitty voi olla vajaa tämän ulkoisessa näkyvyydessä oman aikansa, mutta auktoriteettiasemassa olevalta mieheltä tämän näkyvyys on vaadittu. Vanhimmat selkeästi hallitsevat seurakunnassa ja tämän tähden he ovat Paholaiselle helppo suupala, jos he eivät voi hillitä omia tunteitansa. Tämä ei tarkoita, etteikö johtajan kuulu olla jyrkkä vakaumuksissaan ja toimia niiden mukaisesti, mutta on suuri ero tehdä tämä hallitusti, asiallisella äänensävyllä ja olemuksella kuin hallittomasti huutaen pääpunaisena veljille ja sisarille tehden suurta väkivaltaa johtaen monia syntiin, jotka seuraavat hänen esimerkkiään. Paimenet eivät hakkaa lampaita.

5. Säädyllinen
   ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen” Viidennes ominaisuus, joka paimenessa täytyy löytyä on säädyllisyys, hyvätapaisuus, kunniallisuus. Tämä koskettaa lukemattomia määriä elämän osa-alueita, mutta merkitys on, että miehestä täytyy saada säädyllinen kuva. Tapa jolla hän puhuu, kantaa itseään, kohtelee toisia, pukeutuu tai pitää talonsa siistinä jne. näiden asioiden täytyy yleisesti ottaen olla kunnossa ihmisten silmissä. Tämä ei tarkoita, että vain etiketti kirjoja lukeneet yläluokan ihmiset voivat olla vanhimpia, älkää ajatelko näin. Alkuseurakunnassa orjista tuli vanhimpia, mutta he oppivat olemaan säädyllisiä elleivät he jo olleet. Miksi? Paimen on tekemisissä ja esimerkkinä kaikille yhteiskunnan luokille ja siten jos tämän tavasta pukeutua tai siitä missä kunnossa tämän asunto on, saa ihmiset ajattelemaan: ”tuo ei yksinkertaisesti ole kunnioittavaa”, on meillä ongelma. Jumalan mies ei voi asua laiskuuden ja järjestelmällisyyden puutteen tuottamassa epäjärjestyksessä: tiskit levällään, pölyä kaikkialla, hiukset ja parta sekasotkussa. Paimenen täytyy olla säädyllinen. Tämä on nuhde niille nuorille, jotka sanovat: ”Ihan sama mitä kulttuuri tai vanhempi sukupolvi sanoo: me aiomme olla hipstereitä.” Onko tämä oikein Raamatun valossa? Ei, jos kulttuurissa tai työpaikalla tällainen olisi epäkunnioittavaa, ei kristityllä ole oikeutta olla kompastuskiveksi. Myös yleiset käytöstavat ja kunnioituksen osoittaminen tietyille ihmisille erityisellä tavalla on yhä jokaiselta vaadittua: ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta.” (3 Moos. 19:32). Tämän pitäisi olla päivänselvää jokaiselle kristitylle. Kristitty ei toimi samalla tavalla viisi vuotiasta kohtaan kuin iäkästä henkilöä kohtaan, vaan osoittaa kunnioitusta sopivalla tavalla. Isä voi korottaa ääntänsä lapsellensa, mutta hän ei korota ääntänsä omille vanhemmilleen. Jäsenet voivat puhua avoimesti keskenään kiivaastikin, mutta he eivät korota ääntänsä Sanassa palvelevalle uhmassa ja puhu hänelle niin kuin jokaiselle toiselle riippumatta siitä kuinka vahvat erimielisyydet ovat kyseessä. Moni unohtaa tämän ja sen tähden paimenen kuuluu olla kunniallinen koko olemuksessaan.
6. Vieraanvarainen
   ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen” Kuudes vaadittu ominaisuus on vieraanvaraisuus. Tämä ominaisuus oli erityisen tärkeää ensimmäisen vuosisadan vainojen aikana ja varmasti myös nykyään kaikkialla missä kristittyjä vainotaan, he tuntevat toisensa vieraanvaraisuudesta. Tällä vaatimuksella viitataan siihen, että paimenen koti on avoinna apua tarvitseville, erityisesti veljille ja sisarille. Kalvin kommentoi: ”Julman uskovien vainon aikana, oli monelle välttämätöntä muuttaa asunpaikkaansa äkillisesti ja piispojen kotien täytyi olla turvapaikka pakolaisille. Näinä aikoina välttämättömyys taivutti seurakunnan jäsenet antamaan toisillensa yhteistä apua ja tämä sisälsi vieraanvaraisuuden. Jos piispat eivät olisi näyttäneet tietä toisille tässä vieraanvaraisuuden velvollisuudessa, useimmat olisivat seuranneet heidän esimerkkiään ja laiminlyöneet tämän laupeuden ja niin köyhät pakolaiset olisivat jääneet toivottomuuteen.” Onko sinun ovesi auki vai nautitko yksinäisyydestä ja tahdot pysyä eristyksissä niissä mitoissa, että sulkisit ovesi apua tarvitsevilta?
   Olen kuullut joidenkin kertovan kuinka ajatuskin siitä, että he voisivat vain mennä koputtamaan pastorin ovea ei koskaan tullut heille, saati, että pastori vierailisi heidän kotonaan. Tämä on surullista ja traagista. Jos sinulla ei ole pääsyä paimenen kotiin tai et uskalla kutsua häntä kotiisi, meillä on iso ongelma.

Minä nautin siitä, että lampaat ilmestyvät ovelleni, se on hyvä merkki luottamuksesta ja seurakunnan terveydestä. Tällöin usein henkilöllä on kysymyksiä Raamatusta, pyhityksestä tai jostakin muusta tärkeästä. Muistan, kuinka yksi jäsenistämme, jonka elämässä oli vaikea ajanjakso, ilmestyi kahdenviikon aikana lähes joka ilta oven taakseni koputtamaan ilman varoitusta. Loukkaannuinko? En sitten yhtään, päinvastoin! Seurakunnan pastorin täytyy olla vieraanvarainen.

7. Taitava opettamaan
   ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan” Päätämme tämän päivän osalta paimenen ominaisuuksien tarkastelun seitsemänteen vaatimukseen: kyky opettaa. Tämä on yksi niistä harvoista vaatimuksista, jotka Paavali mainitsee, jonka puuttuminen ei olisi synti kristitylle. Jossakin vaiheessa jokaisen kristityn tietysti kuuluu kyetä antamaan vastaus toivosta, joka heillä on, eli ilmoittaa evankeliumi selvästi ja ymmärrettävästi, mutta tämä ei ole sama kuin taito opettaa.

Miehen kuuluu kyetä ilmoittamaan Jumalan Sana selkeästi ja ymmärrettävästi, niin kuin Jumala on sen tarkoittanut ilmoittaa. Tämä luonnollisesti vaatii kykyä tulkita Raamattua oikein ja sen syvää tuntemista läpikotaisin. Tänä päivänä ”seurakunnat” päästävät pulpetin taakse hyviä kommunikoijia, mutta eivät saarnaajia. Sinä et täytä tätä vaatimusta vaikka osaisit kuinka mahtavasti, innostavasti ja tunteikkaasti puhua kertomuksia ja jakaa oman todistuksesi. Ei. Sinä täytät tämän vaatimuksen vain, jos sinä voit seistä ja sanoa: ”Kääntykää Raamatussanne (Raamatun kirja, luku ja jae)… Näin sanoo Herra…” ja kykenet saarnaamaan Jumalan Sanan, selittäen jakeiden asiayhteyden, merkityksen ja sovelluksen ihmisten elämään. Miten tämä on mahdollista?

1. Alamaisuus Jumalan Sanan absoluuttiselle auktoriteetille riittävänä, lopullisena ja virheettömänä ilmoituksena.
   Tämä vaatimus ei ole vapaaehtoista kenellekään. Jokainen Kristitty uskoo Raamatun olevan Jumalan riittävä ja virheetön ilmoitus hänen tahdostaan meille, seurakunnalle, maailmalle, kaikelle. Jos sinun seurakunnassasi saarnaa mies, joka ei tunnusta tätä, juokse pois sillä sinulla ei ole seurakuntaa, sinulla ei ole pastoria: ”hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa.” (Tiit. 1:9). Paavali käskee paimenia pysymään kiinni, nojaamaan, tarttumaan sinnikkäästi (antecho) luotettavaan profetialliseen ja apostoliseen oppiin ilmoitettuna Sanassa. Koko Kaanon, Vanha ja Uusi Testamentti, jokainen Kirjoitus, on Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt ja hyödyllinen tekemään Jumalan ihmisen täydelliseksi, kaikkiin hyviin tekoihin valmistuneeksi (2 Tim. 3:16). Paimenen asenne Sanan edessä ennen kaikkia muita on totaalinen nöyryys ja opetettavuus: ”Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.” (2 Tim. 2:2). Ei ole luotettavaa paimenta, joka ei ota vastaan apostolista oppia. Ellet sinä pelkää, nöyrry ja ole aralla tunnolla Jumalan Sanan edessä, sinä et ole edes kristitty: ”Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun Sanani edessä.” (Jes. 66:2). Jos Sana ei riitä sinulle ja keksit omia innovaatioitasi, etsit ennustuksia ja julistat Jumalan nimessä jotakin mitä emme löydä Raamatusta, olet matkalla kohti kadotusta: ”Ja kun he sanovat teille: ”Kysykää vainaja- ja tietäjähengiltä, jotka supisevat ja mumisevat”, niin eikö kansa kysyisi Jumalaltansa? Kuolleiltako elävien puolesta? ”Pysykää laissa ja todistuksessa!” Elleivät he näin sano, ei heillä aamunkoittoa ole.” (Jes. 8:19-20).

Voi myös niitä, jotka avaavat Raamattunsa ja kysyvät sitä lukiessaan: ”Onko Jumala todella sanonut?” ja uskovat mieluummin jotakin muuta lähdettä. Jumala on sanonut! Me emme tarvitse meikattuja paholaisia pulpetin taakse, jotka eivät tee selväksi, että Jumala on puhunut selvästi, mahtavasti, riittävästi ja täydellisesti. Aamen!

2. Mieli, joka on varustettu Kirjoitusten yleisellä sisällöllä
   Albert N. Martin kirjoittaa: ”Jokaisen vanhimman kuuluu omata mieli, joka on kalustettu Kirjoitusten olennaisella sisällöllä, sisältäen selvän ymmärryksen Raamatun juonesta. Kun Paavali opetti Timoteusta, että kaikki Kirjoitukset ovat Jumalan-hengittämiä ja hyödyllisiä totaaliseen varustamiseen (2 Tim. 3:16, 17), sitä seuraa, että henkilö, joka ei ole perehtynyt kirjoitetun ilmoituksen laajaan sisältöön ei ole varustettu Jumalan miehenä, tarkoittaen, Sanan jakajana.”[2]

Kirjoitukset tulkitsevat Kirjoitusta ja sinä et ole turvallinen opas opettamaan mitään Raamatun yksittäistä kohtaa, jos et tunne mitä Jumala on sanonut laissa, profeetoissa, viisauskirjallisuudessa, historiallisissa kirjoissa, evankeliumeissa, kirjeissä, apostolien teoissa ja Johanneksen ilmestyksessä: ”Te eksytte, koska ettet tunne kirjoituksia, ettekä Jumalan voimaa.” (Matt. 22:29). Jos olet uusi kristitty tai pitkään Kirjoitusten tuntemisen velvollisuutta laiminlyönyt kristitty, kannustan sinua hankkimaan tai pyytämään apua hyvään Raamatun luku ohjelmaan, joka auttaa sinua tuntemaan Raamattusi sisällön hyvin. Uskon, että jokaisen pitäisi pyrkiä lukemaan Raamattu lävitse vähintään kerran vuoden aikana, tämä vaatii vain neljä lukua per päivä. Raamatun lukemisen kuuluu olla sinun aikataulusi prioriteetissa numero yksi.

Voi kuinka suuri pula seurakunnilla onkaan miehistä ja naisista, jotka tuntevat Kirjoitukset! Monet ongelmat häviäisivät, jos paimenet tuntisivat Sanan, saarnaisivat sitä oikein ja tekisivät velvollisuutensa opetuslapsettamisessa. Paimenen mielen kuuluu olla varustettu Kirjoitusten yleisellä sisällöllä. Aina kun avaamme Raamattumme, rukoilkaamme jotenkin näin: ”Pyhä Jumala, missä olen tietämätön, opeta minua. Missä olen väärässä, oikaise minua. Missä olen oikeassa, vahvista minua totuutesi ymmärryksessä.”

3. Ymmärrys Kirjoitusten yhtenäisyydestä, opista ja vaikutuksesta historiassa.
   Tällä tarkoitamme, että seurakunnan paimenen täytyy tuntea yleisellä tasolla teologian kolmen pääalueen sisällön: Raamattuteologia, Systemaattinen teologia ja Historiallinen teologia. Tähän voitaisiin vielä lisätä Pastoraalinen tai Käytännön teologia, mutta ajan tähden laitamme tämän tarkoitusperiemme vuoksi historiallisen teologian yhteyteen. Opettavan-vanhimman täytyy luonnollisesti tuntea nämä syvällisemmin, sillä hänet on erotettu tätä varten. Kypsä ymmärrys Jumalan totuudesta voidaan saavuttaa vain sydämen halusta nousevan tunnollisen opiskelun kautta, ottaa se sitten muodon virallisen seminaariopiskelun kautta tai hyvän kirjaston hankkimisen kautta.
4. Raamattuteologia
   Raamattuteologia pykii paljastamaan kaikkien Kirjoitusten yhtenäisyyden turvautuen pääosin näiden Kirjoitusten omiin kategorioihin. Raamattuteologia ”kysyy mitkä teemat ovat keskeisiä raamatunkirjoittajille heidän historiallisessa asiayhteydessään ja pyrkii huomaaman näiden teemojen johdonmukaisuuden.” – Tom Schreiner. Esimerkkejä näistä teemoista ovat uhrit, temppeli, paratiisi, Jumalan kirkkaus ja liitto. Paimenen kuuluu siis tuntea esim. uhrien ja liittojen merkitykset ja kehityksen läpi kirjoitusten.

Albert N. Martin kirjoittaa paimenesta: ”Hän tietää esimerkiksi, että jotkin historialliset tapahtumat, jotka ovat ilmoitettuna apostolisessa historiassa Apostolien teoissa eivät ole paradigmaattisia (Jumalan tarkoittama malli jokaiseen tilanteeseen) seurakunnalle kaikkina aikoina. Viittaan, esimerkiksi, arvan heittämiseen Juudaksen korvaamisessa (Apt. 1:24-26)… apostoliset merkit ja ihmeet eivät myöskään ole osa muuttumatonta suunnitelmaa seurakunnan työlle ja evankelioinnille… kyvykäs paimen ymmärtää, että Jumala toimii pelastushistorian ajanjaksoissa johdonmukaisesti itsensä ja tarkoitustensa kanssa, mutta ei puisevalla tai litistyneellä tavalla.”[3]

Paimen siis tietää miksi me emme uhraa enää eläimiä, miksi me emme ympärileikkaa poikiamme, miksi me emme puhu kielillä, ketkä muodostavat Jumalan kansan ja mikä on normatiivista seurakunnalle kaikkina aikoina.

2. Systemaattinen teologia
   Tämä tarkoittaa, että paimenen täytyy tietää, uskoa, saarnata ja puolustaa Raamatun ydintotuuksia. Hänen täytyy tietää mitä koko Raamattu todistaa tietystä asiasta. Mikä on evankeliumi? Hänen täytyy voida vastata, mitä Kirjoitukset opettavat. Mikä on sovitus? Hänen täytyy voida vastata. Mitä on parannus? Hänen täytyy voida vastata. Mitä on usko? Hänen täytyy voida vastata? Voiko kristitty menettää pelastuksensa? Hänen täytyy voida vastata. Mitkä ovat Jumalan piirteet? Hänen täytyy voida vastata. John Owen kirjoittaa: ”Seurakunta on ’totuuden pylväs ja perustus’ ja se on sitä etupäässä opetuksessaan. Tämän velvollisuuden syntinen laiminlyönti on se, mikä on mitä hirvittävimpien harhaoppien ja virheiden aiheuttaja, jotka ovat tarttuneet ja tuhonneet kirkon. Ne, joiden velvollisuus oli säilyttää evankeliumin oppi kokonaisena sen julkisessa tunnustuksessa, monet heistä ovat ”puhuneet kieroutuneita asioita vetääkseen seuraajia peräänsä.” Piispat, presbyteerit, julkiset opettajat ovat olleet päätekijöitä harhaopeissa. Sentähden tämä velvollisuus erityisesti tänä aikana, jolloin evankeliumin perusteelliset totuudet ovat kaikilta puolilta kyseenalaistettuna kaikenlaisten vastustajien toimesta on erityisen huolen tarpeessa.”[4]
3. Historiallinen teologia
   Hullu on se mies, joka pyrkii paimeneksi eikä välitä muusta kuin omasta ajastansa! Kuinka tärkeää onkaan tietää oma historiamme, Jumalan seurakunnan historia! Kaikki taistelut jotka on taisteltu valhetta vastaan menneisyydessä auttavat meitä taistelussa tänä päivänä. Kuinka voisimme olla varuillamme ja tunnistaisimme vihollisemme jos emme tietäisi miltä se on näyttänyt historiassa? Tuntemalla seurakunnan historian olemme valmiit ja kykenevät tunnistamaan pelagiolaiset, arminiolaiset, mystiset ja katoliset hyökkäykset totuutta vastaan. Historiaa katsoessamme voimme nähdä mitkä asiat ovat johtaneet seurakunnan vaikutuksen häviöön ja mitkä asiat ovat johtaneet sen voittomarssiin.

Robert L. Dabney kirjoittaa: ”Tieto menneisyydestä on se mikä antaa nuorelle miehelle iän kokemuksen. Kun hän vielä omaa nuoruuden energian ja tuotteliaisuuden eikä ole liian myöhäistä toiminnalle, historia ohjaa hänen toimintaansa kunnioitettavan raihnaisuuden harkitsevuudella ja viisaudella. On hänen (historia) tehtävänsä yhdistää näiden kahden ajan ominaisuudet yhdessä persoonassa… Mies joka ottaa tehtäväkseen opettaa, laillistaa tai hallita, seurakunnassa tai valtiossa ilman historiallista viisautta on varomaton noviisi. Hänen inhottava hulluutensa on kuin huijarin, joka uskaltautuu lääkärin tehtäviin ilman ammatin harjoituksen näkemistä tai lukemista.”[5]

Menneisyydestä mies oppii myös terveen pastoraalisen tai käytännön teologian. Mitä paimenet ovat kohdanneet työssään? Millaisten ihmisten kanssa joudut tekemisiin? Mitä traagisia tapahtumia voi olla edessä? Miten toimia ja vastata mitä yllättävimpiin asioihin? Suurimpaan osaan siitä, mitä jokainen mies kohtaa paimenuudessa voi hän valmistautua etukäteen oppimalla edellä käyneiltä. Tämä voi välttää miehen tarpeettomilta lamaantumisilta, shokeilta ja virheiltä. Tämä on erittäin tärkeää.

Luuletko, että tarvittava kyky, viisaus ja kelpuutus istuttaa seurakunta tipahtaa miehelle taivaasta? Ei. Jumala ei toimi niin. Jos työ on hänestä, hän pitää huolen siitä, että hänen edustajansa eivät pilkkaa hänen nimeään ja niin hän antaa tarvittavan koulutuksen. Kyky opettaa, ymmärtää, tuntea Sana nuorena ei vain tapahdu kenellekään. Se vaatii työtä, rakkautta, nöyryyttä, vapaa-ajan ja typerien viihdykkeiden kieltämistä, rukousta, istumista hiljaa ja edellä käyneiden äänen kuulemista.

Oi kuinka toivoisin, että paimenet voisivat nauttia puhtaasta omastatunnosta! Tämä tapahtuu vain jos paimen tietää Jumalan kutsuneen hänet ja olevan hänen kanssaan varjellen ja varustaen hänet. Tämän ihanuuden tunteminen on minun suuri iloni ja lohdutukseni: Jumala on kanssani, sillä hän ei ole jättänyt minua synteihini ja ylpeyteeni joka saisi minut tekemään asiat niin kuin minusta tuntuu parhaalta, vaan niin kuin seurakunta on nähnyt ajansaatossa parhaaksi. Jokaisen paimenen täytyy nähdä vaivaa siihen pisteeseen, jolloin he voivat hyvällä omatunnolla sanoa olevansa turvallisia oppaita Jumalan lampaille. Oi kuinka ihanaa olisi, että paimenet voisivat lukea nämä Paavalin sanat ja vastata myöntyvästi jos heiltä kysyttäisiin: ”Voisiko Paavali sanoa nämä sanat sinusta?”: ”Mutta sinä olet seurannut minun opetustani, vaellustani, aivoitustani, uskoani, pitkämielisyyttäni, rakkauttani, kärsivällisyyttäni, vainoissa ja kärsimyksissä.” (2 Tim. 3:10-11a). Sinä et voi vastata tähän myöntyvästi ellet tunne Kirjoituksia.

Jos siis nämä asiat ovat kunnossa: 1) alistuminen Jumalan Sanalle. 2) mieli varustettuna Jumalan Sanan yleisellä sisällöllä. 3) tieto Kirjoitusten yhtenäisyydestä, opista ja vaikutuksesta historiassa. 4) kyky välittää tämä kaikki ymmärrettävästi, tällöin mies on taitava opettamaan. Seurakunnan paimenen täytyy olla taitava opettamaan. Sanon vielä lopuksi kaksi selvennystä koskien aihetta.

1) tämä vaatimus ei tarkoita, että miehen kuuluu olla niin kuin YouTuben kautta tunnetut uskolliset saarnaajat kuten Steve Lawson, John MacArthur, Voddie Baucham tai R. C. Sproul. Nämä miehet ovat neroja ja poikkeuksia, eivät vaadittu standardi. 99% uskollisista saarnaajista ovat hyviä opettamaan, mutta eivät neroja. Älä satuta paimeniasi, varsinkaan juuri aloittaneita, jotka tekevät parhaansa vertaamalla heitä kymmeniä vuosia pastoreina olleisiin neroihin.

2) ymmärrän, että on monia maita joissa materiaalien puute on johtanut pastorien rajattuun kykyyn ja tietoon emmekä missään nimessä tahdo halventaa heitä tai sanoa heidän olevan diskvalifioituneita. Useimmiten he laittavat meidät häpeään Kristuksen kaltaisuudellaan. Jos he tietävät evankeliumin, ahmivat Sanaa ja tekevät parhaansa saarnatakseen Jumalan totuutta me emme voi moittia heitä. Totuus kuitenkin on, että he janoavat ja tekisivät paljon saadakseen pääsyn näihin rikkauksiin. Yksi merkittävä tapa miten paikallisseurakunnat voivat auttaa seurakuntia kasvamaan on kerätä ja lahjoittaa luotettavia kirjoja pastoreille ja kristityille. Minun kihlattuni ei olisi kihlattuni ellei eräs mies olisi lähetetty toiselta puolelta maailmaa antamaan luotettavia kirjoja kristityille. Ne olivat hänelle suureksi siunaukseksi ja kasvattivat häntä kypsyyteen uskossa ja sopivaksi avuksi minulle tähän työhön. Rukoilen, että moni muukin saisi nauttia näistä siunauksista, joihin meillä on pääsy.

Rukoilkaamme, että seurakunnan paimenet pyrkisivät tuntemaan Jumalan syvemmin kaikella mahdillaan voidakseen ruokkia lampaita.

Aamen.

[1] Calvin’s New Testament Commentaries vol. 10 s. 223

[2] Albert N. Martin – The Man of God: His Calling and Godly Life s. 127

[3] Albert N. Martin – The Man of God: His Calling and Godly Life s. 134

[4] The Works of John Owen vol. 16 s. 82

[5] Robert L. Dabney – Discussions: Evangelical and Theological, vol. 2 s. 12, 13

Saarnattu 17.2.2019, Joonas Laajanen

”Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.”
(1 Tim. 3:1-7).

Aamen.

Pohjustus
Teemamme tänä aamuna on: ”Raamatullinen pyrkiminen ja kutsu paimenen virkaan”. Paavali aloittaa aiheensa seurakunnan kaitsijan ominaisuuksista näillä sanoilla: ”Varma on tämä sana” viitaten perusteellisen tärkeään aiheeseen. Aikaisemmin hän puhui samalla tavalla evankeliumista: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1:15). Paavalin sana on luotettava: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, pyrkii jaloon toimeen, tarkoittaen: haastavaan ja arvokkaaseen toimeen.

Monet, kuten Luterilaiset, Anglikaanit, jotkut Presbyteerit, useimmat karismaattiset ja jotkut baptistit omaavat epäraamatullisen kirkkohallinnan. Tämä ei johdu Raamatun sanoman selkeydestä koskien aihetta, vaan uskoakseni enemmän välinpitämättömyydestä ja asian näkemisestä merkityksettömänä, joka johtaa siihen, että ihmiset helposti kokevat oikeudekseen lisätä omia rakennelmiaan Sanan rinnalle. Väitän kuitenkin, että tämä niin kuin kaikki asiat, joista Raamattu puhuu, ovat tärkeitä. Kyseessä on Kristuksen seurakunta ja sen hyvinvointi, ja jos Jumala olisi tahtonut meidän keksivän itse miten seurakunta toimii, olisi hän niin sanonut. Hän kuitenkin on antanut selvät käskyt ja ohjeet seurakunnan viroista, päätöksenteoista, jäsenyydestä ja sakramenteista.

Muistatte, että edellisessä luvussa Paavali oli ilmoittanut, että naiset eivät voi opettaa seurakunnassa, sanoen: ”minä en salli, että nainen opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva, eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen.” (2:12-14). Nyt hän ottaa aiheekseen seurakunnan kaitsijoiden vaatimukset, tehden selväksi, että jokainen mies ei ole kutsuttu seurakunnan kaitsijaksi.

Tänään keskitymme ensimmäiseen jakeeseen katsoen pastoraalisen teologian yhtä merkittävää osa-aluetta: kutsua paimenuuteen. Mikä on tähän pyrkivän vastuu koskien aihetta? Mitkä ovat yleisimmät virheet ja väärät syyt pyrkiä paimenuuteen? Entä, mitkä ovat oikeat motiivit paimenuuteen? Näihin kysymyksiin saatte tänään vastauksen.

Paavali sanoo: ”jos joku pyrkii seurakunnankaitsijan virkaan” tarkoittaen kirjaimellisesti: ”jos joku venyttää itsensä (oregoo) seurakunnan kaitsijan virkaan.” Nyt, mikä on miehen vastuu, joka miettii paimenuuden mahdollisuutta? Hänen ensimmäinen vastuunsa on: terve itsearviointi: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.” (Room. 12:1-3). Miehen tehtävä on rukoilla ja huutaa Jumalan puoleen, että hän poistaisi kaiken ylpeyden ja sokeuden, että hän voisi ajatella itsestänsä oikein, muodostaakseen käsityksen siitä, onko Jumala kutsumassa häntä paimenuuteen.

Miehen toinen vastuu on: ymmärrys niistä asioista, jotka muodostavat Raamatullisen kutsun paimenuuteen: ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.” (Jaak. 3:1). Ymmärtääkseen, mitkä asiat muodostavat Raamatullisen kutsun, täytyy miehen tiedostaa virheet koskien kutsua paimenuuteen ja väärät syyt tähän pyrkimiseen[1].

Ensimmäinen näistä virheistä on:

1. Kiivaus vailla tietoa

On mahdollista omata kiivaus, joka on hyvä, mutta vailla tietoa/taitoa se on vain haitaksi: ”Sillä minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan.” (Room. 10:2). Moni saattaa kokea kiivauden pastoriksi, he tarmokkaasti tahtovat tähän asemaan, mutta heillä ei ole tietoa siitä mitä he tekevät. Heitä ajaa jotkin syyt, mutta ikinä heihin syihinsä ei sisälly ne asiat, joilla ainoastaan on merkitystä kun pyritään selvittämään, onko Jumala kutsumassa miestä paimenuteen. Heidän mielensä ei ole Raamatun paikoissa kuten 1 Tim. 3; Tiit. 1; 1 Piet. 5, vaan jossakin muualla. He eivät tiedä, mihin he pyrkivät, miksi he pyrkivät, eivätkä he kysy itseltään ja toisilta oikeita kysymyksiä. Kiivaus vailla tietoa on vaarallista ja Paavali sanookin: ”Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.” (1 Tim. 3:6).

2. Erheellinen itsearviointi

Toinen virhe on erheellinen itsearviointi. Tämä erhe voi tapahtua vilpittömästikin. Raamattu käskee, kuten aikaisemmin luimme Roomalaiskirjeestä, jokaista tutkimaan itseään. Itsensä tutkiminen on siis tärkeää, mutta emme voi nojata kuitenkaan yksin omaan arvioomme: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9). Vaikka sydämemme on muuttunut Jumalan armosta, on meissä silti syntiä jäljellä, sillä lunastamaton ruumiimme on osa meitä ja usein jäljellä oleva synti voi sokaista arviomme ylpeyden tai jonkin muun synnin kautta. Miehen täytyy ymmärtää, että vaikka Raamattu käskeekin henkilökohtaisen itsearvioinnin, on tämä käsky annettu seurakunnan yhteydessä, jonka vahvistusta ja neuvoa kuuluu etsiä. Miehen velvollisuus on sanoa vaimollensa tai olemassa oleville vanhimmille: ”Vastaa minulle rehellisesti. Älä mieti tunteitani, sillä jos vastaat valheellisesti, tuotat minulle ja seurakunnalle suuremman murheen: onko minussa Raamatun vaatimat ominaisuudet paimenen tehtävään? Katso ja tutki niitä, ja vertaa niitä puolueettomasti minuun.”. Välinpitämättömyys toisten huomioista ja arvioista on vaarallista.

3. Paimenen tehtävän aliarviointi

Kolmanneksi, monella miehellä tuntuu olevan hyvin vajaa ymmärrys paimenuuden tehtävistä. Ainoa asia jonka he luulevat sisältyvän tähän on saarnaaminen. On totta, että saarnaaminen on paimenuuden tärkein tehtävä, emmekä missään nimessä tahdo vähätellä sen ensisijaisuutta, mutta loppujen lopuksi se on yksi osa, tärkeä osa, mutta kuitenkin yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Vanhimmat, erityisesti opettava-vanhin on paholaisen, maailman ja kiusausten ensimmäinen hyökkäyskohde. Tehtävään sisältyy paljon epämukavia asioita: epäoikeudenmukaisia syytöksiä ja ajan puutetta. Paimenen kuuluu olla tavoitettavissa, neuvoa, kuunnella, vierailla, rakastaa, rakastaa niitä, jotka aiheuttavat sekaannusta ja jopa satuttavat. Paimenen kuuluu kieltää itsensä ja luopua ihmisten hyväksynnästä ja saarnata Jumalan Sanaa. Saarnaaminenkaan ei ole niin kivaa, kuin jotkut saattavat ajatella. En minä nauti saarnata aiheesta, josta tiedän seurakuntalaisten olevan eri mieltä, mutta minun täytyy, koska uskon jonkin asian olevan totuus, tietäen, että saarnan jälkeen jotkut loukkaantuvat: ”hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaan sanojain väitteet. Sillä paljon on niskoittelevia, turhanpuhujia ja eksyttäjiä.” (Tiit. 1:9-10). Viikosta toiseen kantaen toisten taakkoja, rukoillen, kestäen, rakastaen, hoitaen velvollisuudet omassa perheessä ja vielä taistellen oman synnin kanssa, nämä kaikki ovat osa paimenuutta. Paimenuus on pitkällä juoksulla hyvin nöyräksi tekevä kutsu. Toivon siis, että kaikki romanttiset ajattelut poistuisivat. Samaan aikaan muistutan kuitenkin, että ei ole korkeampaa kunniaa, jonka mies voi Jumalalta saada, kuin olla kutsuttu paimeneksi.

4. Mystinen pietismi (unet ja visiot)

Karismaattisissa piireissä on yleistä kuulla, kuinka Jumala kutsui henkilön seurakuntatyöhön jonkin mystisen kokemuksen kautta. On olemassa mitä hulluimpia esimerkkejä, kuten henkilö, joka näkee taivaalla kirjaimet: ”M S J” ja tämä kokee vahvasti näiden tarkoittavan: ”Mene saarnaamaan Jeesusta” tai henkilö, joka kertoo kärsineen monia onnettomuuksia, kunnes hän tajusi olevansa ”Joona, joka pakeni Jumalan kutsua” ja niin hän ryhtyi saarnaajaksi. Tällaisten kokemusten ei pitäisi painaa yhtään, kun koitamme vastata kysymykseen: ”Onko henkilö kutsuttu paimenuuteen?” – ei ainakaan hyvässä. Väitän, että tällaisia tulkintoja tekevät ihmiset ovat ehdottomasti terveen paimenuuden tarpeessa, eivät siihen ryhtymisen tarpeessa! Mistä seurakunta tietää jonkun olevan kutsuttu paimenuuteen? Yksin Sanasta ja sen ilmoittamista vaatimuksista! Nämä unen näkijät, kukaan ei ole koetellut heitä, kukaan ei ole vahvistanut heidän kutsuaan, he eivät ole tutkineet itseään Sanan valossa. Heillä on ”kokemus”, ”näky” ja niin he kuvittelevat olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Näin jotkut luulevat olevansa apostoleja, profeettoja ja ties mitä muuta, mutta: ”älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama.” (Kol. 2:18).

5. Toisten odotukset ja painostukset

Viidenneksi, jotkut saattavat kokea tarvetta hakeutua seurakuntatyöhön, paimenuuteen tai lähetystyöntekijäksi, koska heille on asetettu väärät paineet ystäviltä, seurakunnalta, vanhemmilta tai jopa itseltään. Jotkut vanhemmista saattavat päättää mielessään, että heidän lapsestaan tulee suuri valtakunnanpalvelija ja sen seurauksena painostavat häntä seminaariin ja pastoriksi tai johonkin muuhun. Jotkut syystä tai toisesta kokevat ainoaksi vaihtoehdokseen hakeutua pastoriksi, vaikka he eivät kokisikaan halua tähän. On siis tärkeää muistaa, että ilman pyhitettyä halua virkaan, jonka Paavali mainitsee osaksi oikeaa kutsua, ei ole kenenkään turvallista hakeutua tähän työhön.

6. Pragmatismi tai lihallinen ekklesiologia

Kuudenneksi, monella seurakunnalla on lihallinen ekklesiologia (kirkko-oppi), joka toimii niin kuin maalliset yritykset. Menestyvissä yrityksissä tulevaisuuden toimitusjohtajia kasvatetaan ensin huomaamalla nuori, karismaattinen, hyvännäköinen ja ahkera henkilö, jolle tämän jälkeen korkea-arvoisempi antaa rohkaisun sanat: ”Jatka samaa mallia ja joskus voit olla jopa toimitusjohtaja.” Tämä kasvattaa nuoren henkilön työmoraalia ja saa hänet paiskimaan töitä saavuttaakseen tämän suuren aseman. Samanlainen kaava toistuu monessa tämän maailmanaikaa rakastavassa seurakunnassa, jotka pyrkivät olemaan mahdollisimman relevantteja (mukautuen maailmaan) ja niin he etsivät cooleja, karismaattisia nuoria ja ottavat nämä siipiensä alle kasvattaen heistä ”johtajia”. Tämä on oksettavaa, sillä tämä on niin ihmiskeskeistä ja ihmistä palvovaa kuin mikään muu! Tässä ajattelussa seurakunta on olemassa yksilön uraa varten ja tämän kasvua yrityksen portaikossa huippua kohti. Sen sijaan Raamattu ilmoittaa uskovien, jäsenten ja paimenten, olevan seurakuntaa varten: sen rakennukseksi Kristuksen kelvottomana orjana, jonka omaa imagoa ei kuulu kasvattaa, vaan pikemminkin kutistaa. Lihallinen, pragmaattinen ekklesiologia myös selittää miksi näissä seurakunnissa pastorit eivät yleensä pysy virassaan 3-5 vuotta pidempään. He ”kokevat johdatusta seuraaviin asioihin” tarkoittaen, että heidän täytyy kasvaa imagossaan vielä suuremmaksi staraksi, eivätkä he enää koe seurakunnan palvelevan heidän tarkoitusperiään riittävästi. He pukevat tämän nöyryyteen ja kutsuvat sitä Jumalan johdatukseksi, kun todellisuudessa se on vain lihallista ylpeyttä.

7. Väärän voiton tai elatuksen saaminen

Seitsemänneksi, monet astuvat tähän virkaan yksinkertaisesti täyttääkseen vatsansa. Toiset tekevät tämän häpeilemättömästi ja rahastavat miljoonia ihmisiltä, kun taas yleisempää meillä suomessa on luterilaisen kirkon papit, joista monet ovat jumalattomia, mutta ovat valinneet pappeuden virakseen ikään kuin se olisi mikä tahansa muu ammatti! He eivät välitä mitään siitä mitä Sana sanoo koskien tätä virkaa. Tämä on selvää jos katsotte kuinka monta prosenttia ”kirkon” papeista ovat naisia, kieltävät Sanan virheettömyyden, ikuisen kadotuksen jne. Heille maksetaan siitä, että he kieltävät Kristuksen, Sanan ja vievät mahdollisimman monta mukanaan helvettiin. Älköön lihalliset syyt ikinä olko kenenkään teidän motiivinne.

Olemme nyt siis nähneet asioita, jotka ovat vääriä tai syntisiä perusteita pyrkiä paimenuuteen. Näiden ollessa todellisuus, ei Jumala ole kutsumassa miestä paimenuuteen. Nähkäämme nyt, mitkä ovat oikeita motiiveja paimenuuteen.

1. Pyhitetty halu

Ensimmäinen hyvä motiivi on pyhitetty halu kontrastissa pyhittämättömään haluun. Tarkoitamme tällä, että miehen halu ei ole romanttinen, mystinen, tietämätön halu, vaan Sanan valaisema halu. Tällöin mies tietää riittävästi siitä työstä, jonka mahdollisuutta hän miettii. Hän tuntee Kirjoitusten vaatimukset ja vertaa itseään rukouksessa näihin vaatimuksiin. Hän asettaa itsensä toisten arvion alle siltä varalta, että hänen itsearvionsa olisi petollinen. Hän tekee tämän, sillä hän ymmärtää työn tärkeyden, eikä etsi omaa kunniaa, vaan tahtoo pyrkiä tähän työhön vain, jos Jumala todella kutsuu häntä siihen.

Pyhitetty halu on välttämätöntä henkilössä, joka siunataan paimeneksi. Tämän tähden emme ikinä kättelyssä tyrmää tai lannista nuorta miestä, joka osoittaa halua tähän virkaan. Halu on hyvä, mutta jokaisen täytyy olla valmis nöyrtymään Sanan vaatimusten edessä ja olemaan rehellinen itselleen motiiveistaan. Muistamme tietysti, että yksikään mies ei ole vapaa synnistä ja puhtaimmatkin motiivimme jäävät usein kauaksi synnittömyydestä, mutta tästä huolimatta on olemassa selkeä ero pyhittämättömän ja pyhitetyn halun välillä.

2. Rakkaus seurakuntaa kohtaan

Toinen tinkimätön motiivi on rakkaus seurakuntaa tai veljiä ja sisaria kohtaan. Jokaisen kristityn tunnusmerkki on rakkaus veljiä kohtaan: ”Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1 Joh. 4:20-21). Tämä rakkaus johtaa automaattisesti haluun olla seurakunnan rakennukseksi. On yleisiä velvollisuuksia seurakuntaa kohtaan, jotka kaikki uskovat jakavat, kuten: rukoileminen, antaminen, kokouksiin osallistuminen ja toisten kunnioittaminen. Näin kaikki uskovat rakastavat toisiaan, mutta kuten luemme, jotkut ovat siunatut armolla, joka mahdollistaa heidät palvelemaan paimenen tehtävässä. Miehellä kuuluu siis olla rakkaus seurakuntaa kohtaan ja halu rakentaa sitä erityisesti paimenen tehtävässä: ”Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos kehoittaa, niin kehoittamisessaan; jos antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten. Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni.” (Room. 12:4-9). Odotamme siis miehellä olevan vilpitön rakkaus seurakuntaa kohtaan ja epäilys siitä, että hän voisi palvella seurakuntaa parhaiten paimenena. Luonnollisesti tämän halun totuudenmukaisuus koetellaan Raamatun kriteerien valossa.

3. Halu kutsua Jumalan valitut pelastukseen

Kolmas tarvittava motiivi on halu kutsua Jumalan valitut pelastukseen. Paavali kirjoitti: ”Siitä syystä minä kärsin kaikki valittujen tähden, että hekin saavuttaisivat pelastuksen, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, ynnä iankaikkisen kirkkauden.” (2 Tim. 2:10). Jumalan valinta, ennalta määräys ja hallintavalta ei ole ristiriidassa evankelioinnin kanssa, päinvastoin ne ovat sen perusta. Vaikka historiassa on ollut joitakin uskollisia hyper-kalvinisti pastoreita, kuten John Gill, uskon tämän olevan ehdotonta, että paimen kutsuu säännöllisesti ihmisiä uskoon ja parannukseen Sanan kautta. Jos hän ei ikinä löydä Raamatusta sovellusta evankeliumin kutsuun ja kutsu kuulijoita parannukseen, on vaikeaa nähdä tarvittavaa rakkautta sieluja kohtaan.

Paimenen tehtävä on saarnata ja saarnauksen tehtävä on rakentaa pyhiä sekä kasvattaa heitä armossa ja tiedossa, mutta myös ennen kaikkea julistaa pelastavaa evankeliumia ja kutsua ihmisiä pelastukseen. Rakkaus sieluja kohtaan saa miehen laskemaan jopa omia oikeuksiaan sivuun, niin kuin Paavali, joka sanoi olleen: ”juutalaisille ikäänkin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikään kuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikään kuin olisin ilman lakia – vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa – voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi.” (1 Kor. 9:20-23). Paimen ei tahdo olla este ihmisten pelastukselle, vaan pyrkii laskemaan pois kaikki esteet, jotka hänessä itsessään ja hänen oikeuksissaan voisivat olla kompastuskiveksi. Tämä ei tarkoita kompromissia tai totuuden sekoittamista ja vähättelemistä, vaan omien oikeuksien (jotka saattavat olla esteeksi evankelioinnissa) hylkäämistä. Etsimme miehessä siis rakkautta sieluja kohtaan.

4. Halu julistaa Sanan koko ilmoitus totuudenmukaisesti

Neljäs tarvittava motiivi on halu julistaa Sanan koko ilmoitus totuudenmukaisesti: ”olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.” (2 Kor. 4:2). Vaikka kaikki vanhimmat eivät ole opettavia-vanhimpia (pastoreita), on jokaiselta vaadittu halu ja kyky ilmoittaa Jumalan Sanan ilmoitus neuvossa, puheessa ja käytännössä. Paimen ei tahdo nojata omaan viisauteensa, vaan Sanaan ja hän tietää sen olevan suurimmaksi avuksi Jumalan laumalle. Tähän kykeneminen vaatii jatkuvaa opiskelua ja Sanan syvemmin tuntemista. Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että paimenilla on halu lukea, kuunnella ja käyttää kaikkia keinoja heidän ulottuvuuksillaan tunteakseen ja jakaakseen Sanaa paremmin. Laiska ja lukematon henkilö, joka nojautuu omaan intuitioonsa on täysin diskvalifioitunut paimenuudesta. Tahtoisitko lääkäriksesi kouluttamattoman henkilön? Miksi siis tahtoisit sielun lääkäriksi ja kokiksi osaamattoman henkilön?

5. Halu opetuslapsettaa

Viides tarvittava motiivi liittyy vahvasti edelliseen, eli halu opetuslapsettaa. Seurakuntamme sivuilla lukee selvästi: ”Tahdomme auttaa jäseniämme heijastamaan Jumalan kirkkautta kotona, työpaikalla ja ystävyyssuhteissa. Oli kristitty tekemisissä sitten kulttuurin, taiteen, musiikin tai politiikan kanssa, Jumalan Herruuden tulee hallita hänen ajatuksiaan, sanojaan, tekojaan ja päätöksiään, tuoden kaiken Kristuksen hallintavallan alle (Ps. 110:1). Opetuslapseutus muodostaa tämän vuoksi paikallisseurakuntamme ytimen. Seurakuntana tahdomme auttaa jokaista kasvamaan arjen keskellä, armossa ja totuudessa, kohti syvällisempää Raamatun tuntemusta, henkilökohtaista rukouselämää ja kuuliaisuutta Kristuksen Sanaa kohtaan.” Sanan julkinen julistaminen palvelee suurinta osaa kristittyjen kasvussa, mutta opetuslapseutus ei rajaudu yksin tähän. Miehellä kuuluu olla halu palvella veljiä ja sisaria niin, että he kasvavat yhä enemmän Kristuksen kaltaiseksi ja tämä tapahtuu ajan antamisella, neuvomisella, esimerkillä: ”Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa.” (Hep. 13:7). Paavali sanoi: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja.” (1 Kor. 11:1). Paavalin kunnia viimeisenä päivänä olisi ne pyhät, jotka olivat pelastuneet ja kasvaneet hänen työnsä kautta. Miehen, joka miettii paimenuuden mahdollista kutsua, kuuluu omata tämä sama iloitseminen toisten kasvattamisessa. Tämän vastuun Jumala on myös antanut jokaiselle aviomiehelle: puhdistaa ja pestä Sanalla (Efe. 5:26).

Nämä ovat siis muutamia oikeita motiiveja, jotka täytyy löytyä paimenuuteen pyrkiviltä. Jos nämä asiat löytyvät mieheltä, kuuluu hänen ideaalissa tilanteessa avata ajatuksensa nykyisille vanhimmilleen ja pyytää heitä tarkkaamaan ja koettelemaan täyttääkö hän vaadittavat kriteerit.

Raamatullinen kutsu paimenuuteen tapahtuu kun nämä kolme asiaa yhdistyvät: 1) oma henkilökohtainen tahto tai halu paimenuuteen. 2) seurakunnan tunnustus siitä, että mies on kutsuttu paimenuuteen. 3) Jumalan kutsu paimenuuteen. Kun nämä kolme asiaa yhtyvät, voimme luottaa, että Jumala on antanut kyseisen miehen seurakunnalleen lahjaksi, sillä seurakunta tunnistaa miehessä Jumalan vaatimukset ja armoituksen ja kyseinen mies on itse halukas tähän virkaan.

Tätä seuraa siunaamistilaisuus, jossa Jumalan kutsu tunnustetaan virallisesti toisten vanhinten (oman seurakunnan tai jonkun toisen) käsien päälle panemisella, jossa mies erotetaan opettavaksi tai hallitsevaksi vanhimmaksi. Siunaustilaisuudessa kuuluisi vannottaa miestä Paavalin sanoilla: ”Saarnaa sanaa; astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.” (2 Tim. 4:2-5). Siunaustilaisuudessa jäsenet takaavat tukensa ja kunnioituksensa paimenelle. He tiedostavat vastaavansa Jumalalle siitä, miten he toimivat Jumalan miestä kohtaan. Hyvä tapa useimmissa siunaustilaisuuksissa on kysyä seurakunnanjäseniltä ääneen: ”Sitoudutteko tähän mieheen paimenenanne? Toimitatteko velvollisuutenne häntä kohtaan: kunnioittaa, puolustaa, olla ottamatta huomioon perusteetonta syytöstä ja huolehtia hänen tarpeistaan parhaanne mukaan, niin kuin Sana teitä velvoittaa?”
Siunaustilaisuutta kuuluisi, jos vain mahdollista, edeltää seurakunnan jäsenten rukouksen ja paaston aika asian vakavuuden tähden.

Tässä ideaalissa ja kaikkein Raamatullisimmassa kaavassa molemmat osapuolet sitoutuvat toisiinsa ja asian vakavuus on ilmiselvää luoden hyvän perustan seurakunnan terveyden jatkumiselle. Lampaat tarvitsevat alipaimenta ja alipaimen tarvitsee lampaita. Ensi viikolla katsomme tarkemmin paimenelta vaadittuja ominaisuuksia.

[1] Laajemman selityksen löydät Albert N. Martinin kirjasta: Pastoral Theology – The Man of God: His Calling and Godly Life s. 21-69